alkoholistien aikuiset lapset

Taas koitin laittaa välit poikki vanhempiini, saa nähdä onnistunko tällä kerralla. Mitta alkaa olla täynnä heidän ongelmia ja sitä stressiä jota he elämääni tuovat, nyt viimeisilläni raskaana ollessa minun pitäisi kai ajatella vain omaa ja vauvan vointia, enkä pysty siihen sikäli jatkan tuota ihmissuhdetta. Harmittaa kun äitini pyytää anteeksi ja kilttinä luonteena tulee tunne vastuusta kun löin puhelimen kiinni sanoen että en enää halua kuulla hänestä jatkossa. Hän odotti innolla tulevan vauvan tapaamista ja otti osaa tavaroidenkin hankintaan yms ja sanoin hänelle ettei tule häntä koskaan tapaamaan . Ei ole ketään kuka tukisi, mieskin sanoi vain että :"onpas taas turhaa vääntämistä" kun kerroin että laitoin vanhempiini välit poikki, olisi ihanaa jos mies ymmärtäisi tukea, nyt hän sanoi vain että :"no kohta sanot taas samat asiat äidillesi ja sama jatkuu, aina mä saan kuunnella tosta". Huoh. Koko lapsuus kärsi siitä että kerrottiin miten paljon rakastetaan ja silti aina tuotettiin pettymys ja vastuu muista sisaruksista sysättiin minulle ja muutenkin tuo rakastaminen oli hyvin julmaa, eikä sitä mitä se normaali lapsiperheessä kuuluu olla. Juominenkin aina ollut mun syy tai muuten olen vain ollut itsekäs ajatellessani ettei heidän juominen ole ok, sillä "ollaanhan mekin vain ihmisiä", sillointällöin sain jopa kuulla, että he kasvattavat juomisellaan minusta vahvan ihmisen joka pärjää elämässä, totuushan se ei kuitenkaan ole, vaan minusta on tullut itsetunnoltani heikko enkä ole menestyny elämässäni mitenkään, onneksi on mies, lapsi tulossa ja kaunis koti ja minun tavoitteeni on tehdä lapselleni turvallinen koti ja kasvuympäristö. Toisinaan sain kuulla lapsena ja nyt myöhemmis varhaisaikuisuudessa että hän on tehnyt kaikkensa (usein viittaa tässä kohtaa materiaan jota on meille haalinut) .Tästä kaikesta tosi paha olla nyt koska itse olen kiltti luonne ja todella empaattinen, tiedän että äitini on rikki välirikostamme ja se satuttaa minua hurjasti, enkä osaa olla äidilleni vihainen tai katkera vaikka hänen takiaan menetin lapsuuteni ja henkiset haavat sain itselleni loppuiäksi. Olen usein ajatellut, miksi minun on niin hankala päästää irti tuosta ihmissuhteesta, aina kun äitini on taas viikon tai pari juomatta, olemme kuin parhaat ystävät ja sitten kun hän juo, tunnen suunnatonta vihaa ja häpeää häntä kohtaan.Silti en koskaan ole onnistunut laittamaan välejä poikki, onko minut tosiaan aivopesty lapsena ajattelemaan, että en ansaitse parempaa tai että minun on oikeasti vain hyväksyttävä tilanne, en tiedä.
Kertokaa se. Olen epätoivoinen. En vain enää osaa auttaa ketään, en heitä, enkä itseäni.