Äidin paha mieli...
Aivan, näitä aloituksia on monia jo, ja minä jatkan omallani...Tiedän katuvani tätä kirjottamista tänne-julkisesti-, mutta pakko purkaa omaa pahaa oloaan ja toivoa, että asiat ratkeaisi johonkin suuntaan.
Olen 7vko vanhan pojan äiti, elän avioliitossa. Naimisissa ollaan oltu jo 3 vuotta. Parisuhde on ollut elämäni parhainta aikaa. Tässä suhteessa on ollut kaikki mitä voin vain toivoa kumppaniltani. Nyt pienen poikamme saavuttua maailmaan, kaikki musertuu. Tuntuu kuin olisin palapeli, josta pikkuhiljaa irroitetaan palasia ja lopulta ei jää jäljelle kuin tyhjä pelilauta.
Kyse ei todellakaan ole mieheni tekemättömyydestä. Parempaa isää lapselleni en olisi voinut toivoa. Ja ei tuossa ole muutenkaan kait mitään " moitittavaa" . Kaipaan vaan niin tuota aikaa ennen rakasta lastamme. Mitä mieheni ei voi ymmärtää. Hän kuvittelee, että en jaksa lastamme, sen hoitamista ja rakastamista. Kun päivän aikana totean; " olen väsynyt, en jaksaisi hyssytellä lasta..." tai " lakkaisi jo kitisemästä..." jne. Hän ei tunnu ymmärtävän, kuinka paljon tämä uusi tilanne vie voimiani ja jaksamistani. Rakastan joka hetkeä jonka saan olla poikani kanssa. On ihanaa katsoa kuinka hän kasvaa ja kehittyy. Häntä suurempaa lahjaa en olisi voinut koskaan saada. Mutta se mikä elämästäni puuttuu, on parisuhde. En löydä aikaa omalle miehelleni ja hän ei aikaa minulle. Tappelemme lähes joka päivä aivan turhista asioista ja huudamme äänemme käheäksi. Viime viikon aikana on monestitullut puheeksi avioero, sillä tunnen oloni niin onnettomaksi ja mieheni ulkopuoliseksi sekä kyllästyneeksi " nalkuttamiseeni" . En millään jaksa mennä yksityiskohtiin, jotta asia selviäisi lukijalle.
Tiedän ajavani miestäni pois luoltani, mutta en yksinkertaisesti jaksa enää. Kuinka voin olla onnellinen äiti ja jaksaa hoitaa lastani, jos elämäni rakennepilari, eli aviomieheni, elämäni suuri rakkaus, tappelee kanssani päivittäin. Tiedän, riitaan tarvitaan aina kaksi. Mutta....mitä mä enää tähän lisään. En voi sanoa muuta kuin en jaksa en jaksa en jaksa. Epäilen, että tää mun oloni on jonkinlainen masennus...
Oon kotona 24/7, ei sillä ettenkö näkis ystäviäni tai enkö pääsisi liikkumaan. Niin ei todellakaan ole. Voin lähteä myös yksin liikkeelle, lapsi jää isälleen siksi ajaksi aivan automaattisesti. Mutta silloin tunnen ehkä omalla tavallani syylisyyttä, että lapsi on jäänyt pois äidin luolta. Tottakai tarvitsee niinkin olla, en voi lapsen vieressä olla aina. Mutta ajattelen ehkä, että tämä lapsi on minun, se on osa minua ja elämääni. Ei sitä niin vaan jätetä ja mennä kuin ennen vanhaan ennen hänen syntymäänsä. Minä hänet olen halunnutkin ja hänet silloin hoidankin.
Mikä mua vaivaa. On vaan niin paha olla. Ehkä pitäis vetää " pää täyteen" yhtäenä iltana, voida huonosti seuraavana päivänä ja sitten taas todeta kuinka ihanaa mun elämäni kuitenkin on. =) Mutta tunnen sen syvällä sydämessäni, jotain puuttuu. Ja se jotain on jokin tosi iso asia.
itkettää...mutta mä selviän. toivottavasti. nautin lapsesta. ainakin se palkinto tästä elämästä mulle on annettu.
Kommentit (6)
Luin viestisi. Se sai mieleni pirteämmäksi. Puhuimme asioita läpi ja tiedän, että tämä on elämääni. En vaihtaisi tätä mihinkään. Olen tietoisesti tosin riitoja mieheni kanssa aiheuttanut, ja jostakin syystä en niitä osaa lopettaa ja antaa vain olla. Pitäisi oppia se jalo taito, sillä tuo anteeksi pyytäminen tulisi kuitenkin opettaa pojallemmekin jokin päivä.
Pikku-ukkomme täyttää tänään 7viikkoa. Hän vastailee jo hymyyn ja jokeltaa omaa pikku ihmisen jokellusta. Hän tuo kyllä päiviini valoa ja iloa. Ehkä kuitenkin turhautuminen ja kiukkuni sekä väsymykseni johtuu myös siitä, että en ole koskaan ollut kotona näiden neljän seinän sisällä näin kauaa yhtä soittoa, kuin synnytyksen jälkeen. Olenhan päässyt liikkeelle ja nähnyt ystäviäni, mutta jotain kaipaan elämääni lisää. Töissä olen ihmisten parissa (tarjoilija) joten kaipaan sitä kontaktia muihin ihmisiin, niin tuttuihin kuin vieraisiinkin. En halua jämähtää kotiin. Monasti vain mietin, minne sitä mennä. Loppuu paikat ja ideat kesken.
Osa tätä " flegmaattisuutta" voi johtua siitäkin, että synnytys pojallamme ei ollut mitenkään helppo. Hänet leikattiin pitkän synnytyksen jälkeen hätä secktiolla. En kuullut hänen ensi itkuaan ja en saanut pitää häntä sylissä ensimmäisenä. Luulen, että tämä vaikuttaa olooni myös. Omalla tavallani tunnen syyllisyyttä siitä, että en pystynyt synnytämään häntä " oikealla tavalla" . Ehkä nyt sitten en " malta" jättää häntä, koska haluan alitajunnassani ottaa tuon 2 vuorokautta takaisin, jolloin aivan vieraat hoitivat häntä puolestani.
En usko, että tämä on masennusta. Siis synnytyksen jälkeistä sellaista. Kaipaan vain elämääni jotain täydennystä. Kaipaan parisuhdetta. Ja kaipaan aikaa itselleni, päiväsaikaan, eikä illalla kun olisi aika mennä nukkumaan. En osaa rentoutua enää edes tv:n äärelle kun esim. sunnuntai 4:sen elokuva tulee. Posotan tuhatta ja sataa ja teen tekemättömiä tehtäviä, kuten silitystä jne.
Toivottavasti aika tuo elämään enemmän iloa ja jaksamista kuin mitä siinä nyt on tällä hetkellä.
ennen kaikkea, kiitos viestistäsi vielä kerran.
meidän juniori on nyt 8kk, takana koliikkivaihe 3kk, siippani veljen kuolema sekä vahdinvaihto kotivanhempana pari kuukautta sitten.
Ja riitelyä, riitelyä ja tappelua. Huomaan huutavani kuin viimeistä päivää, koska puoliso tarjoutuu hoitamaan vauvaa kun käyn asioilla, joille vauvaa ei olisi helppo ottaa mukaan. Siis minä. Siis huudan. Ja tuollaisesta syystä! Ja piikittelen ja v****ilen ja nälvin. Eikä minun kohdallani voi olla kyseessä synnytyksen jälkeinen masennus, kun vauva ei edes tullut minun mahastani.
Normaaliminäni on ystävällinen, hyväntahtoinen ja kiltti, ei kovasti riitele ja riidoissaankin on yleensä kompromissihakuinen. Ja yhtäkkiä meilläkin on monta kertaa sanottu " no erotaan sitten" , ja jotenkin tuntuu hankalalta saada riitely " poikki" - sitä vaan jatkaa ja jatkaa kunnes jokin mitätön sana tai lause yhtäkkiä laukaisee tilanteen ja sitten ollaan taas sovussa - hetki.
Toisaalta tämä synnyttää myös tiettyä rehellisyyttä - taatusti tulee sanottua kaikki mieltä painavat asiat ääneen... Ja olen huomannut, että opin siipasta ja itsestäni ihan uusia piirteitä, kun seuraan, miten vääristyneeksi kummankin logiikka menee tässä väsymyksen tilassa ja pohdin, minkälaiset asiat saavat riidat vihdoin loppumaan.. (Joskus jo pelkästään se, että tunnustan, että joku siipan avuntarjous tai lapsenhoidon kommentointi sai minut tuntemaan itseni huonoksi vanhemmaksi tai vain pelkästään tyhmäksi..)
Ystävämme, joiden parisuhde oli myös lujilla vauva-aikana, menivät pariterapiaan, jossa ystävällinen täti oli sanonut heille että " on teidän ollut pakko kuulla puhuttavan siitä, että vauva-aika saa parisuhteen sekaisin. Miten te saitte päähänne, että juuri teidän kohdallanne näin ei kävisi?"
En minä osaa auttaa enkä sanoa, koska tämä menee ohi. Mutta me ollaan päätetty, ettei erota ennen kuin ollaan vähintään viikko saatu nukkua kokonaisia öitä... ;) Ja kokeneemmat kertoo, että kyllä se ajan myötä rauhoittuu ja ehkä parisuhteeseen tulee tämän jälkeen jopa ihan uutta syvyyttä....
Olet kokenut suuren elämänmuutoksen. Olet saanut enimmäisen lapsen miehesi kanssa (näin ainakin kirjoituksestasi ymmärsin, että vauva on esikoisenne). Se muuttaa koko kuvion vähäksi aikaa ja vie jonkin aikaa kun siihen sopeutuu. Myös uusiin rooleihinne äidin- ja isän rooliin. Joten siis ihan luonnollisia nuo reaktiosi.
Muistan kun itsekin sain esikoisen (siitä tulee kesällä 4 v.) niin pari ensimmäistä viikkoa olin masentunut ja itkuinen sekä ahdistunutkin. Mietin vaan, että elämäni on nyt ohitse ja haluan entisen elämäni (jossa miehen kanssa eleltiin kahdestaan) takaisin. Tunsin suorastaan olevani loukussa ja siihen päälle vielä unenpuute (olen aina ollut kova nukkumaan, tarvitsen vähintään 9 tunnin yöunet). Aloin myös pelätä, entä jos sekoan tästä unenpuutteesta ja vahingoitankin vauvaa ja sekin lisäsi ahdistustani lisää.
Lisäksi yöheräilyt ensimmäiset 3 kk 1,5-2 tunnin välein ottivat tosi koville. Ilmeisesti se miksi itselleni tuli näin voimakas kriisi esikoisen syntymästä oli se, että olimme olleet mieheni kanssa yhdessä 9 vuotta ja siitä naimissa 3 vuotta eli olimme tottuneet elämään kahdestaan, vapaasti. Väitän myös, että ikäkin oli syynä olin juuri täyttänyt 30 vuotta. Jos olisin ollut 20 v. niin olisi sopeutuminen voinut olla helpompaa ja nopeampaan.
Meillä tosin esikoisen syntyminen ei aiheuttanut kuitenkaan mitään parisuhde kriisiä. Mieheni oli hyvin ymmärtäväinen ja osallistui vauvanhoitoon ahkerasti, jonka seurakset kyllä tänäkin päivänä huomaa. Esikoisemme on oikea isin tyttö.
Meillä on jo toinen lapsi joka tulee tässä keväällä 1v. Kun kuopuksemme syntyi kaikki oli selkeää ja helppoa. Vauva-aika on kuopuksen kohdalla tuntunut menneen liiankin nopeasti ja helposti ns. toisella kädellä.
Pitää ilmeisesti paikansa, että esimmäisen kanssa sitä stressaa vähän kaikesta mut seuraavat menevätkin jo sitten omalla painollaan vanhalla tottumuksella. Luulen kuitenkin, että syynä on se ensimmäisen lapsella saatua elämänmuutos on kaikista suurin ja opettelua ja totuttelua vaatii jo yksistään se, että onkin yhtäkkiä äiti. Ainakin itselläni se vei jonkin verran aikaa, et pystyin luontevasti puhumaan esikoiselleni esim. " äiti tässä, ei hätää." Nyt tuollainen lausahdus tuntuu jo täysin luonnolliselta.
Ajan kanssa sopeudutte, että teitä on kolme. Muista ottaa omaa aikaa silloin tällöin, lähde vaikka esim. kävelylle yksin. Oman ajan ottamisesta ei tavise tuntea syyllisyyttä, jos se auttaa jaksamaan paremmin. Jaksamista ja voimia teille uuteen elämäntilanteeseenne!
...aikana ei kannata tehdä mitään suuria päätöksiä parisuhteen tms. kanssa. Näin olen kuullut sanottavan ja ainakin itse uskon sen. Vasta muutama viikko imetyksen loputtua tunsin oloni ' normaaliksi' . Eräs neljän lapsen äiti kertoi viime viikolla, miten hän inhoaa 2-3 ekaa kuukautta vauvan kanssa. Kaiken pitäisi olla vaaleanpunaista ja söpöä, mutta ei se koskaan ole. Siitä pitää vaan selviytyä ja uskoa, että omannäköinen elämä palaa joskus; vaikka perheessä onkin enemmän jäseniä.
Jaksuja vauva-arkeen! Muista nukkua ja syödä hyvin, vaikkei huvittaisi.
t. juppis, joka miettii mitenkähän sitä itse jaksaa toisella kierroksella...
kuin tappelisitte siitä kumpi on parempi hoitamaan lasta. Tosi asiassahan sinä olet lapsellesi maailman paras äiti ja miehesi maailman paras isä. Ja ne ovat kaksi eri asiaa eikä niillä tarvitse kilpailla. Te teette vain asiat eri tavalla. Ja olette kokeneet suuren muutoksen, teillä on nyt vastuu pienestä ihmisestä. Se voi joskus tuntua musertavalta.
On ihan luonnollista kaivata läheisyyttä ja se tuntuu olevan teillä se toinen kompastuskivi, sinä tarviset sitä enemmän kuin miehesi. Voitte te olla vaikka sylikkäin niin että vauvakin on siinä mukana. Ja nukahtaneen pikkuihmisen voi sitten tarvittaessa kantaa muualle :-)
Kun seuraavan kerran alatte riitelemään, niin mitä jos sinä toimisitkin siinä tilanteessa toisin? Et menisi siihen riitaan mukaan. Menisi vastapuolelta pasmat sekaisin ja voisi jäädä se riitakin väliin. Ja kun riitely vähenee, niin voisit saada sitä läheisyyttäkin enemmän.
Ihan varmana sun olos helpottaa... Musta tuntui kans vielä pari viikkoa sitten tosi kurjalta, ja nyt yhtäkkiä olen taas alkanut nauttia olostani (katso vaikka kirjoitukseni tällä palstalla pari vkoa sitten otsikolla parisuhde alamäessä...).
Tänään poikamme on päivälleen 3kk. Sen jälkeen, kun hän on alkanut hymyillä ja jokeltaa, ottaa katsekontaktia jne, on myös suhde häneen tullut syvemmäksi. Tuntuu, että meidän perheessä on uusi ihana ihminen, sen sijaan kun ennen tuntui vain että " minulla on vauva" . Siitä tulee hyvin onnelliseksi, päivät tuntuvat paljon merkityksellisemmiltä. Miehen kanssa olemme taas löytäneet toisemme. Vaikka edelleen välillä riidellään rajustikin, niin sen voi hyväksyä - väsyneenä ei yllä ihan yhtä hyvään parisuhteen tasoon, kuin silloin kun on hyvin levännyt. On tottakai stressaavaa elää koko ajan rytmissä, joka ei ole omalle keholle luontainen.
Muistan kun itse sanoin miehelle pari kuukautta sitten, että minäkin tahtoisin syliin. Hän totesi, että nyt ei ole sinun aikasi päästä syliin, nyt tässä on vauva. Olin ahdistunut, minäkin kaipasin kaiken myllerryksen keskellä läheisyyttä. Mutta tavallaan mies oli oikeassa. Läheisyys on nyt erilaista, parisuhde on nyt erilaista. Juuri tällä hetkellä se ei ole etusijalla. Edelleen se on kuitenkin tärkeä, ja sitä pitää hoitaa. Juuri nyt ei esim. pääse elokuviin, mutta edelleen voi vuokrata leffan ja käperetyä tv:n ääreen sylikkäin kun vauva nukkuu. Ette voi lähteä esim. baariin, mutta voitte ostaa vaikka pullon viiniä ja juoda lasilliset yhdessä ja jutella, jos se tuntuu hyvältä. Tarkoitan, että elämä jatkuu, joskin erilaisena.
Suosittelen lämpimästi, että käyt välillä ulkona, ei tarvitse olla kauaa, mutta ihan sen verran, että muistat eläväsi myös itseäsi varten... Mulla nimittäin oli yksi tärkeimmistä oivalluksista se, että se, että en unohda itseäni ei tarkoita, että unohtaisin vauvani. Me molemmat olemme tärkeitä. Ja on vauvasi osa sinua silloinkin kun et ole kotona ja hänen vieressään. Hänkin voi paremmin kun sinulla on raikas ja iloisempi olo.
Tarkkaile kuitenkin olotilaasi, ja sitä oletko oikeasti masentunut, vai ainoastaan väsynyt siitä, miten konkreettisesti kaikki kerta heitolla on muuttunut. Jos olosi ei tunnu helpottuvan, kannattaa ehkä ottaa se puheeksi neuvolassa, niin voit saada apua. Mutta ennen kaikkea, usko siihen, että kunhan opitte elämään uudessa elämäntilanteessanne, niin kaikesta tulee taas ihanaa. Me saavutimme sen tunteen niin nopeasti ja yllättäen uudestaan, että ihmettelen, miten välillä on saattanut tuntua niin pahalta. Juuri siksi halusin kommentoida kirjoitustasi. Pienen vauvan kanssa eläessä asiat kehittyvät niin valtavin harppauksin, ei ainoastaan vauvalla, vaan myös meillä vanhemmilla.
Voimia.