Vastatkaa mulle kaikki pienten lasten äidit!!TÄRKEÄÄ

ihan naurettavaa lykätä lapsen " tekoa" hamaan tulevaisuuteen jonku tuhannen opiskelun takia, jonka voi MELKEIN tehdä siinä sivussakin..huomaat lasta hoitaessasi, että miten IHANAA on VÄLILLÄ opiskella, ja välillä taas hoitaa lasta.. eka vuoden kotona.. ja sitten on jo tosi paljo intoa opiskellakin! mieti, jos sulle ei tulekaan lasta enää kuivana kolmikymppisenä.. (rasittavan standardimaisia ihmisiä täällä.. muka järkeilevät että opiskelut ja työt ensin, pah!) työelämässä voi olla lapsien tulon jälkeen ihan liian montakymmentä vuotta muutenkin!

ehtii vielä lisääntymään ja saamaan vaikka viisi lasta, kuten meille on käynyt.



Uraputken olen tosin saanut vähän toisenlaisella alalla unohtaa. Töitä kumminkin on riittänyt.

Olen akateeminen kolmekymppinen yhden pienen äiti. Tiesin odottaessani, että vauva-arki ei välttämättä ole mitään helppoa, joten en sitä odottanutkaan. Luulin kuitenkin, että voisinhan minä edes jotain puuhailla (lukea avoimessa yo:ssa tai opiskella työväenopistossa) - toisin kävi. Vauvamme oli tosi vaativa tapaus, puolen tunnin unet oli toisinaan huippusaavutus, yli tunnin unet saimme vieraaksemme eka kerran vasta yli 10 kk:n ikäisenä. Riippumatta siitä oliko kyseessä yö vai päivä :( Syitä en ala tähän sen enempää kertoilla, mutta näin kävi meillä. Enkä suinkaan halua pelotella, tämä oli meillä vain tosi arkea.



Kannattaa siis odottaa vielä ja opiskella nyt. Pistä opintoihin vauhtia, edessähän on sitten unelmasi monilta eri näkökannoilta sekä perheen perustamisen että uran suhteen. Joku kommentoi tuolla edellä, että pari vuotta työelämässäkään ei olisi pahitteeksi. Itsekin ehdin valmistumisen jälkeen olla muutaman vuoden töissä, äitiyspäivärahan maksupäivänä oli mukavaa kun tilille tuli muutakin kuin minimi. Tästä eivät monet puhu etukäteen, mutta sitten kyllä valitetaan minimin pienuutta.

ja laitokseenkin voi laittaa jo 9-kuisen kymmeneksi tunniksi päivässä" . Mielestäni vanhempien kannattais hoitaa omat lapsensa, ainakin kun lasten etua ajatellaan!

Olin 28-vuotias kun aloimme yrittämään ja aloin odottamaan vuoden päästä (yksi keskenmeno välissä).

Työn ja pienen lapsen hoidon yhdistäminen on hankalampaa kuin mitä opiskelut ikinä. Ne oli ihan leppoisia vuosia! Eli nyt jos voisin valita, tekisin nuorempana muksuni. Vaikka kesken opintojen sitten. Jotenkin tuntuu, että turhaan jännäsin ja pitkitin. Hyvin oltais pärjätty, ja yövalvomisetkin kestetty paremmin nuorempana...

Mieti rauhassa ja hyvin se menee anyway, päätit sitten mitä päätit!

T. lääkäri

Elämää ei aina voi etukäteen suunnitella ja mistä sitä tietää, saammeko lapsia koskaan... Toivotaan kuitenkin, että perhe kasvaa. Järjen ääni sanoo nyt näin että opiskelen tiukasti ainakin kaksi täyttä vuotta, teen notaaritutkielman... Sitten opintojen loppuvaiheessa palataan asiaan.



Kiitos vastanneille!



ap

varsinkin aloitukseesi nähden, " hei pliis vastatkaa nyt ihan kaikki TÄRKEÄÄ"



eli vaikutat hieman lapselliselta, ehkä kannattaa vielä todella odotella.

Itse sain opiskelujen alussa lapsen 22 vuotiaana, ja toivottu oli. Ja kyllä pystyi opinnot suorittamaan loppuun. Mutta näin jäljestä päin katsottuna oli minusta huono vaihtoehto. Olisin paaaljon mieluummin nyt vauvalomalla 3-kymppisten ikätoverieni kanssa, kun silloin yksin 22-vuotiaana. Vastavirtaan kulkeminen on rankkaa, kun tekee kaikki asiat ns. ' väärään' aikaan, niin kyllä se on hankalaa.



Mulla kävi sitten niin, että 3-kymppisenä erosin ja lähdin opiskelemaan uutta alaa.



Lapsi on toki aina ihana, eikä sitä kadu. Mutta välillä tämä tieni on ollut kohtuuttoman hankala ja rankka. Ja sen lapsen ehtii vielä saamaan parin vuoden päästä oikeassa ' lapsentekoiässä' .

Itse nautin opiskeluajoista suunnattomasti, enkä vaihtaisi sitä aikaa mihinkään. Olin jo silloin vakisuhteessa (samassa, jossa sitten menin naimisiin ja sain lapsen), joten tavallaan lapsi olisi toki voinut tulla aiemminkin. Kuitenkin myös miehelleni oli tosi tärkeää elää ja nauttia opiskeluajasta ennen perheen perustamista. Kannattaa muistaa, että iso päätös lapsen hankinnasta koskee yleensä aina kahta ihmistä ja molempien pitää olla valmiita -ei vain tulevan äidin. Kyllä se mielestäni (ja tämä on siis subjektiivinen mielipiteeni) vaan niin on, että lapsen myötä jää tietty elämänvaihe (elämä, jossa voi olla vapaa ja itsekäs ja nauttia siitä) taakse ja alkaa uusi, erilainen ja upea elämänvaihe. Mielestäni näitä kahta ei pidä verrata, koska ne ovat niin erilaisia. Sitä yritän siis sanoa, että itse koin todella hyvänä ratkaisuna sen, että nautin opiskeluajasta opiskeluaikana ja nyt nautin lapsiperheen elämästä sen aikana. Miksi sekoittaa nämä kaksi ja tinkiä molemmista, kun voi täysipainoisesti kokea kummankin -vuorotellen.



Ehkä esitän asian vähän suoraviivaisesti, mutta ajan siis takaa sitä, että ei kaikkea tarvitse saada kerralla, vaan asioista voi joskus nauttia enemmän, kun niille on kunnolla aikaa. En ymmärrä sitä, mitä jotkut tässä hehkuttavat miten kivaa on kun on vielä nuori ja on jo isot lapset, kun ne on saatu siinä opiskelun lomassa. Mitä niin hauskaa siinä on?! Mikä kiire ne lapset on saada nopeasti isoiksi?!? Että voisi sitten itse olla jo 40-vuotiaana taas vapaa lapsista? Mieluummin nautin vapaudesta parikymppisenä kuin nelikymppisenä... anteeksi jos tämä on ikärasismia ;) Mielestäni on ihanaa nauttia pikkulapsivaiheesta nyt kolmekymppisenä, ilman mitään kiirettä mihinkään. Työt odottavat, kun palaan hoitovapaalta. Elämä on ihanaa juuri nyt, eikä tarvitse hötkyillä montaa asiaa yhtä aikaa.



Siinä on kuitenkin pieni viisaus, ettei näissä lapsentekoasioissakaan kannata ihan loputtomasti suunnitella ja optimoida. Lapsen saanti kun ei ole mikään itsestäänselvyys. Meilläkin oli siinä ongelmia (ei tosin iästä johtuvia, vaan joka tapauksessa olemassa olevia). Jos siis haluaa olla oikein " fiksu" , niin kannattaa lykätä lapsentekoa järkevästi ;) Sen verran, että saa opiskelut ainakin hyvälle mallille, jos ei loppuun saakka, mutta ei niin paljon, että ikä alkaa vaikuttaa. Sinulla on kyllä vielä rutkasti aikaa! Onnittelut muuten siitä, että olet nyt jo löytänyt rinnallesi hyvän kumppanin :) Tsemppiä opiskeluun!

Vierailija:

varsinkin aloitukseesi nähden, " hei pliis vastatkaa nyt ihan kaikki TÄRKEÄÄ"

eli vaikutat hieman lapselliselta, ehkä kannattaa vielä todella odotella.

Kiitos ihanille vastaajille mm 33 :)

ap

Ap, sunkin opiskelu- ja muista kavereista suurin osa hankkii lapsia vasta myöhemmin. Aika yksin siinä saattaisi olla lapsiperheenä, jos omassa tuttavapiirissä kaikki muut vielä elävät nuoruuttaan. Itse olen 30-vuotias ja silti meidän kaveripiirissä on vasta vähän vauvoja. Niistä tutuista, jotka on samassa elämänvaiheessa ja tilanteessa taas on ollut suunnattomasti iloa. Myös leikkipuistoissa ja kerhoissa suurin osa äideistä on itseni ikäisiä. Voin kuvitella että tuntisin itseni orvoksi, jos olisin siellä parikymppisenä joukossa.



No, tämä on vaan yksi puoli asiassa. Mutta 32 on oikeessa siinä, että ns. vastavirtaan uiminen on aina rankempaa. Ja jos sellaiseen ratkaisuun päätyy, niin olisi hyvä olla aika varma siitä, että lapsen isä on samaa mieltä. Jos jompi kumpi kokee tekevänsä uhrauksen tai luopuvansa jostakin hankkimalla lapsen nuorena, ei lähtökohta ole kovin hyvä.

Minä olin ehtinyt opiskella akateemisen loppututkinnon ja olla työelämässäkin jo viisi vuotta ennen kuin sain ensimmäisen lapseni (olin tuolloin tasan 30v.). Ok, minulla ei koskaan ollut vauvakuumetta opiskeluaikoina, vaikka olin jo tuolloin mennyt naimisiin mieheni ja lasteni isän kanssa. Kun ensimmäinen lapsi syntyi, olimme taloudellisesti erittäin vakaassa tilanteessa eikä toimeentuloa tai tukia tarvinnut miettiä. Lisäksi olin saanut toteuttaa itseäni ja kunnianhimoani, jota kyllä riitti valmistumisen jälkeen.



Sitten kun sain ensimmäisen lapseni, arvoni muuttuivat aika lailla. Olin ollut aikamoinen uraihminen, oikea työohjus, ja tavoitteet olivat raha ja valta hyvin nopeasti (olen KTM). Lapsen ja sitten toisenkin lapsen jälkeen arvot ovat sikäli muuttuneet, että lapset ja perhe ovat aina ykkönen. Tykkään edelleen työstäni ja minulla on tavoitteita, mutta esimerkiksi en tee ollenkaan ylitöitä. Muutenkaan nyt ei ole kiire minnekään, eteneminen omalla uralla on ihan toisarvoista.

ja tämä sopi meidän perheelle. Riippuu varmaan siitä, miten yleensäkin suhtautuu elämään. Itse menen ehkä enemmän tunteella kuin järjellä. Meidän teki kovasti mieli vauvaa ja onneksemme hänet saimme. Opiskella kyllä ennättää myöhemminkin. Jos nyt ihan pelkällä järjellä ajatellaan niin eipä niitä lapsia kannattais varmaan tehdä ennen kuin on koko paketti kasassa eli sitten kuin lapsen saaminen on jo vaikeaa ilman hoitoja... Mutta kukin tyylillään.

Ja kuten joku muukin OTK täällä mainitsi en olisi itsekään saanut ikinä opintoja loppuun jos olisi lapsen tehnyt opiskeluaikana. Oikis vaatii paljon lukemista ja jos sieltä aikoo pois päästä niin opiskelu vie lähestulkoon pakosti jossain vaiheessa suurimman osan vuorokauden tunneista. Eli neuvo on, että opiskele mieluummin muutama vuosi todella paljon ja koita päästä sieltä yliopistolta pois ensin. Vasta sitten lapset.



Itse tein vielä muutaman vuoden töitäkin ja vasta nyt 3-kymppisenä lapset. Osottautunut todella hyväksi järjestelyksi. Nuorten vastavalmistuneiden lakimiesten ei ole helppo tänä päivänä saada ensimmäistä vakituista duunia, mutta jos työkokemusta on vähän alkaa työpaikkoja ilmaantumaan. Ja jos on lapsi, kun hakee ensimmäistä duunipaikkaa, vaikka onkin lakimies, et ole se kaikista houkuttelevin ehdokas duuniin. Lapsettomia ehdokkaita on pilvin pimein, jotka ovat valmiita joustamaan enemmän.

Nyt kun olen alle vuoden ikäisen lapseni kanssa kotona, tuntuisi tosi kurjalta, jos koko ajan painaisi opiskelut päälle ja olisi huono omatunto tekemättömistä töistä! En tästa vauva-ajasta voisi silloin nauttia täysipainoisesti. Vastaavasti hirvittää ajatella, että olisin opiskeluaikana yrittänyt hoitaa vauvaa siinä samassa (nyt kun tiedän miten kovasti työtä siinä on). Niin, ja en olisi varmaan tutustunut ihaniin opiskelukavereihini, joista sittemmin on tullut elinikäisiä ystäviä. Enhän olisi voinut osallistua opiskelijarientoihin ja viettää aikaa toisten kanssa kampuksella hengaillen, jos olisin ollut tuore äiti silloin...



Vaikutat järkevältä ja fiksulta tyypiltä, ap. Se ei tee kenestäkään lapsellista, jos vauvakuume iskee ;) Sillä hetkellä se tuntuu maailman tärkeimmältä asialta. Sitten vaan joko jäitä hattuun tai antaa palaa..!

Suurin osa lapsettomuuden syistä (siis fysiologisista syistä) kun ei johdu iästä. Tämä on vain tämä stereotypia siitä, että kun lapsettomien joukossa on niitä nelikymppisiäkin (joilla siis jo ikä on haittatekijä), niin sitten kaikki lapsettomat ovat niitä, jotka ovat itse sotkeneet asiansa lykkäämällä lapsen hankintaa...



Se, mikä tuon iän kanssa on ongelma, on tietenkin se, että JOS pariskunnalla on lapsettomuutta aiheuttavia tekijöitä, niin hoitojen onnistumista auttaa mitä aiemmin ne on aloitettu. Hoitoihin voi mennä niin paljon aikaa, että se ikä tulee sitten myöhemmin vastaan. Tässä kun pohdittiin nyt ap:n tilannetta, niin hänen kohdallaan ikä ei ole vielä vuosiin mikään ongelma. Täysin eri asia on se, että jos henkilö itse tietää jo valmiiksi, että on sellaisia vaivoja, jotka pahenee ajan kanssa. Mutta se on sitten spesiaalitilanne ja silloin varmaan toimitaan sen mukaan.



Vähän asian vierestä, mutta kun olemme mieheni kanssa molemmat 26v. ja lapsettomuushoidoissa, niin aina harmittaa tämä käsitys siitä, että ikä aiheuttaa lapsettomuutta. Se on VAIN yksi tekijä...

Eli päiväkodissa tai isovanhemmilla.



Itse halusin hoitaa lapseni itse. Jos opiskelun ottaa työnä siihen tapaan, että laittaa lapset hoitoon päiviksi, niin onnistuuhan opiskelu toki todella hyvin. Enemmän opiskelu joustaa kuin työ. Voi pitää vapaapäiviä jne.



Onko tarkoituksesi siis opiskella samalla kun kannat käsivarsillasi vinkuvaa vauvaa ja taaperoa? Jos on, ei onnaa.



Jos laitat lapset hoitoon, niin tokihan opiskelu onnistuu siinä kuin työkin, helpomminkin.



Itse halusin panostaa elämäni tärkeimpään asiaan niin paljon, että olen kotona lasteni kanssa ilman mitään paineita opintoviikoista tai töistä. Siksi odotimme opntojen päättymistä. Ja kannatti :)