Äidin luona ahdistaa niin paljon, että ylensyön ja juon...
Äidilläni on läheisriippuvainen persoonallisuushäiriö ja paniikkihäiriö ja hän voi huonosti henkisesti. Olemme perheen voimin yrittäneet olla terapeutteina, kuunnelleet vuosia, yrittäneet saada häntä houkuteltua ulos ja terapiaan, mutta hän toistelee samaa: en pysty, pelkään, kuolen, en parane, en osaa puhua tunteistani. Haluaisin auttaa mutten enää tiedä miten. Olen 25 v.
Hän pelkää sairauksia pakonomaisesti ja kun isäni on jossain reissussa niin hänen luonaan pitää aina olla joku passissa koska muuten hän "kuolee pelkoon". Hän haukkuu itseään koko ajan ja valittaa kaikesta. Viimeksi halusi kalliin pianon ja kun se hänelle roudattiin eikä hän heti osannut jotain kappaletta hän valitti monta tuntia kuinka hän ei osaa mitään. Hän myös huomauttelee toisten ulkonäöstä. Ym.
Yritän tukea, käyn ja soitan usein. Asun toisella paikkakunnalla. Nyt olen hänen luonaan. Ahdistus puhkesi taas hyvin nopeasti kun tulin tänne, kuten joka kerta.
Yksi traumoistani on kun hän 10-vuotiaana laittoi minut laihduttamaan, kun pituuskasvussani oli stoppi ja olin normaali/pyöreä. Ja kehui aina kun kävin vaa'alla ja olin laihtunut. Lopulta minulla oli anoreksia, sitten masennus, sen jälkeen vielä ahdistuneisuushäiriö, burn out ja ruumiinkuvan häiriö, joista sittemmin olen toipunut suht ok.
Minulla on parhaillaan vatsa kipeä stressistä ja kun mainitsin siitä äidille, hän huomautti että no söit tosi paljon karkkia eilen. Yhdistin tämän heti mielessäni siihen, kuinka hän aikanaan pisti minut dieetille, ja sain ahdistuskohtauksen ("olen läski luuseri" ajatukset, vaikka olen nykyään hoikka). Tiedän, että tämä on irrationaalinen pelko, tunnemuisto vain on niin vahva.
Ahdistaa ja puristaa koko ajan. Olen käynyt terapiassa, ja joka kerta kun olen tulossa äidin luo yritän tsempata itseäni, että no nyt pysyn iloisena enkä anna hänen mielialansa vaikuttaa. Mutta nyt taas kerran sorruin ahmimaan varmaan kilon karkkia ahdistukseeni, vaikka olin päättänyt toisin.
Miten voin tukea äitiä kun tuntuu etten pysty edes olemaan hänen luonaan? Minulla on kamalan syyllinen olo kun tunnen näin mutta tämä ahdistus on musertavaa.
Kommentit (6)
Mahdollisuutesi auttaa äitiäsi ovat aika vähäiset. Sen sijaan romutat omaa mielenterveyttäsi näillä yrityksillä. Ei kannattaisi.
Suosittelen vähentämään yhteydenpitoa ja vetämään rajoja.
Tiedän kyllä kuinka vaikeaa se on, sillä omakin äitini on läheisriippuvainen ja erittäin kontrolloiva persoona. On myös pitänyt minua terapeuttinaan suurinpiirtein koko ikäni.
Hän ei ymmärrä mitän rajoja vaikka ne millä tavalla osoittaa. Nauraa vaan ja sanoo, että "sinähän oot MUN lapsi". Ja haukkuu sitten ulkonäköäni ja jakaa pukeutumisneuvoja.
Olen keski-ikäinen nainen, ja äitini kohtelee minua kuin olisin pikkulapsi.
Nyt olen onnistuneesti pitänyt rajat sillä että en enää vastaa hänen puheluihinsa (itse en ole hänelle soitellut ennenkään) enkä päästä häntä kotiini kuin pari kertaa vuodessa. Muuten tapaamiset järjestetään kahviloissa tai ravintoloissa. Paikoissa joissa on muita ihmisiä, sillä vieraiden ihmisten läsnäolo hillitsee äitini tylyä käytöstä. Vieraiden ollessa kuulolla hän ei kehtaa näyttää pahimpia puoliaan.
Jos olen hetkenkin hänen kanssaan kahden, niin ihan varmasti hän oksentaa jotain pahaa päälleni.
Vaikka tästä yhteydenpidon vähentämisestä tuleekin syyllinen olo, niin voin silti henkisesti paljon paremmin nyt.
Olen nuorempana asunut muutamaan otteeseen ulkomailla parin vuoden pätkiä kerrallaan. Niiden reissujen aikana sain kokea samaa vapaata oloa ja tunsin eläväni omaa elämääni. Nyt on ensimmäistä kertaa samat fiilikset ihan Suomessa.
Miksiköhän vastaukseni poistettiin...?
No mutta, pointtina se, että tunnistan tuon hyvin ettei ole omia rajoja ja oksennetaan pahaa oloa toisen päälle. Äitiä pidetään kuin kukkaa kämmenellä eikä hänelle ikinä saa huomauttaa mitään hänen sanomisistaan, sillä hän loukkaantuu verisesti ja menee marttyyrimoodi päälle, kunnes lopulta huomauttaja on se joka lohduttaa ja pyytelee anteeksi.
Kun olen yrittänyt puhua siitä kuinka hän nuorena yliholhosi eikä antanut minun esim. kulkea yksin bussilla ennen kuin olin 14-vuotias, saati sitten tuosta pakonomaisesta tarpeesta saada minusta laiha kun olin 10-vuotias (äiti otti siitä vuodeksi elämäntehtävänsä), tai kun olen ehdottanut perheterapiaa, hän menee niin surkeaksi... "ei en pysty, tuntuu niin pahalta... sitä paitsi kaikilla perheillä on jotain ongelmia ja paljon pahempiakin." Eli käytänmössä vähättelee kaikkea kokemaani. Ei hyödytä puhua.
Täällä toisella paikkakunnalla on paljon helpompi olla, mutta pelkään mitä tapahtuu jos vaikka tulee irtisanomiset. Haluaisin olla kotipaikkakunnallani mutta kamalaa sanoa, että minusta tuntuu että jään joka tapauksessa tänne toisaalle.
Joo munkin viesti poistettiin. En jaksa uusiksi kirjoittaa mutta pointti oli että voin samaistua aloitukseen.
Ap, sinun velvollisuutesi on tässä vaiheessa (jos äitiäsi on jo vuosia yritetty tukea) pitää huolta itsestäsi.
Läheisen tehtävä ei ole toimia terapeuttina. Sinun ei tarvitse äitiäsi tukea (olette jo yrittäneet) eikä edes kuunnella tuota kaikkea. Kun äitisi aloittaa, voit tiukasti sanoa, että et näitä juttuja kuuntele yhtään, ja jos ei lopeta, lähdet pois. Järjestelmällisesti, asiallisesti. Ja teidän velvollisuutenne ei ole myöskään olla paikalla kun isänne on matkoilla, aikuinen ihminen pystyy kyllä olemaan yksin.
Tietyllä tapaa te mahdollistatte äitinne käytöstä, kun kuuntelette ja tuette jne. Tämä olisi terapian tehtävä.
Oikeasti, pidä huolta itsestäsi. Vedä rajat. Älä tunne syyllisyyttä, olette yrittäneet.
Pitäisikö sinun nyt vain luopua kaiksesta yhteydenpidosta äitisi kanssa joksikin aikaa.