Lue keskustelun säännöt.
Uusi naisystäväni pelkää vakavia sairauksia, mikä paras suhtautumistapa?
21.08.2017 |
Tiedän kyllä mistä pelkonsa johtuu, mutta mikä paras tapa suhtautua asiaan? ei pelkää syöpää tms, vaan että jokin äkillinen vaiva olisi vaarallinen tai uhkaava jotenkin (ei oikeasti siis ole). Pelkää jotenkin suhteettoman paljon mutta uskoo kuitenkin nopeassti kun vakuuttelen ettei ole vaarallista. Muuten upea ja fiksu nainen mutta tämä asia jotenkin, hmm, erikoista.
Kommentit (19)
Jos kyse on OCD-häiriöstä, niin tuo vakuuttelu pahentaa sitä kierrettä eli sinun ei kannata vakuutella tyttöystävälle yhtään mitään. Tyttöystävän tulee sietää se ahdistus ilman mitään vakuutteluja. Jos tilanne on tosi paha, niin sitten psykologin juttusille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vastaavanlaisia pelkoja, tosi rankkoinakin hetkittäin. Tosin pelkään usein että on syöpä tms myös.
Itselle helpottavin suhtautuminen kumppanilta on ollut rauhallinen, maltillinen vakuuttelu, että kaikki on kunnossa, ja että jos ois joku paha asia x, se varmasti oireilisi suuremmin, ja lääkärit sen huomaisi. Rauhallisuus, ymmärtävyys, lempeys, maltillisuus, mutta kuitenkin tiukkuus siinä että ei anna mulle saumaa tyyliin "no haluutsä mennä lääkäriin", koska sillon rupeen vatvomaan enemmän, ja stressaannun entisestään, että onkohan toikin nyt sitä mieltä että mun pitää mennä lääkäriin, ja että mulla on joku.
Myös ajatusten johdattelu johonkin muuhun auttaa usein. Esim. Mun mies usein ehdottaa vaikka jonkun kivan sarjan katsomista, että keskityn siihen ja yritän rentoutua.Pahimmalta tuntuu se jos toinen tuskastuu ja äyskäsee että ei sulla mikään oo, mee lääkäriin jos et usko. Toki joskus noita äyskäsyjä käy joskus, koska on se varmasti ihan pirun rasittavaa ja turhauttavaa kuunnella ja rauhotella jatkuvasti, kun en kuitenkaan meinaa uskoa vaan jankkaan vaan.
Kauanko sua on vaivanneet nuo ajatukset? Olen suhtautunut miehesi lailla naisen oireiluun, onneksi menevät nopeasti ohi, mutta siinä se on, kun uusiutuvat kuitenkin taas vähän eri muodoissa ja sitten taas pelkää. Ap
Vierailija kirjoitti:
Jos kyse on OCD-häiriöstä, niin tuo vakuuttelu pahentaa sitä kierrettä eli sinun ei kannata vakuutella tyttöystävälle yhtään mitään. Tyttöystävän tulee sietää se ahdistus ilman mitään vakuutteluja. Jos tilanne on tosi paha, niin sitten psykologin juttusille.
Ei käsittääkseni ole OCD ja tilanteet menvät nopeasti ohi vakuuttelulla. Jos en vakuuttelisi, voisi jatkua pitempään mutta saan sen ajatuksen katkeamaan nopeammin noin. Pitemmän päälle vaan mietin mikä parhaiten hyödyttäisi häntä. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos kyse on OCD-häiriöstä, niin tuo vakuuttelu pahentaa sitä kierrettä eli sinun ei kannata vakuutella tyttöystävälle yhtään mitään. Tyttöystävän tulee sietää se ahdistus ilman mitään vakuutteluja. Jos tilanne on tosi paha, niin sitten psykologin juttusille.
Ei käsittääkseni ole OCD ja tilanteet menvät nopeasti ohi vakuuttelulla. Jos en vakuuttelisi, voisi jatkua pitempään mutta saan sen ajatuksen katkeamaan nopeammin noin. Pitemmän päälle vaan mietin mikä parhaiten hyödyttäisi häntä. Ap
Kuulostaa vain kovasti OCD:lta ja OCD:ssa tunnetusti tuo vakuuttelu on juuri kaikkein pahin asia, se tuo hetken helpotuksen kyllä, mutta sitten ne ajatukset palaavat ja sitten taas tarvitaan uutta vakuuttelua ja tästä muodostuu loputon kierre, joka voi jopa vahvistaa itseään. Kun kohtaa ajatukset ilman mitään vakuuttelua, se tuntuu tietysti erittäin vaikealta aluksi, mutta se on kognitiivisessa terapiassa ihan se peruslähtökohta.
Kannattaa hakeutua psykiatrille jos ahdistus on kovaa. Ja lisäksi mahdollisesti psykoterapiaan.
Mulla oli tuota kun olin. Uorempi ja epävarmempi. Mullekin yksi ja toinen vakuutti, että en oikeasti voi olla sairas. Se ei auttanut, koska syvällä sisälläni mä en oikeasti pelännyt sitä sairautta. Pelkäsin sitä, mitä sairaudesta seuraa, että jään yksin ja tulen hylätyksi ja kaikki hyvä, mitä elämässäni on, katoaa. Että rakkaat kaikkoaa ja häpeää mua jne. Olisi ollut yksi hyvä keino lopettaa pelot: se olisi ollut vakuuttaa mulle, että nämä todelliset pelot eivät toteutuisi, vaikka sairastuisinkin. Että minua edelleen rakastettaisiin enkä jäisi hylätyksi, ja elämä tavallaan jatkuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kauanko sua on vaivanneet nuo ajatukset? Olen suhtautunut miehesi lailla naisen oireiluun, onneksi menevät nopeasti ohi, mutta siinä se on, kun uusiutuvat kuitenkin taas vähän eri muodoissa ja sitten taas pelkää. Ap
Olen nyt 34 ja nää alkoi parikymppisenä. Pahimmillaan olivat joskus 22-23-vuotiaana, sillon oli siis ihan sellasta pakko-oireista 24/7 jatkuvaa pelkoa ja miettimistä.
Nykyään tulee melkoisen harvoin, yleensä silloin jos stressaan elämässä jotain muuta tosi kovasti.
Mulla on taipumusta yleiseen ahdistukseen, ja sillon kun sellainen kausi on, alkaa myös nämä sairauspelot. Nykyään olen jo oppinut tunnistamaan oireiluni niin, että haen miedon mielialalääkityksen joksikin aikaa, jos huomaan että meinaa lähteä käsistä.
Mulla sairauspelko on osin lähtöjään varmaan siitä kun ollessani pikkutyttö, isäni sai yllättävän aivoverenvuodon, josta toipuminen oli tosi pitkä prosessi, ja traumatisoi minua kovasti.
Jotenkin siitä on sitten muotoutunut aikojen myötä sellainen, että kaiken stressin/ahdistuksen jotekin purkaan kehittelemällä noita pelkotiloja.
Vierailija kirjoitti:
Jos kyse on OCD-häiriöstä, niin tuo vakuuttelu pahentaa sitä kierrettä eli sinun ei kannata vakuutella tyttöystävälle yhtään mitään. Tyttöystävän tulee sietää se ahdistus ilman mitään vakuutteluja. Jos tilanne on tosi paha, niin sitten psykologin juttusille.
Alapeukuttajille tiedoksi: Lukekaapa pari kirjaa OCD:sta ja tulkaa sitten peukuttamaan uudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ongelma on henkinen, joten jos palstanarkilta kysyy niin bentsoja pää täyteen.
Vierailija kirjoitti:
Ongelma on henkinen, joten jos palstanarkilta kysyy niin bentsoja pää täyteen.
No lääkkeet voivat olla osa hoitoa ihan syystäkin, jos ahdistus on tosi paha.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mitä tossa poistetussa viestissä oli, en ehtinyt lukemaan?
Mä sanoisin, että ap:n on hyvä olla ymmärtäväinen ja lempeä. Tärkeintä on kuitenkin se, että naisystävä ottaa itse vastuun pelkotiloistaan ja on valmis työstämään niitä, tarvittaessa ammattiavun turvin. Ap ei pysty "parantamaan" naisystäväänsä millään konstilla. Liika vakuuttelu voi tosiaan johtaa ahdistuskierteen pahenemiseen ja myös turhauttaa/uuvuttaa ap:ta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jonkinlainen rationaalinen oireiden vakavuuden kertaaminen voisi auttaa, eli jos tulee vaikka haava ja hän sitä mieltä, että nyt koko käsi on mätänemässä irti niin käytte yhdessä läpi vakavaan infektioon liittyvät oireet. Tyyliin onko kuumetta, onko kuolion merkkejä, onko turvotusta, valuuko mätää... Samoten ne hyvät merkit kannattaa kerrata, pysyy tolpillaan, ruokahalu on tallessa. Ja lupaat pitää silmällä ja viedä lääkäriin jos tarvitsee.
Älä ainakaan vähättele ja halveksi tätä tunnetta.
Se on todellinen hänelle, vaikka ulkopuolisesta tuntuukin turhalta.
Kuuntele, mutta älä lähde mukaan lietsomiseen. Sano, että ymmärrät hänen huolensa. Korosta kuitenkin, että tuollaisen pohtiminen tuhoaa hyvät hetket helposti. Kenenkään ei ole hyvä elää pelossa, oli se sitten tosiasioihin perustuvaa tai ei.
Mikäli pelko rajoittaa olemista, niin varmasti olisi hyvä käydä psykologin juttusilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jonkinlainen rationaalinen oireiden vakavuuden kertaaminen voisi auttaa, eli jos tulee vaikka haava ja hän sitä mieltä, että nyt koko käsi on mätänemässä irti niin käytte yhdessä läpi vakavaan infektioon liittyvät oireet. Tyyliin onko kuumetta, onko kuolion merkkejä, onko turvotusta, valuuko mätää... Samoten ne hyvät merkit kannattaa kerrata, pysyy tolpillaan, ruokahalu on tallessa. Ja lupaat pitää silmällä ja viedä lääkäriin jos tarvitsee.
Näin teemme ja nainen itsekin tietää vakavat oireet pelkäämissään sairauksissa/tiloissa mutta se juuri on ongelma että hän menee joten "paniikkiin" eikä se auta, että hän itsekin tietää kun siis menee jotenkin liian tunteella siihen mukaan. Vaikea selittää paremmin, mutta siis uskoo kuitenkin vakuuttelua. Ap
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vastaavanlaisia pelkoja, tosi rankkoinakin hetkittäin. Tosin pelkään usein että on syöpä tms myös.
Itselle helpottavin suhtautuminen kumppanilta on ollut rauhallinen, maltillinen vakuuttelu, että kaikki on kunnossa, ja että jos ois joku paha asia x, se varmasti oireilisi suuremmin, ja lääkärit sen huomaisi. Rauhallisuus, ymmärtävyys, lempeys, maltillisuus, mutta kuitenkin tiukkuus siinä että ei anna mulle saumaa tyyliin "no haluutsä mennä lääkäriin", koska sillon rupeen vatvomaan enemmän, ja stressaannun entisestään, että onkohan toikin nyt sitä mieltä että mun pitää mennä lääkäriin, ja että mulla on joku.
Myös ajatusten johdattelu johonkin muuhun auttaa usein. Esim. Mun mies usein ehdottaa vaikka jonkun kivan sarjan katsomista, että keskityn siihen ja yritän rentoutua.Pahimmalta tuntuu se jos toinen tuskastuu ja äyskäsee että ei sulla mikään oo, mee lääkäriin jos et usko. Toki joskus noita äyskäsyjä käy joskus, koska on se varmasti ihan pirun rasittavaa ja turhauttavaa kuunnella ja rauhotella jatkuvasti, kun en kuitenkaan meinaa uskoa vaan jankkaan vaan.
Sivullisen kommentti:
kyllä musta kuulostaa aika raskaalta asetelma, jossa toisen pitää ottaa vastuu tilanteista, joissa toinen alkaa panikoida ja pitää rauhoitella tätä toista ja yrittää suhtautua toisin. Odottaisin itse kyllä tämmöisessä suhteessa että toinen kuitenkin ottaisi itse vastuun asiasta ja hakisi apua eikä odottaisi, että toinen on se vakaa turva, varsinkin kun taustalla vaikuttaisi olevan asioita, joita kannattaisi työstää, kohdata itse omia pelkojaan.
Pointtini: on siis kaunis ajatus, että toinen voi seistä tukena, mutta se ei kuitenkaan auta lopulta tätä ihmistä, jolla on ongelmia, eikä voikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vastaavanlaisia pelkoja, tosi rankkoinakin hetkittäin. Tosin pelkään usein että on syöpä tms myös.
Itselle helpottavin suhtautuminen kumppanilta on ollut rauhallinen, maltillinen vakuuttelu, että kaikki on kunnossa, ja että jos ois joku paha asia x, se varmasti oireilisi suuremmin, ja lääkärit sen huomaisi. Rauhallisuus, ymmärtävyys, lempeys, maltillisuus, mutta kuitenkin tiukkuus siinä että ei anna mulle saumaa tyyliin "no haluutsä mennä lääkäriin", koska sillon rupeen vatvomaan enemmän, ja stressaannun entisestään, että onkohan toikin nyt sitä mieltä että mun pitää mennä lääkäriin, ja että mulla on joku.
Myös ajatusten johdattelu johonkin muuhun auttaa usein. Esim. Mun mies usein ehdottaa vaikka jonkun kivan sarjan katsomista, että keskityn siihen ja yritän rentoutua.Pahimmalta tuntuu se jos toinen tuskastuu ja äyskäsee että ei sulla mikään oo, mee lääkäriin jos et usko. Toki joskus noita äyskäsyjä käy joskus, koska on se varmasti ihan pirun rasittavaa ja turhauttavaa kuunnella ja rauhotella jatkuvasti, kun en kuitenkaan meinaa uskoa vaan jankkaan vaan.
Sivullisen kommentti:
kyllä musta kuulostaa aika raskaalta asetelma, jossa toisen pitää ottaa vastuu tilanteista, joissa toinen alkaa panikoida ja pitää rauhoitella tätä toista ja yrittää suhtautua toisin. Odottaisin itse kyllä tämmöisessä suhteessa että toinen kuitenkin ottaisi itse vastuun asiasta ja hakisi apua eikä odottaisi, että toinen on se vakaa turva, varsinkin kun taustalla vaikuttaisi olevan asioita, joita kannattaisi työstää, kohdata itse omia pelkojaan.
Pointtini: on siis kaunis ajatus, että toinen voi seistä tukena, mutta se ei kuitenkaan auta lopulta tätä ihmistä, jolla on ongelmia, eikä voikaan.
Mä en avaa naisystäväni muuta tilannetta mitenkään, mutta siis ihan neuvoa suhtautumiseen kyselin jotta miten itse olisin parhaiten avuksi. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vastaavanlaisia pelkoja, tosi rankkoinakin hetkittäin. Tosin pelkään usein että on syöpä tms myös.
Itselle helpottavin suhtautuminen kumppanilta on ollut rauhallinen, maltillinen vakuuttelu, että kaikki on kunnossa, ja että jos ois joku paha asia x, se varmasti oireilisi suuremmin, ja lääkärit sen huomaisi. Rauhallisuus, ymmärtävyys, lempeys, maltillisuus, mutta kuitenkin tiukkuus siinä että ei anna mulle saumaa tyyliin "no haluutsä mennä lääkäriin", koska sillon rupeen vatvomaan enemmän, ja stressaannun entisestään, että onkohan toikin nyt sitä mieltä että mun pitää mennä lääkäriin, ja että mulla on joku.
Myös ajatusten johdattelu johonkin muuhun auttaa usein. Esim. Mun mies usein ehdottaa vaikka jonkun kivan sarjan katsomista, että keskityn siihen ja yritän rentoutua.Pahimmalta tuntuu se jos toinen tuskastuu ja äyskäsee että ei sulla mikään oo, mee lääkäriin jos et usko. Toki joskus noita äyskäsyjä käy joskus, koska on se varmasti ihan pirun rasittavaa ja turhauttavaa kuunnella ja rauhotella jatkuvasti, kun en kuitenkaan meinaa uskoa vaan jankkaan vaan.
Sivullisen kommentti:
kyllä musta kuulostaa aika raskaalta asetelma, jossa toisen pitää ottaa vastuu tilanteista, joissa toinen alkaa panikoida ja pitää rauhoitella tätä toista ja yrittää suhtautua toisin. Odottaisin itse kyllä tämmöisessä suhteessa että toinen kuitenkin ottaisi itse vastuun asiasta ja hakisi apua eikä odottaisi, että toinen on se vakaa turva, varsinkin kun taustalla vaikuttaisi olevan asioita, joita kannattaisi työstää, kohdata itse omia pelkojaan.
Pointtini: on siis kaunis ajatus, että toinen voi seistä tukena, mutta se ei kuitenkaan auta lopulta tätä ihmistä, jolla on ongelmia, eikä voikaan.
Mä en avaa naisystäväni muuta tilannetta mitenkään, mutta siis ihan neuvoa suhtautumiseen kyselin jotta miten itse olisin parhaiten avuksi. Ap
OCD-tyyppistä ongelmaa on erittäin vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole itse siitä kärsinyt. Muuten täytyy olla todella hyvin perehtynyt aihepiiriin, esim. psykologi joka tuntee asian.
On vaikea siis auttaa läheistään, koska on hankala ymmärtää koko ongelmaa, vakuuttelu vain pahentaa yleensä asiaa.
Kannattaa hakeutua ammattilaisen pakeille. Englanniksi löytyy kyllä hyviä kirjojakin aiheesta (esim. Amazon ja hakusanaksi OCD)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vastaavanlaisia pelkoja, tosi rankkoinakin hetkittäin. Tosin pelkään usein että on syöpä tms myös.
Itselle helpottavin suhtautuminen kumppanilta on ollut rauhallinen, maltillinen vakuuttelu, että kaikki on kunnossa, ja että jos ois joku paha asia x, se varmasti oireilisi suuremmin, ja lääkärit sen huomaisi. Rauhallisuus, ymmärtävyys, lempeys, maltillisuus, mutta kuitenkin tiukkuus siinä että ei anna mulle saumaa tyyliin "no haluutsä mennä lääkäriin", koska sillon rupeen vatvomaan enemmän, ja stressaannun entisestään, että onkohan toikin nyt sitä mieltä että mun pitää mennä lääkäriin, ja että mulla on joku.
Myös ajatusten johdattelu johonkin muuhun auttaa usein. Esim. Mun mies usein ehdottaa vaikka jonkun kivan sarjan katsomista, että keskityn siihen ja yritän rentoutua.Pahimmalta tuntuu se jos toinen tuskastuu ja äyskäsee että ei sulla mikään oo, mee lääkäriin jos et usko. Toki joskus noita äyskäsyjä käy joskus, koska on se varmasti ihan pirun rasittavaa ja turhauttavaa kuunnella ja rauhotella jatkuvasti, kun en kuitenkaan meinaa uskoa vaan jankkaan vaan.
Sivullisen kommentti:
kyllä musta kuulostaa aika raskaalta asetelma, jossa toisen pitää ottaa vastuu tilanteista, joissa toinen alkaa panikoida ja pitää rauhoitella tätä toista ja yrittää suhtautua toisin. Odottaisin itse kyllä tämmöisessä suhteessa että toinen kuitenkin ottaisi itse vastuun asiasta ja hakisi apua eikä odottaisi, että toinen on se vakaa turva, varsinkin kun taustalla vaikuttaisi olevan asioita, joita kannattaisi työstää, kohdata itse omia pelkojaan.
Pointtini: on siis kaunis ajatus, että toinen voi seistä tukena, mutta se ei kuitenkaan auta lopulta tätä ihmistä, jolla on ongelmia, eikä voikaan.
Mä en avaa naisystäväni muuta tilannetta mitenkään, mutta siis ihan neuvoa suhtautumiseen kyselin jotta miten itse olisin parhaiten avuksi. Ap
OCD-tyyppistä ongelmaa on erittäin vaikea ymmärtää sellaisen, joka ei ole itse siitä kärsinyt. Muuten täytyy olla todella hyvin perehtynyt aihepiiriin, esim. psykologi joka tuntee asian.
On vaikea siis auttaa läheistään, koska on hankala ymmärtää koko ongelmaa, vakuuttelu vain pahentaa yleensä asiaa.
Kannattaa hakeutua ammattilaisen pakeille. Englanniksi löytyy kyllä hyviä kirjojakin aiheesta (esim. Amazon ja hakusanaksi OCD)
Mutta eikö ole niin, että terapiat auttaa hitaasti, eivät ole mitään pikaratkaisuja mihinkään. Miksi vakuuttelu on niin pahasta, onko millään muotoa parempaa katsoa toisen kärsimystä kuin yrittää itse lievittää sitä?
Mulla on vastaavanlaisia pelkoja, tosi rankkoinakin hetkittäin. Tosin pelkään usein että on syöpä tms myös.
Itselle helpottavin suhtautuminen kumppanilta on ollut rauhallinen, maltillinen vakuuttelu, että kaikki on kunnossa, ja että jos ois joku paha asia x, se varmasti oireilisi suuremmin, ja lääkärit sen huomaisi. Rauhallisuus, ymmärtävyys, lempeys, maltillisuus, mutta kuitenkin tiukkuus siinä että ei anna mulle saumaa tyyliin "no haluutsä mennä lääkäriin", koska sillon rupeen vatvomaan enemmän, ja stressaannun entisestään, että onkohan toikin nyt sitä mieltä että mun pitää mennä lääkäriin, ja että mulla on joku.
Myös ajatusten johdattelu johonkin muuhun auttaa usein. Esim. Mun mies usein ehdottaa vaikka jonkun kivan sarjan katsomista, että keskityn siihen ja yritän rentoutua.
Pahimmalta tuntuu se jos toinen tuskastuu ja äyskäsee että ei sulla mikään oo, mee lääkäriin jos et usko. Toki joskus noita äyskäsyjä käy joskus, koska on se varmasti ihan pirun rasittavaa ja turhauttavaa kuunnella ja rauhotella jatkuvasti, kun en kuitenkaan meinaa uskoa vaan jankkaan vaan.