Minulla on ihana anoppi, kertomuksia muista ihanista anopeista

Olen aina lukenut ja kuullut kauhutarinoita anopeista ja pelännyt ihan myöhäisteini-iästä saakka, että saisin sellaisen hirviön. Olen seurustellut vakavasti kaksi kertaa ennen aviomiestäni ja häntä edeltäneet poikaystävän äidit olivat myös ihan mukavia, mutta sitten maailmaani tuli mieheni kautta tämä nainen, jonka nyt esittelen anoppinani ja olen hänestä löytänyt sen äidin, jonka olisin halunnut ja ansainnut.

Pitemmittä tarinoita kerrotaan taustaksi, että oma äitini on väkivaltainen, viinaan menevä narsisti, joka näkee muut ihmiset (myös meidät lapsensa) sen mukaan miten heistä on hyötyä. Lapset olivat hänelle vain tukiautomaatti ja keino kiristää rahaa lasten isiltä. Hänen kauttaan tutustuin päivittäiseen väkivaltaan, nälkään, epävarmuuteen ja pelkoon.

Anoppi on kasvattanut yksin pienellä siivoojan palkalla mahtavan pojan, joka ei koe kasvaneensa köyhässä yksinhuoltajaperheessä, muistaa onnellisen lapsuuden ja hyvät teinivuodet, joista ei puuttunut mitään. Hänestä kasvoi upea mies. Sanomattakin selvää, että anoppini on tehnyt hyvää työtä poikansa kanssa: mies on kiltti, fiksu, rehellinen, kova tekemään töitä, säästäväinen, hauska, huolehtivainen.. listaa voisi jatkaa loputtomiin ja enimmäkseen positiivisilla asioilla.

Emme ole anopin kanssa aina samaa mieltä, mutta molemmat kunnioitamme toisemme mielipiteitä. Keskustelemme niistä, ajoittain väittelemme. Yleensä puhumme politiikasta, uskonnosta, yhteiskunnasta ja sen ilmiöistä... anopista ei ikinä uskoisi, että ei käynyt kuin keskikoulun. Siinä on niin lukenut, valveutunut ja medialukutaitoinen nainen, että huh! Poikansa samanlainen. Anoppi pyytää minulta apua, minä häneltä neuvoja. Mitään ei tuputeta mihinkään suuntaan. Olen riidellyt mieheni kanssa anopin kuullen - ja sen sijaan, että hän asettuisi toisen puolelle tai hermostuisi, hän ottaa molempien katsantokannasta ne ydinpuolet ja osoittaa, että oikeastaan olemmekin samaa mieltä.

Aion pitää anopistani huolta, kuten äidistä tulisi pitää. Ostamme hänelle mieheni kanssa lähistöltä pienen asunnon, jotta hänellä on turvallista vanheta ja apu on aina lähellä. Haluan, että anoppi on lähellä sitten, kun hän ei enää yksin jaksa eteenpäin. Onneksi siihen on vielä aikaa. Sillä välin hemmottelen häntä kauneushoidoilla, viikonloppumatkoilla jne. Hoidan, huolehdin ja autan minkä pystyn.

Vähän pelkään sitä päivää, kun anopista aika jättää. Maailma on oikeasti huonompi paikka kun hän lähtee.
Oma äitini saa minun puolestani kuolla yksinäisenä. Sitä saa mitä tilaa.

Minä kiitän universumia ja jokaista jumalhahmoa joka päivä siitä, että tapasin heidät ja että mahtava aviomieheni otti minut, rikkinäisen räsyn omakseen kestäen luonteeni viat ja sen, millaiseksi lapsuus äitini kanssa rikkoi minut.

Ja siitä, että maailmassa on ainakin yksi täydellinen äiti, sellainen jonka kaikki lapset haluaisivat omakseen.

Kertokaa minulle, miten ihana anoppi teillä on! Olisi ihana kuulla, ettei oma anoppini ole poikkeus!