Miehen huumorintajuttomuus

Hjälp kirjoitti:

Olemme pian seurustelleet vuoden (jota ennen emme tunteneet kuin netin ja puhelimen välityksellä hetken), ja miehen huumorintajuttomuus onkin vasta parin kuukauden sisällä alkanut hieman ärsyttää. Myönnän, että olemme paljon yhdessä, jolloin myös tietyt piirteet rupevat väkisinkin pomppailemaan silmille. Varmasti myös itsessäni on piirteitä, jotka hiertävät miestä vaikkei hän mitään myöntäisikään.

Itse kykenen nauramaan itselleni ja näin teen myös muiden kohdalla, siis nauran esimerkiksi toisen sählätessä. En kuitenkaan ilkeyttäni. Heitän myös vitsiä vaikeissakin tilanteissa ym. Olen alusta alkaen huomannut, että mies teennäisesti hörähtää suurimpaan osaan ellei kaikkiin vitsillä tarkoittamiini juttuihin, eikä hän edes usein ymmärrä sarkasmiani. Aiemmin ajattelin, että hän toimii näin joistain kohteliaisuussyistä, mutta sen sijaan hän toimiikin näin aina. En voi tälle mitään, mutta ajattelen väkisinkin niin, että ihminen joka ei ymmärrä sarkasmia eikä kykene nauramaan itselleen, on hieman yksinkertaisempi.

Miten pystyn jatkamaan suhteessa ja kitkettyä tämän ajatuksen päästäni?! Onko muita vastaavassa tilanteessa olevia?

Erota en aio, koska muuten suhteemme toimii loistavasti.

Tapaile välillä muita ihmisiä, siis ihan kaverimielessä.

Miehillä on harvoin huumorintajua,

etenkään itsensä suhteen.

Miehet ottavat aina itsensä vakavasti, ovat melko itsekeskeisiä muutenkin, käyttävät runsaasti aikaa oman peniksensä pohtimiseen ja tuijottamiseen,

ja kuvittelevat että kaikki mitä nainen sanoo tai tekee on osoitettu heille.

Sinulla on tällainen tyypillinen jäyhä, vakava mies. Ole sinä suhteen purjeet, mies on kyllä sitten se ankkuri, joka laahaa merenpohjassa.

Minulle ehdoton turn off, jos toinen nauraa "väärille asioille". En voi esimerkiksi sietää mielestäni ylityperää kakka ja pieruhuumoria, joka on selkeästi yksinkertaisten suosiossa. Suhteessa on hyvinkin tärkeää, että pystyy nauramaan samoille jutuille.

Kyllä, huumorintaju on osa älykkyyttä. Jos ei ymmärrä sarkasmia tai ei pysty nauramaan itselleen, ei ole kovin älykäs. Ehkä hänellä on asperger-piirteitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sun mielestä sen huumorintaju on vaillinainen. Paljosta lyödään vetoa, että sen mielestä sun huumorintaju on vaillinainen ja vitsisi huonoja, ellei suorastaan loukkaavia ja rahvaanomaisia?

On muuten eri asia nauraa itselleen ja sietää sitä, että joku muu pilkkaa minua. Ehkä sun pitäisi vaatia vain ensimmäistå.

Ehkä olen kasvanut sellaisten ihmisten parissa, jotka kykenevät nauramaan itselleen ja siten myls sallivat mokatilanteet, joissa heille nauretaan. Esim. hassunnäköinen kompastuminen tai sössötys (sekaantuminen sanoissa).

Ap

Aloitusviestin luettuani olin sinun puolellasi, mutta tässä kohtaa mielipiteeni muuttui. Mikään ei ole raivostuttavampaa, kuin yrittää keskustella ihmisen kanssa, joka tarttuu sanasekoiluihisi ja ryhtyy vääntämään niistä huonoa vitsiä, tai olla esim. kävelyllä sellaisen ihmisen kanssa, jonka mielestä on ratkiriemukasta, kun kompastut "hassunnäköisesti" samalla kun itse säikähdät puolikuoliaaksi. Tuollaisille "mokille" nauraminen on typerää ja ärsyttävää. On eri asia, jos toiselle on sattunut jotakin oikeasti hassua, ja sille nauretaan yhdessä jälkeenpäin siinä vaiheessa kun toinen on jo mokailustaan toipunut ja kykenee itsekin nauramaan, mutta tuo sinun "huumorisi" ei ole huumoria, vaan toisen pilkkaamista heti kun toinen on heikoilla. Ei ihme, ettei miestä naurata. Voin kuvitella, että se "sarkasmisikin" on lähinnä v*ttuilua, ja todennäköisesti miehesi on sitä mieltä, ettei sinulla ole oikein minkäänlaista käsitystä oikeasta huumorista.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko kyse samantyyppisestä asiasta... Mutta mulla on kokemusta huumorintajuttomuudesta. Kyseisen miehen äiti oli ankara ja lapsuus yhtä työntekoa. Mies nauroi kyllä, mutta ei todellakaan itselleen tai hauskoille asioille ja tilanteille, vaan muiden tyhmyydelle. "Heh heh." Tämä oli hauskaa: muut ovat tyhmiä, hän on älykäs. Heh heh. Nauru ei koskaan lähtenyt vatsanpohjasta, hän ei koskaan nauranut katketakseen mitään! Hän oli ankara (eronnut) isä ja elämä hänen kanssaan oli varmasti ilotonta. "Katso nyt tuotakin. Tuo ei tajua!" Heh heh. Miehen köyhä huumorintaju alkoi vaikuttaa siten, että itsekin aloin muuttua. En enää heittänyt juttua, sillä emme tällä tasolla kohdanneet ollenkaan. Kyllä siinä ilo alkoi kadota omastakin elämästä.

Kyllästyin about kolmessa kuukaudessa. Heh heh.

Niin ja oli muuten todella korkeastikoulutettu mies.

Juuri tämä! Seura tekee kaltaisekseen.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Hjälp kirjoitti:

Olemme pian seurustelleet vuoden (jota ennen emme tunteneet kuin netin ja puhelimen välityksellä hetken), ja miehen huumorintajuttomuus onkin vasta parin kuukauden sisällä alkanut hieman ärsyttää. Myönnän, että olemme paljon yhdessä, jolloin myös tietyt piirteet rupevat väkisinkin pomppailemaan silmille. Varmasti myös itsessäni on piirteitä, jotka hiertävät miestä vaikkei hän mitään myöntäisikään.

Itse kykenen nauramaan itselleni ja näin teen myös muiden kohdalla, siis nauran esimerkiksi toisen sählätessä. En kuitenkaan ilkeyttäni. Heitän myös vitsiä vaikeissakin tilanteissa ym. Olen alusta alkaen huomannut, että mies teennäisesti hörähtää suurimpaan osaan ellei kaikkiin vitsillä tarkoittamiini juttuihin, eikä hän edes usein ymmärrä sarkasmiani. Aiemmin ajattelin, että hän toimii näin joistain kohteliaisuussyistä, mutta sen sijaan hän toimiikin näin aina. En voi tälle mitään, mutta ajattelen väkisinkin niin, että ihminen joka ei ymmärrä sarkasmia eikä kykene nauramaan itselleen, on hieman yksinkertaisempi.

Miten pystyn jatkamaan suhteessa ja kitkettyä tämän ajatuksen päästäni?! Onko muita vastaavassa tilanteessa olevia?

Erota en aio, koska muuten suhteemme toimii loistavasti.

Tapaile välillä muita ihmisiä, siis ihan kaverimielessä.

Miehillä on harvoin huumorintajua,

etenkään itsensä suhteen.

Miehet ottavat aina itsensä vakavasti, ovat melko itsekeskeisiä muutenkin, käyttävät runsaasti aikaa oman peniksensä pohtimiseen ja tuijottamiseen,

ja kuvittelevat että kaikki mitä nainen sanoo tai tekee on osoitettu heille.

Sinulla on tällainen tyypillinen jäyhä, vakava mies. Ole sinä suhteen purjeet, mies on kyllä sitten se ankkuri, joka laahaa merenpohjassa.

Hyvin sanottu - etenkin viimeinen lause, kiitos! :D

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko kyse samantyyppisestä asiasta... Mutta mulla on kokemusta huumorintajuttomuudesta. Kyseisen miehen äiti oli ankara ja lapsuus yhtä työntekoa. Mies nauroi kyllä, mutta ei todellakaan itselleen tai hauskoille asioille ja tilanteille, vaan muiden tyhmyydelle. "Heh heh." Tämä oli hauskaa: muut ovat tyhmiä, hän on älykäs. Heh heh. Nauru ei koskaan lähtenyt vatsanpohjasta, hän ei koskaan nauranut katketakseen mitään! Hän oli ankara (eronnut) isä ja elämä hänen kanssaan oli varmasti ilotonta. "Katso nyt tuotakin. Tuo ei tajua!" Heh heh. Miehen köyhä huumorintaju alkoi vaikuttaa siten, että itsekin aloin muuttua. En enää heittänyt juttua, sillä emme tällä tasolla kohdanneet ollenkaan. Kyllä siinä ilo alkoi kadota omastakin elämästä.

Kyllästyin about kolmessa kuukaudessa. Heh heh.

Niin ja oli muuten todella korkeastikoulutettu mies.

Juuri tämä! Seura tekee kaltaisekseen.

Ap

Valitettavasti sitä alkoi muokkaamaan sitä omaa olemista hillitymmäksi ja värittömämmäksi. Mies oli sellainen. Harmaa. Mitäänsanomaton, vakava, asiallinen. Iso herätys oli itselleni, että kun tapasin muita ihmisä ja huomasin, että he nauttivat jutuistani ja yhdessä naurettiin vedet silmistä. Tunnustin, että todella kaipaan naurua ja iloa! En voi elää ilman niitä. Olen jutunkertoja ja joskus kovaääninenkin nauraja. En voi elää suhteessa, jossa huumori ei kohtaan ja ilo puuttuu. Ja kun asiaa pysähdyin miettimään, tämä "heh heh mies" oli ainoa, jonka seurassa ei ollut humoristisessa mielessä hauskaa, vaikka muuten kohdattiinkin, muilla tasoilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko kyse samantyyppisestä asiasta... Mutta mulla on kokemusta huumorintajuttomuudesta. Kyseisen miehen äiti oli ankara ja lapsuus yhtä työntekoa. Mies nauroi kyllä, mutta ei todellakaan itselleen tai hauskoille asioille ja tilanteille, vaan muiden tyhmyydelle. "Heh heh." Tämä oli hauskaa: muut ovat tyhmiä, hän on älykäs. Heh heh. Nauru ei koskaan lähtenyt vatsanpohjasta, hän ei koskaan nauranut katketakseen mitään! Hän oli ankara (eronnut) isä ja elämä hänen kanssaan oli varmasti ilotonta. "Katso nyt tuotakin. Tuo ei tajua!" Heh heh. Miehen köyhä huumorintaju alkoi vaikuttaa siten, että itsekin aloin muuttua. En enää heittänyt juttua, sillä emme tällä tasolla kohdanneet ollenkaan. Kyllä siinä ilo alkoi kadota omastakin elämästä.

Kyllästyin about kolmessa kuukaudessa. Heh heh.

Niin ja oli muuten todella korkeastikoulutettu mies.

Juuri tämä! Seura tekee kaltaisekseen.

Ap

Valitettavasti sitä alkoi muokkaamaan sitä omaa olemista hillitymmäksi ja värittömämmäksi. Mies oli sellainen. Harmaa. Mitäänsanomaton, vakava, asiallinen. Iso herätys oli itselleni, että kun tapasin muita ihmisä ja huomasin, että he nauttivat jutuistani ja yhdessä naurettiin vedet silmistä. Tunnustin, että todella kaipaan naurua ja iloa! En voi elää ilman niitä. Olen jutunkertoja ja joskus kovaääninenkin nauraja. En voi elää suhteessa, jossa huumori ei kohtaan ja ilo puuttuu. Ja kun asiaa pysähdyin miettimään, tämä "heh heh mies" oli ainoa, jonka seurassa ei ollut humoristisessa mielessä hauskaa, vaikka muuten kohdattiinkin, muilla tasoilla.

Nyt osuttiin ytimeen! Itsellä sama kokemus. Miehen kanssa aloin tuntea itseni tylsäksi ja typeräksi, kun juttuni eivät edes hymyilyttäneet häntä, eivätkä hänen perhettään ja ystäviäänkään. Kun sitten pitkän ajan päästä tapasin porukassa muita ihmisiä, vanhoja ystäviä ja uusia tuttavuuksia, joista joku purskautti kahvit rinnuksille ja osa näytti tipahtavan tuolilta kun lohkaisin jotakin, en ollut uskoa aistimiani. Kyllä huumorintajujen yhteneväisyys on tärkeää, jo ihan molempien itsetunnon kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko kyse samantyyppisestä asiasta... Mutta mulla on kokemusta huumorintajuttomuudesta. Kyseisen miehen äiti oli ankara ja lapsuus yhtä työntekoa. Mies nauroi kyllä, mutta ei todellakaan itselleen tai hauskoille asioille ja tilanteille, vaan muiden tyhmyydelle. "Heh heh." Tämä oli hauskaa: muut ovat tyhmiä, hän on älykäs. Heh heh. Nauru ei koskaan lähtenyt vatsanpohjasta, hän ei koskaan nauranut katketakseen mitään! Hän oli ankara (eronnut) isä ja elämä hänen kanssaan oli varmasti ilotonta. "Katso nyt tuotakin. Tuo ei tajua!" Heh heh. Miehen köyhä huumorintaju alkoi vaikuttaa siten, että itsekin aloin muuttua. En enää heittänyt juttua, sillä emme tällä tasolla kohdanneet ollenkaan. Kyllä siinä ilo alkoi kadota omastakin elämästä.

Kyllästyin about kolmessa kuukaudessa. Heh heh.

Niin ja oli muuten todella korkeastikoulutettu mies.

Juuri tämä! Seura tekee kaltaisekseen.

Ap

Valitettavasti sitä alkoi muokkaamaan sitä omaa olemista hillitymmäksi ja värittömämmäksi. Mies oli sellainen. Harmaa. Mitäänsanomaton, vakava, asiallinen. Iso herätys oli itselleni, että kun tapasin muita ihmisä ja huomasin, että he nauttivat jutuistani ja yhdessä naurettiin vedet silmistä. Tunnustin, että todella kaipaan naurua ja iloa! En voi elää ilman niitä. Olen jutunkertoja ja joskus kovaääninenkin nauraja. En voi elää suhteessa, jossa huumori ei kohtaan ja ilo puuttuu. Ja kun asiaa pysähdyin miettimään, tämä "heh heh mies" oli ainoa, jonka seurassa ei ollut humoristisessa mielessä hauskaa, vaikka muuten kohdattiinkin, muilla tasoilla.

Nyt osuttiin ytimeen! Itsellä sama kokemus. Miehen kanssa aloin tuntea itseni tylsäksi ja typeräksi, kun juttuni eivät edes hymyilyttäneet häntä, eivätkä hänen perhettään ja ystäviäänkään. Kun sitten pitkän ajan päästä tapasin porukassa muita ihmisiä, vanhoja ystäviä ja uusia tuttavuuksia, joista joku purskautti kahvit rinnuksille ja osa näytti tipahtavan tuolilta kun lohkaisin jotakin, en ollut uskoa aistimiani. Kyllä huumorintajujen yhteneväisyys on tärkeää, jo ihan molempien itsetunnon kannalta.

Juuri näin!

Mä olen huomannut, että minulle sopivin seura tekee musta hauskemman ihmisen. Tiedän, ettei oma, välillä tosi kuiva, huumorini uppoa kaikkiin (ja siksi välillä suodatin juttujani keskustelukumppanin mukaan), mutta silloin kun vastassa on sopiva juttukaveri, ei läpän lentoa voi estää :)

Mulla ja miehellä yksi suhteen kantavista voimista on samanlainen huumorintaju ja se on pelastanut monta hetkeä pikkulapsiarjen keskellä.

Me hyvin harvoin nauretaan ääneen, eikä oikeastaan ikinä varsinaisesti hohoteta/hörötetä kuuluvasti...ja silti meillä voi olla ihan älyttömän hauskaa. Ääneen nauraminen ei siis ole mulle mikään jutun hauskuuden mittari. Olin itse asiassa vähän ihmeissäni ja kiusaantunutkin, kun kerran olin teatterissa yhden kaverini kanssa, joka hirnui ja kiekui vieressäni jutuille, jotka saivat mut korkeintaan hymähtämään.

Vaikka mut saa hyvin harvoin kiinni nauramassa ääneen, mua on sanottu hyvinkin hauskaksi ja huumorintajuiseksi ihmiseksi. Go figure.

Niin me ihmiset ollaan erilaisia.

...ja sen erilaisuuden huomaa mm. siitä, että joku oli ehtinyt jo alapeukuttaa viestiäni. Oliko se jotenkin paska kommentti :D

No 51

Miksi "väkinäinen hörähdys" tarkoittaa teille sitä, ettei kuulija tajua kommenttia? Tajuaisin, jos ongelmana olisi se että nauretaan siksi kun muutkin tai kuulijalle on sanottu jotain tyyliin hei Pertti kuunteles tää vitsi, mutta esim. sarkasmi on usein vähän hienovaraisempaa.

Jos mies osaa naurahtaa oikeassa kohdassa (teennäisesti tai ei), hän kyllä ymmärtää miksi juttu on sanojasta hauska, vaikka itsestä ei olisikaan.

Minäkin nauran sekä muiden että omille kömmähdyksille ja nauraminen muutenkin on iso osa elämän sisällöstä. Nämä, joiden mielestä on loukkaavaa nauraa toisille, eivät nyt oikein tajua mimmoisesta huumorista on kyse. Usein on kyse myös luonteesta, toiset loukkaantuvat jo hymystä, kun luulevat että heitä pilkataan. Olen iloinen ihminen, toivoisin että hymyyni vastattaisiin eikä loukkaannuttaisi...

Minä suosittelisin, että puhut miehesi kanssa huumorista. Siitä, mikä kumpaakin naurattaa ja että loukkaantuuko hän tai ymmärtääkö edes oikein sinun vitsejä. Joskus asiat pitää selittää, jolloin ne avautuvat paremmin molemmille. Miehesi voi myös kertoa, jos joku asia on ehdoton ei, silloin voinet kunnioituksesta häntä kohtaan pitää suusi kiinni siitä aiheesta. Pääasia, että saat miehesi avautumaan omista mietteistään.

Suosittelen, että jatkat olemalla oma itsesi ja annat tulla. Sillä sinä et voi hyvin, jos joudut olemaan joku muu kuin itsesi ja pidättelemään tai miettimään, että mitä tuo nyt tästäkin ajattelee. Kunhan ensin olet selittänyt, että et naura ja vitseile ilkeyksilläsi, voit hyvin antaa huumorin kukkia. Minä puhun tässä nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä, itsekin rajoitin muiden ihmisten vuoksi omaa käytöstäni, ja se vaikutti lopulta itsetuntoonkin.  Nyt tajutessani asian olen alkanut etsiä uudelleen iloa huumorista.

Vierailija kirjoitti:

...ja sen erilaisuuden huomaa mm. siitä, että joku oli ehtinyt jo alapeukuttaa viestiäni. Oliko se jotenkin paska kommentti :D

No 51

Sori, alapeukutin sitä vaistomaisesti tuon "näin me ihmiset ollaan erilaisia" -latteuden takia :D Luettuani kommenttisi uudestaan korjasin alapeukun yläpeukuksi keskityttyäni kunnolla kommenttisi sisältöön. Yleensä vain palstalla tuota heittoa käytetään toisten mielipiteitten vähättelyyn, ja se on alkanut ärsyttää minua niin paljon, etten ensin nähnyt viestistäsi muuta kuin sen. Kommenttisi oli oikein hyvä!

t: ex-alapeukuttaja

Vierailija kirjoitti:

Sori, alapeukutin sitä vaistomaisesti tuon "näin me ihmiset ollaan erilaisia" -latteuden takia :D Luettuani kommenttisi uudestaan korjasin alapeukun yläpeukuksi keskityttyäni kunnolla kommenttisi sisältöön. Yleensä vain palstalla tuota heittoa käytetään toisten mielipiteitten vähättelyyn, ja se on alkanut ärsyttää minua niin paljon, etten ensin nähnyt viestistäsi muuta kuin sen. Kommenttisi oli oikein hyvä!

t: ex-alapeukuttaja

:D Ai miten virkistävä viesti :D Tuo lause olikin ainoa kieli poskessa kirjoittamani lause tuossa kommentissa ja se siis meinasi vesittää kaiken. Jännä sinänsä, näinhän se menee: ihmisten välinen vuorovaikutus on joskus ihan tosi pienestä kiinni.

No 51