Miehen huumorintajuttomuus

Vierailija kirjoitti:

Huumorintajun yhteensopivuus on yksi tärkeimmistä asioista kahden ihmisen suhteessa. Jos se ei natsaa, on tiedossa väärinymmärryksiä, kitkaa ja ankeutta. Huumoria ei myöskään voi "opettaa" toiselle. Joko jokin asia on hauska toisen mielestä tai se ei ole. Kehottaisin harkitsemaan jatkoa.

Kiitos tästä. On hyvinkin totta, että tämä eroavaisuus saattaa pidemmän päälle tökkiä pahastikin. No, aika näyttää.

Ap

Miten nyt tuntuu, että mies on ihan reppana ja sinä taas suhteen Justiina? Että sinun jutuille vain kuuluu nauraa, niihin on pakko reagoida jotenkin tai sitten sinä nostat metelin. Mies on taas niin reppana, että yrittää miellyttää sinua koska jos sinä hänet jättäisit, niin yksinäinen tulevaisuus olisi taattu. Sinä olet suhteen pelle, säheltäjä ja turhan nauraja, joka nyt alkaa kypsyä tähän ihan itse luomaansa pellenrooliin. Aikansa se on tietenkin kiva, kun mies naureskelee jutuillesi, mutta mitäs kun et jaksa enää olla pelle?

Teidän suhteessa alkaa nyt arki koittamaan, kuherrusaika on ohi ja todelliset luonteet paljastua. Sinä et ole mieheen enää tyytyväinen ja mies, noh, hän haluaa olla sinun kanssasi ettei jää yksin ja yrittää siksi miellyttää sinua hyväksi katsomallaan tavalla. Hän lukittautunut tähän typerään hörähtelyyn ja ei muuta osaa ellei hänet pakoteta muuttumaan tavalla tai toisella. Veikkaanpa myös, että mies reppana hörähtelee myös muiden naisten vastaaville höpinöille, mutta arvostaa enemmän aitoa huumoria, jota sinulta ei ilmeisesti löydy. Teillä voi siellä pian muutoksen tuulet puhallella, vaikka mitä tekisit.

Vierailija kirjoitti:

Voi että, tiedän mitä tarkoitat. Exäni oli samanlainen. Alussa oli naurua ja iloa, mutta vasta yhteenmuutettuamme tajusin, että mies on tosikko. Olin aika kärsivällinen ja yritin kylvää naurua kotiimme, mutta epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. Meillä oli hauskaa ainoastaan silloin, kun mies hyvin hyvin satunnaisesti hyvällä tuulella kertoi muka-hauskoja juttujaan, esimerkiksi edellisillan baarireissusta "jätkien kanssa". 

Minun vitsini eivät naurattaneet, koskaan. Minäkin sain noita väkinäisiä hörähdyksiä osakseni ja ihan oikeasti joskus päädyin jopa ihan haluamattanikin kyseenalaistamaan hänen hoksottimiaan ja vähän vielä pahemmin sanottuna hänen terveyttään, koska tuntui että hän todentotta ei ymmärrä mitä sanon.

Lopulta parin vuoden kuluttua tajusin, että olemme mököttäneet kumpikin omassa sohvan nurkassaan ja että olin nauranut kerran viikossa hauskoille kotivideoille, joista hauskoja olivat miehen mielestä ainoastaan kivuliaat kaatumiset.

Olen onnellinen että lähdin. Minulla on ihan totta hauskempi ja iloisempi elämä ihan vaan oman itseni seurassa.

Huh, en ole ainut! Kiitos kun jaoit oman tarinasi. Olen myös miettinyt, että minulla olisi takuulla hauskempaa itseni kanssa (ja muiden, jotka ymmärtävät huumoriani). Kuten olikin ennen seurusteluamme. Mutta sitten kun mietin sitä, että miten paljon mieheni seura on rikastuttanut elämääni, lopetan harhailevat ajatukseni. Kuitenkin elämässä on kyse asioiden punnitsemisesta. Ehkä maltan vielä ja katson, josko löydämme balanssin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että, tiedän mitä tarkoitat. Exäni oli samanlainen. Alussa oli naurua ja iloa, mutta vasta yhteenmuutettuamme tajusin, että mies on tosikko. Olin aika kärsivällinen ja yritin kylvää naurua kotiimme, mutta epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. Meillä oli hauskaa ainoastaan silloin, kun mies hyvin hyvin satunnaisesti hyvällä tuulella kertoi muka-hauskoja juttujaan, esimerkiksi edellisillan baarireissusta "jätkien kanssa". 

Minun vitsini eivät naurattaneet, koskaan. Minäkin sain noita väkinäisiä hörähdyksiä osakseni ja ihan oikeasti joskus päädyin jopa ihan haluamattanikin kyseenalaistamaan hänen hoksottimiaan ja vähän vielä pahemmin sanottuna hänen terveyttään, koska tuntui että hän todentotta ei ymmärrä mitä sanon.

Lopulta parin vuoden kuluttua tajusin, että olemme mököttäneet kumpikin omassa sohvan nurkassaan ja että olin nauranut kerran viikossa hauskoille kotivideoille, joista hauskoja olivat miehen mielestä ainoastaan kivuliaat kaatumiset.

Olen onnellinen että lähdin. Minulla on ihan totta hauskempi ja iloisempi elämä ihan vaan oman itseni seurassa.

Huh, en ole ainut! Kiitos kun jaoit oman tarinasi. Olen myös miettinyt, että minulla olisi takuulla hauskempaa itseni kanssa (ja muiden, jotka ymmärtävät huumoriani). Kuten olikin ennen seurusteluamme. Mutta sitten kun mietin sitä, että miten paljon mieheni seura on rikastuttanut elämääni, lopetan harhailevat ajatukseni. Kuitenkin elämässä on kyse asioiden punnitsemisesta. Ehkä maltan vielä ja katson, josko löydämme balanssin.

Ap

Kuulkaa, kyllä ne väkinäiset hörähdykset kertovat siitä, että toinen ymmärtää, "mitä sanot" ja tietää, minkå siinä pitäisi olla hauskaa. Se ei vaan sillti ole hauskaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että, tiedän mitä tarkoitat. Exäni oli samanlainen. Alussa oli naurua ja iloa, mutta vasta yhteenmuutettuamme tajusin, että mies on tosikko. Olin aika kärsivällinen ja yritin kylvää naurua kotiimme, mutta epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. Meillä oli hauskaa ainoastaan silloin, kun mies hyvin hyvin satunnaisesti hyvällä tuulella kertoi muka-hauskoja juttujaan, esimerkiksi edellisillan baarireissusta "jätkien kanssa". 

Minun vitsini eivät naurattaneet, koskaan. Minäkin sain noita väkinäisiä hörähdyksiä osakseni ja ihan oikeasti joskus päädyin jopa ihan haluamattanikin kyseenalaistamaan hänen hoksottimiaan ja vähän vielä pahemmin sanottuna hänen terveyttään, koska tuntui että hän todentotta ei ymmärrä mitä sanon.

Lopulta parin vuoden kuluttua tajusin, että olemme mököttäneet kumpikin omassa sohvan nurkassaan ja että olin nauranut kerran viikossa hauskoille kotivideoille, joista hauskoja olivat miehen mielestä ainoastaan kivuliaat kaatumiset.

Olen onnellinen että lähdin. Minulla on ihan totta hauskempi ja iloisempi elämä ihan vaan oman itseni seurassa.

Huh, en ole ainut! Kiitos kun jaoit oman tarinasi. Olen myös miettinyt, että minulla olisi takuulla hauskempaa itseni kanssa (ja muiden, jotka ymmärtävät huumoriani). Kuten olikin ennen seurusteluamme. Mutta sitten kun mietin sitä, että miten paljon mieheni seura on rikastuttanut elämääni, lopetan harhailevat ajatukseni. Kuitenkin elämässä on kyse asioiden punnitsemisesta. Ehkä maltan vielä ja katson, josko löydämme balanssin.

Ap

Kuulkaa, kyllä ne väkinäiset hörähdykset kertovat siitä, että toinen ymmärtää, "mitä sanot" ja tietää, minkå siinä pitäisi olla hauskaa. Se ei vaan sillti ole hauskaa.

Mutta jos juuri mikään ei tunnu olevan hauskaa - koskaan?

Mieheni ammatti kyllä vaatii tosikkomaisuutta. Ehkä tämä on muokannut häntä isossakin määrin siihen, miten käyttäytyy siviilinä (?).

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että, tiedän mitä tarkoitat. Exäni oli samanlainen. Alussa oli naurua ja iloa, mutta vasta yhteenmuutettuamme tajusin, että mies on tosikko. Olin aika kärsivällinen ja yritin kylvää naurua kotiimme, mutta epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. Meillä oli hauskaa ainoastaan silloin, kun mies hyvin hyvin satunnaisesti hyvällä tuulella kertoi muka-hauskoja juttujaan, esimerkiksi edellisillan baarireissusta "jätkien kanssa". 

Minun vitsini eivät naurattaneet, koskaan. Minäkin sain noita väkinäisiä hörähdyksiä osakseni ja ihan oikeasti joskus päädyin jopa ihan haluamattanikin kyseenalaistamaan hänen hoksottimiaan ja vähän vielä pahemmin sanottuna hänen terveyttään, koska tuntui että hän todentotta ei ymmärrä mitä sanon.

Lopulta parin vuoden kuluttua tajusin, että olemme mököttäneet kumpikin omassa sohvan nurkassaan ja että olin nauranut kerran viikossa hauskoille kotivideoille, joista hauskoja olivat miehen mielestä ainoastaan kivuliaat kaatumiset.

Olen onnellinen että lähdin. Minulla on ihan totta hauskempi ja iloisempi elämä ihan vaan oman itseni seurassa.

Huh, en ole ainut! Kiitos kun jaoit oman tarinasi. Olen myös miettinyt, että minulla olisi takuulla hauskempaa itseni kanssa (ja muiden, jotka ymmärtävät huumoriani). Kuten olikin ennen seurusteluamme. Mutta sitten kun mietin sitä, että miten paljon mieheni seura on rikastuttanut elämääni, lopetan harhailevat ajatukseni. Kuitenkin elämässä on kyse asioiden punnitsemisesta. Ehkä maltan vielä ja katson, josko löydämme balanssin.

Ap

Joo, en missään nimessä kehoita sinua lähtemään. Tilanteet ovat aina erilaisia, enkä voi tietää mitä kaikkea muuta teidän suhteenne sisältää! Ilmeisesti paljon paljon hyvää, ja se on ihan mahtava juttu. Meillä vaan sitä hyvää ei enää ollut tarpeeksi, ja "paha" oli vaa'assa painavampi. Lisäksi, eron syy meillä toki ollut ainoastaan tämä huumorin puute vaan mausteita oli muitakin, mutta se ettei hauskuutta löytynyt oikein mistään, nakersi kyllä arkeamme todella pahasti. Minä en enää kestänyt sitä ettei mitään koskaan ikinä tehdä kieli poskessa, joten halusin pois suhteesta, jossa hiljalleen ajauduttiin yhä kauemmas toistemme aaltopituuksilta ihan kaikessa, ei siis enää ainoastaan huumorissa.

Tsemppiä teille sinne, toivottavasti löydätte yhteisen sävelen! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi että, tiedän mitä tarkoitat. Exäni oli samanlainen. Alussa oli naurua ja iloa, mutta vasta yhteenmuutettuamme tajusin, että mies on tosikko. Olin aika kärsivällinen ja yritin kylvää naurua kotiimme, mutta epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. Meillä oli hauskaa ainoastaan silloin, kun mies hyvin hyvin satunnaisesti hyvällä tuulella kertoi muka-hauskoja juttujaan, esimerkiksi edellisillan baarireissusta "jätkien kanssa". 

Minun vitsini eivät naurattaneet, koskaan. Minäkin sain noita väkinäisiä hörähdyksiä osakseni ja ihan oikeasti joskus päädyin jopa ihan haluamattanikin kyseenalaistamaan hänen hoksottimiaan ja vähän vielä pahemmin sanottuna hänen terveyttään, koska tuntui että hän todentotta ei ymmärrä mitä sanon.

Lopulta parin vuoden kuluttua tajusin, että olemme mököttäneet kumpikin omassa sohvan nurkassaan ja että olin nauranut kerran viikossa hauskoille kotivideoille, joista hauskoja olivat miehen mielestä ainoastaan kivuliaat kaatumiset.

Olen onnellinen että lähdin. Minulla on ihan totta hauskempi ja iloisempi elämä ihan vaan oman itseni seurassa.

Huh, en ole ainut! Kiitos kun jaoit oman tarinasi. Olen myös miettinyt, että minulla olisi takuulla hauskempaa itseni kanssa (ja muiden, jotka ymmärtävät huumoriani). Kuten olikin ennen seurusteluamme. Mutta sitten kun mietin sitä, että miten paljon mieheni seura on rikastuttanut elämääni, lopetan harhailevat ajatukseni. Kuitenkin elämässä on kyse asioiden punnitsemisesta. Ehkä maltan vielä ja katson, josko löydämme balanssin.

Ap

Kuulkaa, kyllä ne väkinäiset hörähdykset kertovat siitä, että toinen ymmärtää, "mitä sanot" ja tietää, minkå siinä pitäisi olla hauskaa. Se ei vaan sillti ole hauskaa.

Voi kuule, mistä sinä kuvittelet tietäväsi mitä se minun vuosia tuntemani keskustelukumppanin hörähdys tarkoittaa, kun et edes tiedä mistä letkautuksesta puhutaan? ;) 

Vierailija kirjoitti:

Olisiko jollain mielipidettä pelkän peukutuksen sijaan?

Kyseessä oikeasti minulle ongelma, enkä tiedä miten jatkaa ilman että asia paisuu päässäni.

Ap

Hyväksyt asian etkä paisuttele sitä enää päässäsi.

Tosin itse en varmasti jaksaisi jatkaa suhdetta jonkun kanssa joka tekee ongelman noinkin yksinkertaisesta asiasta että ihmiset on erilaisia eikä kaikkien huumori ole samanlaista.

"En voi tälle mitään, mutta ajattelen väkisinkin niin, että ihminen joka ei ymmärrä sarkasmia eikä kykene nauramaan itselleen, on hieman yksinkertaisempi."

Mitä sitten ajattelet henkilöistä, jotka eivät kykene ratkaisemaan omia ongelmiaan?

Minä sanon kuivasti "höhöhö" jutuille, jotka eivät repäise minua nauramaan isosti, mutta hymyilyttävät. Reaktiollani ei ole tarkoitus pilkata jutunkertojaa, vaan ilmaista, että olipa ihan hyvä letkautus.

Toimivassa parisuhteessa tulee huumorintajujenkin kohdata edes suurimmilta osin. Se vaikuttaa niin paljon pariskunnan väliseen vuorovaikutukseen, että huumoriskaalan täysin vastakkaisista päistä olevat eivät todennäköisesti pääse ikinä samalle aaltopituudelle. Toki jotkut parit onnistuvat kompensoimaan huumorintajujen erilaisuudesta johtuvat skismat esim. yhteisten kiinnostuksenkohteiden tai samanlaisten arvojen avulla.

Täytyy myöntää, että itse en oikein tule juttuun ihmisten kanssa, joita avoimesti huvittaa toisten kompastelut, törmäilyt ja muut kömmähdykset. Samat ihmiset pitävät usein hirveän hassuna mm. sitä, jos joku ei ns. pukeudu ikänsä mukaisesti tai harrastaa jotain omalle viiteryhmälleen epätyypillistä (esim. teini-ikäinen tyttö junabongaamista tai eläkeläismies siamilaiskissojen kasvattamista). Itselleni tulee heti sellainen fiilis, että kyseisenlaisilla tyypeillä on todella huono erilaisuuden sietokyky, jota yrittävät naamioida huumoriksi. Monella epävarmalla ihmisellä on tarve nolata ja näpäyttää mielestään "tyhmällä" tai "hassulla" tavalla joukosta erottuvia ihmisiä.

Olen myös itse saanut kokea kantapään kautta sen, että toista ihmistä ja tilannetta yleensä pitää ensin hieman tutkailla ja haistella ennen huumorivaihteen päälle lyömistä. Oma huumorintajuni on varsin musta ja esim. kuolemalla vitsailu on minulle hyvinkin arkipäiväistä. Olen kuitenkin ajattelemattomuuttani ja typeryyttäni onnistunut loukkaamaan monia ihmisiä heitoillani. Nykyään rajoitan räiskyvimmät vitsailut kanssakäymiseen samanhenkisten ihmisten kanssa ja muiden kanssa olen mieluummin rehellisen neutraali ja sovinnollinen. Mielestäni aidosti huumorintajuisen ihmisen pitää hallita myös tilannetaju. Huumorin kun on tarkoitus viihdyttää, ei satuttaa tai pahoittaa toisen mieltä.

Olen hyvin huono nauramaan muiden kömmähdyksille elleivät he itse aloita asialle nauramista ja haluavat jakaa asian kanssani. Ilkeää toisille nauramista inhoan ja en ole edes lapsena mennyt sellaiseen mukaan. Omat kömmähdykset osaan kyllä kuitata huumorilla. Tunnistan helposti jos joku kettuilee tai vielä pahempi, jos joku kettuilee "huumorilla". He ovat juuri sellaisia olevinaan itsevarmoja tyyppejä, jotka kaipaavat vierelleen ihailijajoukon nauramaan kanssaan. Ap kuulosti hieman sellaiselta.

Nytkään hän ei katso, että hän voisi muuttua, vaan miehen tulee muuttua ja nyt ap etsii täältä tukea ja kanssanaurajia typerälle huumorintajuttomalle miehelleen.

Onko sinun ap kovin vaikea tajuta, että se sinun huumorisi ei pure kaikkiin ja sinä et välttämättä ole se suunnannäyttäjä, jota muiden pitäisi myötäillä? Olitko jo lapsena kiusaaja? Pitäisikö sinun hieman miettiä mitä haluat ja minkälainen olet? Oletko tyytyväinen itseesi?

Vierailija kirjoitti:

Toimivassa parisuhteessa tulee huumorintajujenkin kohdata edes suurimmilta osin.

Minusta riittää se että ymmärtää huumorintajun olevan toisella erilainen. Se että ei odota hänen nauravan samoille asioille mille itse nauran eikä hän oleta että minun pitäisi muuttua huumoriltaan hänen kaltaisekseen. Tärkeämpää kuin samanlaisuus on hyväksyä erilaisuus.

Jos ap on sellainen koko ajan höröttävä imbesilli kuin jotkut tuntevani ihmiset niin ihmettelen miten mies kestää. Siis tämä ihmistyyppi, joka ei voi esittää MITÄÄN asiaa ilman "helkkyvää" naurua tai jotain pikkuorava-ääntä. Jos et naura tai "leiki mukana", saat vihaista tuijotusta tai haastavan kysymyksen "oletko suuttunut"? Ei, en ole suuttunut, olen vain väsynyt sinuun.

Jos koko ajan nauraa kaikelle kuin joku vajukki niin sellainen on aika väsyttävää. Voi olla, että miestäsi naurattaa tietynlainen, älykäs huumori. Tiedätkö mitkä ovat hänen mielestään hauskoja tv-sarjoja? Se voi kertoa aika paljon. Onko se Hauskat kotivideot vai Frasier.

Olet varmasti pettynyt kun huumorintajunne eivät natsaa. Oletko seurannut minkä verran miehesi perheessä ylipäätänsä näytetään minkäänlaisia tunteita? Joissakin perheissä niitä vain ei näytetä kovin avoimesti, olen itse lähtöisin Hämeen eteläosasta ja siellä oltiin aika pidättyviä, se ei tarkoittanut huumorintajun puutetta eikä pahantahtoisuutta, se oli vain siellä arvostettua hillittyä käytöstä.

Huumoria on myös monenlaista, ihmisille ja heidän mokilleen nauraminen on huonoa käytöstä, tilanteille yleensä voi ja pitääkin nauraa, tai tapahtumille jotka ovat ehtineet jo muodostaa tarinan. Itseäni naurattavat monet asiat haarapääskyn jäkätyksestä kohelluskomedioiden tohotukseen, en voisi kuvitella viettäväni aikaa henkilöiden kanssa jotka oikeasti eivät ymmärrä minkäänlaista huumoria tai eivät hyväksy "tyhjän nauramista". Onneksi sellaiset ihmiset ovat harvassa, tarvitsemme kaikenlaisia valopilkkuja elämäämme.

Hjälp kirjoitti:

Olemme pian seurustelleet vuoden (jota ennen emme tunteneet kuin netin ja puhelimen välityksellä hetken), ja miehen huumorintajuttomuus onkin vasta parin kuukauden sisällä alkanut hieman ärsyttää. Myönnän, että olemme paljon yhdessä, jolloin myös tietyt piirteet rupevat väkisinkin pomppailemaan silmille. Varmasti myös itsessäni on piirteitä, jotka hiertävät miestä vaikkei hän mitään myöntäisikään.

Itse kykenen nauramaan itselleni ja näin teen myös muiden kohdalla, siis nauran esimerkiksi toisen sählätessä. En kuitenkaan ilkeyttäni. Heitän myös vitsiä vaikeissakin tilanteissa ym. Olen alusta alkaen huomannut, että mies teennäisesti hörähtää suurimpaan osaan ellei kaikkiin vitsillä tarkoittamiini juttuihin, eikä hän edes usein ymmärrä sarkasmiani. Aiemmin ajattelin, että hän toimii näin joistain kohteliaisuussyistä, mutta sen sijaan hän toimiikin näin aina. En voi tälle mitään, mutta ajattelen väkisinkin niin, että ihminen joka ei ymmärrä sarkasmia eikä kykene nauramaan itselleen, on hieman yksinkertaisempi.

Miten pystyn jatkamaan suhteessa ja kitkettyä tämän ajatuksen päästäni?! Onko muita vastaavassa tilanteessa olevia?

Erota en aio, koska muuten suhteemme toimii loistavasti.

Toiselle ihmiselle nauraminen on sairasta ja vastenmielistä.

Vielä sairaampaa on nauraa jos toinen vaikka kaatuu. Minä katkaisisin välittömästi välit ihmiseen joka niin tekee minulle. 

En pysty yhtymään monen veikkaukseen siitä, että nauraisin aivan päättömille jutuille. Ymmärrän, että näitä veikataan, sillä emme tunne toisiamme eikä kukaan pysty parhaimmankaan kuvauksen perusteella sanomaan mistä tarkalleen on kyse.

Viesti nro 35, kiitos vastauksestasi. Sait minut ymmärtämään entistä enemmän, että miehen tausta todella on suuressa merkityksessä. Vastausten ja omien pohdintojen jälkeen päädyin siihen, että annan miehen rauhassa olla millainen on ja hyväksyn, ettei hän aina ymmärrä ajatuksenjuoksuani huumorin suhteen. :D

Ehkä löydän vielä ystävän, jonka kanssa pystyn jakamaan osin irstaankin huumorini.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Hjälp kirjoitti:

Olemme pian seurustelleet vuoden (jota ennen emme tunteneet kuin netin ja puhelimen välityksellä hetken), ja miehen huumorintajuttomuus onkin vasta parin kuukauden sisällä alkanut hieman ärsyttää. Myönnän, että olemme paljon yhdessä, jolloin myös tietyt piirteet rupevat väkisinkin pomppailemaan silmille. Varmasti myös itsessäni on piirteitä, jotka hiertävät miestä vaikkei hän mitään myöntäisikään.

Itse kykenen nauramaan itselleni ja näin teen myös muiden kohdalla, siis nauran esimerkiksi toisen sählätessä. En kuitenkaan ilkeyttäni. Heitän myös vitsiä vaikeissakin tilanteissa ym. Olen alusta alkaen huomannut, että mies teennäisesti hörähtää suurimpaan osaan ellei kaikkiin vitsillä tarkoittamiini juttuihin, eikä hän edes usein ymmärrä sarkasmiani. Aiemmin ajattelin, että hän toimii näin joistain kohteliaisuussyistä, mutta sen sijaan hän toimiikin näin aina. En voi tälle mitään, mutta ajattelen väkisinkin niin, että ihminen joka ei ymmärrä sarkasmia eikä kykene nauramaan itselleen, on hieman yksinkertaisempi.

Miten pystyn jatkamaan suhteessa ja kitkettyä tämän ajatuksen päästäni?! Onko muita vastaavassa tilanteessa olevia?

Erota en aio, koska muuten suhteemme toimii loistavasti.

Toiselle ihmiselle nauraminen on sairasta ja vastenmielistä.

Vielä sairaampaa on nauraa jos toinen vaikka kaatuu. Minä katkaisisin välittömästi välit ihmiseen joka niin tekee minulle. 

Moni on varmaan ymmärtänyt pointtini väärin. En missään nimessä naura silloin, kun ihmiseen sattuun. Sehän se sairasta olisi. Mielestäni hölmönnäköinen kompastuminen (vailla kipua) kuitenkin on eri asia.

Ap

Ei tule kestämään, jos huumorintaju ei kohtaa. Miksi ylipäätään haluat edes yrittää? Huumorintaju on ainakin minulle yksi tärkeimmistä jutuista kumppanissa. Ilman sitä olisi kyllä tosi ankeaa.

En tiedä onko kyse samantyyppisestä asiasta... Mutta mulla on kokemusta huumorintajuttomuudesta. Kyseisen miehen äiti oli ankara ja lapsuus yhtä työntekoa. Mies nauroi kyllä, mutta ei todellakaan itselleen tai hauskoille asioille ja tilanteille, vaan muiden tyhmyydelle. "Heh heh." Tämä oli hauskaa: muut ovat tyhmiä, hän on älykäs. Heh heh. Nauru ei koskaan lähtenyt vatsanpohjasta, hän ei koskaan nauranut katketakseen mitään! Hän oli ankara (eronnut) isä ja elämä hänen kanssaan oli varmasti ilotonta. "Katso nyt tuotakin. Tuo ei tajua!" Heh heh. Miehen köyhä huumorintaju alkoi vaikuttaa siten, että itsekin aloin muuttua. En enää heittänyt juttua, sillä emme tällä tasolla kohdanneet ollenkaan. Kyllä siinä ilo alkoi kadota omastakin elämästä.

Kyllästyin about kolmessa kuukaudessa. Heh heh.

Niin ja oli muuten todella korkeastikoulutettu mies.