Parisuhde karilla?

Ja pelkään sitä eniten, että jos eroaisimme nyt ja huomaisinkin jossain vaiheessa, että todella rakastan miestäni, mutta olisin jo menettänyt hänet. -ap jatkaa

No, eihän se alkuhuuma ikuista ole. Yksilöllistä on, kauanko se kestää, mutta loppuu aikanaan. Kaipa sitä sellaisiakin pareja on, jotka kokevat olevansa edelleen umpirakastuneita toisiinsa aivan samoin kuin 40 vuotta aikaisemmin tavatessaan, mutta äärimmäisen harvinaistahan se on.

Parisuhde elää ja muuttuu elämäntilanteiden ja ajan kanssa, eikä aina näennäisesti parempaan suuntaan. Riippuu omasta suhtautumisesta ja asenteesta, miten sen kestää ja/tai mitä vaikutuksia sillä on. Tosirakkaus kestää myös muutokset ja ns. vaikeat ajat.

Mutta niinhän se nykyään menee, että heti kun tulee ensimmäiset vastoinkäymiset tai näkenyserot niin sitten erotaan. Omasta suhteesta muistetaan vain ne parhaat palat - kun oltiin vaikka molemmat opiskelijoita, villejä ja vapaita, saattoi lähteä yhdessä ex tempore baariin pitämään hauskaa ja lojua sitten seuraava päivä kokonaan sängyssä vähän väliä rakastellen. Sitten kun parisuhde tuntuu myöhemmin väljähtyvän työelämän, lasten ja monen muun seikan tultua kuvioihin, erotaan kun luullaan, että vika on toisessa ja jonkun muun kanssa elämä voisi olla aina vain sitä rakastuneen huumaa ja pilvissä liitelyä.

Ero voi olla useinkin aivan oikea ratkaisu, mutta liian usein siihen päädytään vääristä syistä.

Vierailija kirjoitti:

No, eihän se alkuhuuma ikuista ole. Yksilöllistä on, kauanko se kestää, mutta loppuu aikanaan. Kaipa sitä sellaisiakin pareja on, jotka kokevat olevansa edelleen umpirakastuneita toisiinsa aivan samoin kuin 40 vuotta aikaisemmin tavatessaan, mutta äärimmäisen harvinaistahan se on.

Parisuhde elää ja muuttuu elämäntilanteiden ja ajan kanssa, eikä aina näennäisesti parempaan suuntaan. Riippuu omasta suhtautumisesta ja asenteesta, miten sen kestää ja/tai mitä vaikutuksia sillä on. Tosirakkaus kestää myös muutokset ja ns. vaikeat ajat.

Mutta niinhän se nykyään menee, että heti kun tulee ensimmäiset vastoinkäymiset tai näkenyserot niin sitten erotaan. Omasta suhteesta muistetaan vain ne parhaat palat - kun oltiin vaikka molemmat opiskelijoita, villejä ja vapaita, saattoi lähteä yhdessä ex tempore baariin pitämään hauskaa ja lojua sitten seuraava päivä kokonaan sängyssä vähän väliä rakastellen. Sitten kun parisuhde tuntuu myöhemmin väljähtyvän työelämän, lasten ja monen muun seikan tultua kuvioihin, erotaan kun luullaan, että vika on toisessa ja jonkun muun kanssa elämä voisi olla aina vain sitä rakastuneen huumaa ja pilvissä liitelyä.

Ero voi olla useinkin aivan oikea ratkaisu, mutta liian usein siihen päädytään vääristä syistä.

Totta. Parisuhde elpyy sitä mukaa kun lapset kasvaa

Meillä sama. Mies on edelleen hyvä ja haluaisin hänen kanssaan jatkaa, mutta seksi on loppunut kokonaan eikä mies suostu asiasta puhumaan. En oikein tiedä on enää vaihtoehtoja.

Nin tuohan on täysin sinun mielipide "muuten hyvä parisuhde". Et sanallakaan maininnu seksielämästä, joka on tärkein suhteen ylläpitäjistä.

Vierailija kirjoitti:

Ja pelkään sitä eniten, että jos eroaisimme nyt ja huomaisinkin jossain vaiheessa, että todella rakastan miestäni, mutta olisin jo menettänyt hänet. -ap jatkaa

Rakkaus on valinta. Tunne ei ikinä kestä, ellei tee sitä valintaa. 

Meillä rakkaus loppuu. Se näkyi siten ettei ollut enää puhumista, ei todellakaan mitään hauskaa, ei seksiä kahteen vuoteen, mies ei halunnut tehdä yhdessä mitään eikä puhua. Ei edeas riidelty. Sitten rakastuin toiseen ja homma selvä. Täysin varma olen, että miehen tunteet loppui ensin, kun kerran oli niin kylmä ettei edes halunnut halata.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja pelkään sitä eniten, että jos eroaisimme nyt ja huomaisinkin jossain vaiheessa, että todella rakastan miestäni, mutta olisin jo menettänyt hänet. -ap jatkaa

Rakkaus on valinta. Tunne ei ikinä kestä, ellei tee sitä valintaa. 

Jotka ei sitä ymmärrä, niitten suhteet ei kestä.

Kiitos vastauksista. Tuota juurikin mietin, että onko tämä ohimenevää huonoa kautta ja asioille voisi olla tehtävissä jotain suhteen pelastamiseksi vai onko tilanne niin toivoton ettei edes kannata alkaa taistelemaan. Monesti olen yrittänyt sanoa, että meidän pitäisi oikeasti panostaa suhteeseen, mutta toisesta ei saa mitään irti. Seksielämästä sen verran, että kyllä sitäkin joskus on. Tosin väsymys vie nykyään useammin voiton mitä ennen lapsia mutta ei nyt ihan seksittömässä suhteessa olla vaikka voisi sitä toki olla enemmän. Onkohan täällä joitakin, joilla ollut samantapainen tilanne ja ovat valinneet tehdä kaikkensa suhteen eteen ja ovat selvinneet stressaavista ajoista ja saaneet yhteyden toisiinsa takaisin? :) -ap

Nosto

Lasten hankkiminen todennäköisesti romahduttaa parisuhdetyytyväisyyden, joten mitään yllättävää tuossa kuviossa ei ole. Sitten se onnellisuus täytyy repiä siitä vanhemmuudesta. Toivottavasti mieskin pitää lasten hoitamista ja kasvattamista palkitsevana...

Vierailija kirjoitti:

Mutta niinhän se nykyään menee, että heti kun tulee ensimmäiset vastoinkäymiset tai näkenyserot niin sitten erotaan. Omasta suhteesta muistetaan vain ne parhaat palat - kun oltiin vaikka molemmat opiskelijoita, villejä ja vapaita, saattoi lähteä yhdessä ex tempore baariin pitämään hauskaa ja lojua sitten seuraava päivä kokonaan sängyssä vähän väliä rakastellen. Sitten kun parisuhde tuntuu myöhemmin väljähtyvän työelämän, lasten ja monen muun seikan tultua kuvioihin, erotaan kun luullaan, että vika on toisessa ja jonkun muun kanssa elämä voisi olla aina vain sitä rakastuneen huumaa ja pilvissä liitelyä.

Haloo, tuo on ihan itse aiheutettua kärsimystä!

Minulle tuo mainitsemasi ex tempore baariin lähteminen, sängyssä kiehnääminen ja seksi on ihan perus vapaapäivien puuhaa näin kolmikymppisenäkin, enkä muunlaiseen suhteeseen suostuisikaan. Olen opettaja ja puolisoni friikku, joten näin kesällä on hyvin aikaa harrastaa seksiä, matkustella, käydä ulkona syömässä ja klubeilla tanssimassa. Elämä on liian lyhyt muuhun.

Oleellista on tietää itse, mitä parisuhteelta haluaa, ja toimia sen mukaisesti. Jos kaikkein mieluisinta olisi pitää kiinni kahden aikuisen nautiskelusuhteesta, mutta kuitenkin päätyy puolisonsa kasvatuskumppaniksi lapsiperhehelvettiin, eihän tuosta voi syyttää ketään muuta kuin itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta niinhän se nykyään menee, että heti kun tulee ensimmäiset vastoinkäymiset tai näkenyserot niin sitten erotaan. Omasta suhteesta muistetaan vain ne parhaat palat - kun oltiin vaikka molemmat opiskelijoita, villejä ja vapaita, saattoi lähteä yhdessä ex tempore baariin pitämään hauskaa ja lojua sitten seuraava päivä kokonaan sängyssä vähän väliä rakastellen. Sitten kun parisuhde tuntuu myöhemmin väljähtyvän työelämän, lasten ja monen muun seikan tultua kuvioihin, erotaan kun luullaan, että vika on toisessa ja jonkun muun kanssa elämä voisi olla aina vain sitä rakastuneen huumaa ja pilvissä liitelyä.

Haloo, tuo on ihan itse aiheutettua kärsimystä!

Minulle tuo mainitsemasi ex tempore baariin lähteminen, sängyssä kiehnääminen ja seksi on ihan perus vapaapäivien puuhaa näin kolmikymppisenäkin, enkä muunlaiseen suhteeseen suostuisikaan. Olen opettaja ja puolisoni friikku, joten näin kesällä on hyvin aikaa harrastaa seksiä, matkustella, käydä ulkona syömässä ja klubeilla tanssimassa. Elämä on liian lyhyt muuhun.

Oleellista on tietää itse, mitä parisuhteelta haluaa, ja toimia sen mukaisesti. Jos kaikkein mieluisinta olisi pitää kiinni kahden aikuisen nautiskelusuhteesta, mutta kuitenkin päätyy puolisonsa kasvatuskumppaniksi lapsiperhehelvettiin, eihän tuosta voi syyttää ketään muuta kuin itseään.

Aika monet kyllästyvät moiseen elämäntapaan jossain vaiheessa. Niin itsekin, yli kolmekymppisenä kun oli nähty maita (asuttu useassa), kaupunkeja, kapakoita, kulttuuria jne. Halusi jotain pysyvämpää elämään, halusi omia lapsia. Ilman muuta elämä muuttui ja tuli raskaampia aikoja mutta tuo oli mielekästä, varsin useilla ihmisillä on sisäänrakennettuna halu huolehtia omista lapsista. Se parisuhde väljähtyy ilman lapsiakin kun tarpeeksi kauan on yhdessä, on itsest kiinni kuinka kipinää ylläpitää, siihen kyllä pystyy lasten kanssa. Kuten myös pystyy kaatamaan kehnon olon toisen niskaan ilman lapsiakin muissa stressitilanteissa (työttömyys, sairaus jne). Noina raskaampina aikoina kannattaisi keskittyä siihen omaan käytökseen, vaikka väsyttää ja hatuttaa, auttaako asiaa, että kiukuttelee toiselle siitä? Vai olisiko parempi strategia kokea yhteyttä tilanteessa, yhdessä selvitään vaikka just nyt on raskasta? Jos on aina valmis nostamaan kytkintä kun elämä menee vähän vaikeammaksi saa kyllä vaihtaa kumppania aika taajaan. Ja näin keski-ikäisen perspektiivistä, varautua viettämään vanhuus yksin, koska kaikille meille vaivamme kertyy iän myötä.