Vastasyntynyt ja äitiys ylipäätään ahdistaa

Ymmärrän hyvin tunteitasi! Kyllä se alkaa helpottamaan heti kun lapsella alkaa löytyä rytmi, ja sinä palaudut enemmän synnytyksestä. Sinulla on vielä kaikki hormonit ihan päällä ja elämäsi on mullistunut vasta kaksi viikkoa sitten peruuttamattomasti. Kaikki tunteesi ovat ihan ymmärrettäviä. Luota siihen, että jo parin kuukauden päästä tuntuu eriltä, vaikka eihän se nyt ruusuilla tanssia silloinkaan. Hiljalleen vauva syö harvemmin ja imetys helpottuu kun siitä tulee tuttua. Uni-valve rytmi syntyy yleensä kolmessa kuukaudessa ja neuvola kyllä antaa vinkkejä arhen helpotukseen ja rytmin löytymiseen. Onko sinulla samassa tilanteessa olevia kavereita? Saatko omia hetki välillä? Kannattaa hakeutua johonkin esikkokerhoon tms., sieltä saattaa löytyä joku kivakin kaveri, jolle voi jutella ahdistuksista. Koska nuo ahdistukset ymmärtää yleensä sellainen joka kokee saman. Ja muista ottaa esim. joka ilta itsellesi rauhallinen hetki, ja älä ala stressaamaan kaikesta mahdollisesta, vaan luota siihen että kyllä tämä helpottaa vielä. Nyt vain tarjoat pienelle maitoa, läheisyyttä ja rakkautta. Ja älä tee kotitöitä nyt jos ei nappaa, laita mieluummin netflixistä pyörimään joku hyvä sarja. Koita asettautua vauvan kanssa mukavasti, ja ota olohuoneeseen vettä ja syötävää saatavillesi.

Tuttuja tunteita suurimmalle osalle äideistä. Olet baby bluesin kourissa tällä hetkellä. Se on ihan normaalia ja ohimenevää. Mikäli n. neljän viikon kuluttua synnytyksestä ei olo ala helpottumaan, niin saatat kärsiä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta. Sekin on hyvin yleistä ja asiasta puhutaan nykyään onneksi paljon. Siihen saa apua ja kannattaakin puhua olostasi avoimesti neuvolassa. Ohjaavat sieltä avunsaantiin. Missään nimessä ei pidä ja kannata ruveta kärsimään, kun helpotusta on saatavilla.

Ei ihme, että äitejä ahdistaa ja masentaa, onhan lapsen syntymä kaikkineen elimistölle valtava asia, kun vuorokaudessa pitää saada synnytys läpi ja maidontuotanto alkuun. Ensimmäisen lapsen syntymä on minusta kaikkein suurin elämänmuutos, mitä voi olla. Kaksi viikkoa on valtavan lyhyt aika sopeutumiseen, joten anna itsellesi aikaa. Jos parin viikon kuluttua ei helpota, niin puhu asiasta neuvolassa.

Itse tein aikoinaan sen virheen, että erehdyin sanomaan äidilleni, miten tuntuu masentavan. Äiti suuttui, haukkui minut kiittämättömäksi, kun olin saanut terveen lapsen ja käski lopettamaan moiset puheet. Harmittaa, etten sitten uskaltanut puhua asiasta neuvolassakaan.

Joo, ai vitsi, sellasta se ekan vauvan kanssa aluksi oli, ihan paskaa. Ensimmäisen lapsen syntymä on niin suuri identiteettikriisi ja valtava muutos elämään, että ihan kaikki äidit varmaan jossain määrin toivoo aluksi saavansa vanhan elämänsä takaisin. Ja se on ihan normaalia toivotunkin lapsen kanssa, eikä ole mitään varsinaista masennusta, jos se ei pitkity kuukausia kestäväksi.

Mieli paranee kyllä, kun arki muuttuu rutiiniksi ja vauva alkaa tuntua perheenjäseneltä. Kun se elämä alkaa tuntua taas omalta, eikä jonkun muun kaaokselta, jonka keskelle on paiskautunut.

Itse sain juuri toisen lapsen ja olen yllättynyt, miten kivaa vauva-arki voi olla. Ja eniten siihen vaikuttaa se, että oma pää pysyy menossa mukana, kun valmiiksi jo elää sitä lapsiperhe elämää, mihin se vauva vaan luontevasti sujahtaa. Mutta kun ekan lapsen kanssa mikään ei ole luontevaa ja kaikki elämän palat pitää laittaa uusiksi, niin ei mikään ihme että ahdistaa.

Ihan normaalia.

Mulla oli aika pitkään tollasta. En tiedä, olinko jopa masentunut. Rakastin vauvaa ja hoidin kaiken, niinkuin kuuluu. Vauvalla oli paljon vatsavaivoja ja tuntui, ettei tämä voi olla minun elämää. Mikään ei onnistunut. Vauva oli n.8kk, kun tuntui, että sain vähän jotain järkeä touhuun. Nyt noin 2-vuotiaan kanssa elämä on jo mukavaa.

2 viikkoa on tosi lyhyt aika, anna itsellesi aikaa. Mulle tuli vielä kuukausien jälkeen satunnaisesti mieleen, että ainiin, mä olen äiti! Puhu neuvolassa, jos ahdistus ei helpota.

Ei ole normaalia. Hae apua masennukseen.

Tuttua huttua. Kiva, kun saat täältä tsemppiviestejä.

Minä erehdyin avautumaan fiiliksistäni, niin haukuttiin juurikin kiittämättömäksi ja "mitäs läksit, olisit miettinyt etukäteen" ja "ei voi olla noin tietämätön, millaista se lapsenhoito on" -tyylillä. Kun varovasti valitin ahdistustani äidilleni/neuvolassa, niin sain lähinnä sellaista hymistelyä, että "sellaista väsymystä se vauva-arki on." Monet kerrat mietin, että miksei tätä voi perua. Mietin myös itsemurhaa. Vauva oli toivottu ja ihana, mutta tyytymätön ja huonosti nukkuva.

Mieheni oli aivan kädetön, tuuppasi vauvan heti minulle, kun hän itki. Isyysvapaa meni miehellä lähinnä tietokoneella omissa kivoissa jutuissa. Muilta en sitten apua saanutkaan, koska vauva ei suostunut syömään kuin rintaa.

Mulla meni melkein vuosi, että hyväksyin sen, että elämäni on lopullisesti muuttunut ja ettei se enää ole ihan paskaa, kun "vauva"kin alkoi olla jo iso ja helpompi. Että joskus voin jo nukkua kokonaisen yön ja aivotkin toimii.

Koita jaksaa, iso elämänmuutoshan se on! Onneksi kaikki muuttuu parempaan päin ajan myötä. Muista levätä hyvällä omallatunnolla nyt. Toivu rauhassa synnytyksestä. <3

P.S. Muistakaa, ettei miehen kanssa kannata erota ainakaan ensimmäiseen kolmeen vuoteen. Parisuhde voi olla välillä melko kireällä tuon ajan.

Baby blues, tuo synnytyksenjälkeinen tila, on seurausta hormonitasosi yhtäkkisestä laskusta. Et ole yksin, vaan noin 80 % synnyttäneistä äideistä potee baby bluesia jossain muodossa. Asiasta avoimesti puhuminen helpottaa oloasi.

Nyt kannattaa miehen ja mahdollisten isovanhempien, tai muiden lähipiiristä

antaa hoitaa vauvaa aina kun mahdollista. Sinun kannattaa levätä paljon ja se on sallittua!

Uni ja lepo ovat hyvää hoitoa, joten jos sinulla on tilaisuus, niin käytä se lepoon.

Olotilasi tulee kyllä kohenemaan :)