Lue keskustelun säännöt.
Tiedätkö pitkiä ja onnellisia parisuhteita, jotka eivät ole muuttuneet arkisiksi vaan näyttävät ulospäin samalta kuin jos pariskunta olisi juuri tavannut? Kuvaile näitä
02.09.2017 |
Kiinnostaisi tietää.
(Miksi tämä aloitus on poistettu jo kaksi kertaa??)
Kommentit (24)
Tiedän kyllä, vanhempani ovat olleet naimisissa jo yli 50 vuotta ja edelleenkin tuntuu rakkaus ja viihtyminen toistensa seurassa säilyneen, vaikka ei todellakaan ole ollut aina helppoa. Ovat antaneet minullekin tavoitteen parisuhteessa, töitä vaatii mutta on kaiken arvoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ja mieheni, yhdessä 20v.
Hienosti kuvailtu hermanni.
Tiedän pari:
- Tutkijapariskunta. Asuvat eri maissa ja tapaavat kerran kuukaudessa tai parissa jossakin päin Keski-Eurooppaa laskettelu- tai kaupunkilomalla. Ei suunnitelmia muuttaa yhteen.
- Taiteilijapariskunta. Asuvat eri kaupungeissa ja omistavat omat asunnot. Näkevät toisiaan usein, mutta kummallakin on oma työ ja omaa elämää. Lapset jo aikuisia.
- Opettaja-muusikkopariskunta. Asuvat yhdessä ja viettävät paljon aikaa kulttuuri- ja yöelämässä. Yhteiset kiinnostuksenkohteet ja sellainen power couple -asenne. Vapaaehtoisesti lapsettomia.
Oleellista tuntuu siis olevan lapsettomuus, itsenäisyys, tietty boheemius ja halu pitää hauskaa arkenakin.
Vasatasin aiemmin, mutten tiedä oliko tämä vai poistettu aloitus. Tullkoon toistona. Tunnen useita pariskuntia, jotka ovat edelleen onnellisia ja näyttävät rakkauttaan. Ulkopuolisen silmin ei siis huomattavaa eroa alkuaikoihin.
On myös paljon vanhempia pariskuntia jotka edelleen näyttävät todella onnellisilta yhdessä, mutta heidän menneisyydestään en tietenkään pysty kertomaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiedän pari:
- Tutkijapariskunta. Asuvat eri maissa ja tapaavat kerran kuukaudessa tai parissa jossakin päin Keski-Eurooppaa laskettelu- tai kaupunkilomalla. Ei suunnitelmia muuttaa yhteen.
- Taiteilijapariskunta. Asuvat eri kaupungeissa ja omistavat omat asunnot. Näkevät toisiaan usein, mutta kummallakin on oma työ ja omaa elämää. Lapset jo aikuisia.
- Opettaja-muusikkopariskunta. Asuvat yhdessä ja viettävät paljon aikaa kulttuuri- ja yöelämässä. Yhteiset kiinnostuksenkohteet ja sellainen power couple -asenne. Vapaaehtoisesti lapsettomia.
Oleellista tuntuu siis olevan lapsettomuus, itsenäisyys, tietty boheemius ja halu pitää hauskaa arkenakin.
Mutta kuinka monelle tällainen elämäntapa on realistinen vaihtoehto?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän pari:
- Tutkijapariskunta. Asuvat eri maissa ja tapaavat kerran kuukaudessa tai parissa jossakin päin Keski-Eurooppaa laskettelu- tai kaupunkilomalla. Ei suunnitelmia muuttaa yhteen.
- Taiteilijapariskunta. Asuvat eri kaupungeissa ja omistavat omat asunnot. Näkevät toisiaan usein, mutta kummallakin on oma työ ja omaa elämää. Lapset jo aikuisia.
- Opettaja-muusikkopariskunta. Asuvat yhdessä ja viettävät paljon aikaa kulttuuri- ja yöelämässä. Yhteiset kiinnostuksenkohteet ja sellainen power couple -asenne. Vapaaehtoisesti lapsettomia.
Oleellista tuntuu siis olevan lapsettomuus, itsenäisyys, tietty boheemius ja halu pitää hauskaa arkenakin.
Mutta kuinka monelle tällainen elämäntapa on realistinen vaihtoehto?
Mitä epärealistista tuossa on? Eiköhän tuossa ole kyse vain siitä, minkälaista elämää haluaa elää. Varmasti, jos on pakko saada ne lapset ja rivitalo ja kultainen noutaja, arjen urautumista vastaan on vaikeampi taistella, mutta jos ei tuollaisia kaipaa, on elämästä aika helppoa tehdä vaihtelevaa ja rikasta ja parisuhteesta myös. Kummasti sitä yhteinen aikakin muuttuu kivammaksi, kun se ei ole itsestäänselvyys, jota tarvitaan arjen pyörittämiseen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Helpoiten tuo onnistuu varmaan sellaisen ihmisen kesken, joka on jollain tapaa samasta viitekehyksestä, esimerkiksi kuviksen opettaja ja kuvataiteilija. Ja samanlainen nautiskelijan asenne. Todella koti- ja perhekeskeisen ihmisen kanssa se arki on helposti tosi arkista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tunne yhtäkään. Kaikista pitkään yhdessä olleista paistaa läpi ettei minkäänlaista huumaa enää ole vaan pikemminkin tottumus ja siedettävyys. Ollaan yhdessä kun ei muutakaan osattais ja toinen on semi-siedettävä.
Koskee myös esim isovanhempiemme liittoja.
N30 kirjoitti:
En tunne yhtäkään. Kaikista pitkään yhdessä olleista paistaa läpi ettei minkäänlaista huumaa enää ole vaan pikemminkin tottumus ja siedettävyys. Ollaan yhdessä kun ei muutakaan osattais ja toinen on semi-siedettävä.
Koskee myös esim isovanhempiemme liittoja.
Näinhän se menee. Ehkä edellä olevien kommenttien "50 vuotta naimisissa ja yhä kuin vastarakastuneet"-parit osaavat teeskennellä vastarakastuneita. Kuka toisaalta haluaa suhteen, joka ei kehity vaan on 50 v. yhtä samaa ensihuumaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ja mieheni, yhdessä 20v.
Hienosti kuvailtu hermanni.
Vastasin tasan kysymykseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän pari:
- Tutkijapariskunta. Asuvat eri maissa ja tapaavat kerran kuukaudessa tai parissa jossakin päin Keski-Eurooppaa laskettelu- tai kaupunkilomalla. Ei suunnitelmia muuttaa yhteen.
- Taiteilijapariskunta. Asuvat eri kaupungeissa ja omistavat omat asunnot. Näkevät toisiaan usein, mutta kummallakin on oma työ ja omaa elämää. Lapset jo aikuisia.
- Opettaja-muusikkopariskunta. Asuvat yhdessä ja viettävät paljon aikaa kulttuuri- ja yöelämässä. Yhteiset kiinnostuksenkohteet ja sellainen power couple -asenne. Vapaaehtoisesti lapsettomia.
Oleellista tuntuu siis olevan lapsettomuus, itsenäisyys, tietty boheemius ja halu pitää hauskaa arkenakin.
Mutta kuinka monelle tällainen elämäntapa on realistinen vaihtoehto?
Mitä epärealistista tuossa on? Eiköhän tuossa ole kyse vain siitä, minkälaista elämää haluaa elää. Varmasti, jos on pakko saada ne lapset ja rivitalo ja kultainen noutaja, arjen urautumista vastaan on vaikeampi taistella, mutta jos ei tuollaisia kaipaa, on elämästä aika helppoa tehdä vaihtelevaa ja rikasta ja parisuhteesta myös. Kummasti sitä yhteinen aikakin muuttuu kivammaksi, kun se ei ole itsestäänselvyys, jota tarvitaan arjen pyörittämiseen...
Realistista on, että suhde muuttuu. Jos ei muutu, vaan huuma jatkuu ja jatkuu, miksi sitä ei opeteta esim. perheterapian opintojen osana, kun läpikäydään parisuhteen vaiheet?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
N30 kirjoitti:
En tunne yhtäkään. Kaikista pitkään yhdessä olleista paistaa läpi ettei minkäänlaista huumaa enää ole vaan pikemminkin tottumus ja siedettävyys. Ollaan yhdessä kun ei muutakaan osattais ja toinen on semi-siedettävä.
Koskee myös esim isovanhempiemme liittoja.
Näinhän se menee. Ehkä edellä olevien kommenttien "50 vuotta naimisissa ja yhä kuin vastarakastuneet"-parit osaavat teeskennellä vastarakastuneita. Kuka toisaalta haluaa suhteen, joka ei kehity vaan on 50 v. yhtä samaa ensihuumaa?
Ihan sama mitä huumaa mutta jos huumaa ei ole ollenkaan niin kuka sitä haluaa. Itsellä 10v parisuhde takana ja huumaa tässä ok huhuiltu jo pitkään. En vaan näe tuollaisia 50 vuoden rakkausliittoja realistisina enää.
Kyllä tunsin. Ystäväpariskunta, yhdessä reilu parikymmentä vuotta, 3 lasta, yksi lapsenlapsi. Ajattelin aina, että heillä on hauskaa yhdessä ja lisäksi kipinää. Arvatkaapa miten kävi. Erosivat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän pari:
- Tutkijapariskunta. Asuvat eri maissa ja tapaavat kerran kuukaudessa tai parissa jossakin päin Keski-Eurooppaa laskettelu- tai kaupunkilomalla. Ei suunnitelmia muuttaa yhteen.
- Taiteilijapariskunta. Asuvat eri kaupungeissa ja omistavat omat asunnot. Näkevät toisiaan usein, mutta kummallakin on oma työ ja omaa elämää. Lapset jo aikuisia.
- Opettaja-muusikkopariskunta. Asuvat yhdessä ja viettävät paljon aikaa kulttuuri- ja yöelämässä. Yhteiset kiinnostuksenkohteet ja sellainen power couple -asenne. Vapaaehtoisesti lapsettomia.
Oleellista tuntuu siis olevan lapsettomuus, itsenäisyys, tietty boheemius ja halu pitää hauskaa arkenakin.
Mutta kuinka monelle tällainen elämäntapa on realistinen vaihtoehto?
Mitä epärealistista tuossa on? Eiköhän tuossa ole kyse vain siitä, minkälaista elämää haluaa elää. Varmasti, jos on pakko saada ne lapset ja rivitalo ja kultainen noutaja, arjen urautumista vastaan on vaikeampi taistella, mutta jos ei tuollaisia kaipaa, on elämästä aika helppoa tehdä vaihtelevaa ja rikasta ja parisuhteesta myös. Kummasti sitä yhteinen aikakin muuttuu kivammaksi, kun se ei ole itsestäänselvyys, jota tarvitaan arjen pyörittämiseen...
Realistista on, että suhde muuttuu. Jos ei muutu, vaan huuma jatkuu ja jatkuu, miksi sitä ei opeteta esim. perheterapian opintojen osana, kun läpikäydään parisuhteen vaiheet?
Eivät nuo esimerkkipariskuntani millään alkuhuuman voimalla yhdessä ole. Heidän elämäntapavalintansa vain ovat sellaisia, jotka tukevat hauskaa, romanttista ja nautiskelevaa yhdessäoloa. Yleensä suhde muutuu, kun hankitaan yhteinen asuntolaina ja lauma lapsia, mutta niin ei ole pakko tehdä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän pari:
- Tutkijapariskunta. Asuvat eri maissa ja tapaavat kerran kuukaudessa tai parissa jossakin päin Keski-Eurooppaa laskettelu- tai kaupunkilomalla. Ei suunnitelmia muuttaa yhteen.
- Taiteilijapariskunta. Asuvat eri kaupungeissa ja omistavat omat asunnot. Näkevät toisiaan usein, mutta kummallakin on oma työ ja omaa elämää. Lapset jo aikuisia.
- Opettaja-muusikkopariskunta. Asuvat yhdessä ja viettävät paljon aikaa kulttuuri- ja yöelämässä. Yhteiset kiinnostuksenkohteet ja sellainen power couple -asenne. Vapaaehtoisesti lapsettomia.
Oleellista tuntuu siis olevan lapsettomuus, itsenäisyys, tietty boheemius ja halu pitää hauskaa arkenakin.
Mutta kuinka monelle tällainen elämäntapa on realistinen vaihtoehto?
Mitä epärealistista tuossa on? Eiköhän tuossa ole kyse vain siitä, minkälaista elämää haluaa elää. Varmasti, jos on pakko saada ne lapset ja rivitalo ja kultainen noutaja, arjen urautumista vastaan on vaikeampi taistella, mutta jos ei tuollaisia kaipaa, on elämästä aika helppoa tehdä vaihtelevaa ja rikasta ja parisuhteesta myös. Kummasti sitä yhteinen aikakin muuttuu kivammaksi, kun se ei ole itsestäänselvyys, jota tarvitaan arjen pyörittämiseen...
Realistista on, että suhde muuttuu. Jos ei muutu, vaan huuma jatkuu ja jatkuu, miksi sitä ei opeteta esim. perheterapian opintojen osana, kun läpikäydään parisuhteen vaiheet?
Eivät nuo esimerkkipariskuntani millään alkuhuuman voimalla yhdessä ole. Heidän elämäntapavalintansa vain ovat sellaisia, jotka tukevat hauskaa, romanttista ja nautiskelevaa yhdessäoloa. Yleensä suhde muutuu, kun hankitaan yhteinen asuntolaina ja lauma lapsia, mutta niin ei ole pakko tehdä.
Suhde muuttuu, kun ihmiset tottuvat toisiinsa. Niin käy vaikka ei hankkisi yhteistä maitopurkkiakaan. Toki jos ihmisellä on aivovamma, muistisairaus tms. tottumista ei tule.
Kuka voi tietää mitä toisten suhde pohjimmiltaan on? Miksi kukaan ei kerro omasta suhteestaan, joka edelleen kymmenien vuosien jälkeen on kuin ensivuosina?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän pari:
- Tutkijapariskunta. Asuvat eri maissa ja tapaavat kerran kuukaudessa tai parissa jossakin päin Keski-Eurooppaa laskettelu- tai kaupunkilomalla. Ei suunnitelmia muuttaa yhteen.
- Taiteilijapariskunta. Asuvat eri kaupungeissa ja omistavat omat asunnot. Näkevät toisiaan usein, mutta kummallakin on oma työ ja omaa elämää. Lapset jo aikuisia.
- Opettaja-muusikkopariskunta. Asuvat yhdessä ja viettävät paljon aikaa kulttuuri- ja yöelämässä. Yhteiset kiinnostuksenkohteet ja sellainen power couple -asenne. Vapaaehtoisesti lapsettomia.
Oleellista tuntuu siis olevan lapsettomuus, itsenäisyys, tietty boheemius ja halu pitää hauskaa arkenakin.
Mutta kuinka monelle tällainen elämäntapa on realistinen vaihtoehto?
Mitä epärealistista tuossa on? Eiköhän tuossa ole kyse vain siitä, minkälaista elämää haluaa elää. Varmasti, jos on pakko saada ne lapset ja rivitalo ja kultainen noutaja, arjen urautumista vastaan on vaikeampi taistella, mutta jos ei tuollaisia kaipaa, on elämästä aika helppoa tehdä vaihtelevaa ja rikasta ja parisuhteesta myös. Kummasti sitä yhteinen aikakin muuttuu kivammaksi, kun se ei ole itsestäänselvyys, jota tarvitaan arjen pyörittämiseen...
Realistista on, että suhde muuttuu. Jos ei muutu, vaan huuma jatkuu ja jatkuu, miksi sitä ei opeteta esim. perheterapian opintojen osana, kun läpikäydään parisuhteen vaiheet?
Eivät nuo esimerkkipariskuntani millään alkuhuuman voimalla yhdessä ole. Heidän elämäntapavalintansa vain ovat sellaisia, jotka tukevat hauskaa, romanttista ja nautiskelevaa yhdessäoloa. Yleensä suhde muutuu, kun hankitaan yhteinen asuntolaina ja lauma lapsia, mutta niin ei ole pakko tehdä.
Suhde muuttuu, kun ihmiset tottuvat toisiinsa. Niin käy vaikka ei hankkisi yhteistä maitopurkkiakaan. Toki jos ihmisellä on aivovamma, muistisairaus tms. tottumista ei tule.
Totta kai. Siksi sanoinkin, etteivät nuo esimerkkiparisuhteet perustu alkuuhuumaan, joka on varmasti kaikilta laantunut jo ajat sitten. Sen jälkeen elämäntapavalinnat alkavat vaikuttaa. Se, miten paljon toisesta on kiinnostunut, mitä yhdessä tehdään ja kuinka hauskaa seuraa toinen on, riippuu paljon siitä, miten eletään.
Vaatisi ihmisen biologista muutosta...