Lue keskustelun säännöt.
Miehen huumorintajuttomuus
Hjälp
30.07.2017 |
Olemme pian seurustelleet vuoden (jota ennen emme tunteneet kuin netin ja puhelimen välityksellä hetken), ja miehen huumorintajuttomuus onkin vasta parin kuukauden sisällä alkanut hieman ärsyttää. Myönnän, että olemme paljon yhdessä, jolloin myös tietyt piirteet rupevat väkisinkin pomppailemaan silmille. Varmasti myös itsessäni on piirteitä, jotka hiertävät miestä vaikkei hän mitään myöntäisikään.
Itse kykenen nauramaan itselleni ja näin teen myös muiden kohdalla, siis nauran esimerkiksi toisen sählätessä. En kuitenkaan ilkeyttäni. Heitän myös vitsiä vaikeissakin tilanteissa ym. Olen alusta alkaen huomannut, että mies teennäisesti hörähtää suurimpaan osaan ellei kaikkiin vitsillä tarkoittamiini juttuihin, eikä hän edes usein ymmärrä sarkasmiani. Aiemmin ajattelin, että hän toimii näin joistain kohteliaisuussyistä, mutta sen sijaan hän toimiikin näin aina. En voi tälle mitään, mutta ajattelen väkisinkin niin, että ihminen joka ei ymmärrä sarkasmia eikä kykene nauramaan itselleen, on hieman yksinkertaisempi.
Miten pystyn jatkamaan suhteessa ja kitkettyä tämän ajatuksen päästäni?! Onko muita vastaavassa tilanteessa olevia?
Erota en aio, koska muuten suhteemme toimii loistavasti.
Kommentit (55)
Huumorintajun yhteensopivuus on yksi tärkeimmistä asioista kahden ihmisen suhteessa. Jos se ei natsaa, on tiedossa väärinymmärryksiä, kitkaa ja ankeutta. Huumoria ei myöskään voi "opettaa" toiselle. Joko jokin asia on hauska toisen mielestä tai se ei ole. Kehottaisin harkitsemaan jatkoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sarkasmin, vittuilun ja ilkeilyn raja on hiuksenhieno. Nykyisin tuntuu että voi sanoa mitä sylki suuhun tuo (olen rehellinen ihminen) ja kuitata sen perään vitsivitsi kommentilla jos toinen kehtaa loukkaantua.
Itse en pystyis seurustelemaan tollasen kanssa. Jos et aio jättää, niin se on vaan kestettävä.
Kai mieheesi nyt joku huumorin laji kolahtaa? Ehkä hän ei vaan diggaa kaikkia juttujasi, mutta esittää huvittunutta koska diggaa susta muuten. Nosta kissa pöydälle.
Parisuhdehan on kahden ihmisen leikkiä. Mitä se olisi ilman huumoria, naurua ja iloa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sun mielestä sen huumorintaju on vaillinainen. Paljosta lyödään vetoa, että sen mielestä sun huumorintaju on vaillinainen ja vitsisi huonoja, ellei suorastaan loukkaavia ja rahvaanomaisia?
On muuten eri asia nauraa itselleen ja sietää sitä, että joku muu pilkkaa minua. Ehkä sun pitäisi vaatia vain ensimmäistå.
Vierailija kirjoitti:
Sarkasmin, vittuilun ja ilkeilyn raja on hiuksenhieno. Nykyisin tuntuu että voi sanoa mitä sylki suuhun tuo (olen rehellinen ihminen) ja kuitata sen perään vitsivitsi kommentilla jos toinen kehtaa loukkaantua.
Olen rehellinen, mutten moukka enkä toimi näin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sun mielestä sen huumorintaju on vaillinainen. Paljosta lyödään vetoa, että sen mielestä sun huumorintaju on vaillinainen ja vitsisi huonoja, ellei suorastaan loukkaavia ja rahvaanomaisia?
On muuten eri asia nauraa itselleen ja sietää sitä, että joku muu pilkkaa minua. Ehkä sun pitäisi vaatia vain ensimmäistå.
Ehkä olen kasvanut sellaisten ihmisten parissa, jotka kykenevät nauramaan itselleen ja siten myls sallivat mokatilanteet, joissa heille nauretaan. Esim. hassunnäköinen kompastuminen tai sössötys (sekaantuminen sanoissa).
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos huumori on itsellesi luontaista ja tärkeää, voi olla ikävää olla huumorintajuttoman kanssa. Ja vaikeaa poistaa omaa huumorin käyttöä väkisin. En oikein keksi mitä sen tilalla voisi olla, koska se on niin ainutlaatuinen ja täysin omanlaisensa luonteenpiirre.
Ei miehille saa nauraa. Ottaa egon päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset on erilaisia. Silti monilla meistä on tarve asettaa vaatimuksia toisen luonteelle. Se, että ei ymmärrä miksi joku ihminen on tietynlainen, voi olla ihan oman pääkopan vika. Elämä on...
Freudin wienersnitzchelit kirjoitti:
Kai mieheesi nyt joku huumorin laji kolahtaa? Ehkä hän ei vaan diggaa kaikkia juttujasi, mutta esittää huvittunutta koska diggaa susta muuten. Nosta kissa pöydälle.
Kyllä hän on avoin ja nauraa joillekin asioille. Ehkä kuitenkin parempi sana kuvaamaan on "naurahtaa". Ei kuitenkaan röhönaurua koskaan tai että nauraisi itselleen juuri koskaan (muistaakseni ikinä) esim. mokatessaan vaikka vain kevyesti.
Tämä on johtanut siihen, että itsestäni on tullut pidättyväisempi ja siten vähemmän nauravainen. Mielestäni elämä ei ole niin vakavaa, ja siksi olen aina tykännyt nauraa. Arg, mies kuitenkin on ihana muuten.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei miehille saa nauraa. Ottaa egon päälle.
Ei kenellekään saa nauraa. Tilanteille, kommelluksille, hassuille tapahtumille jne. saa nauraa, mutta ei henkilölle. Se on pilkkaamista. Se ei ole sarkasmia, vaikka moni nainen niin kuvitteleekin.
Vierailija kirjoitti:
Ei miehille saa nauraa. Ottaa egon päälle.
Tässä on varmasti perää. Mutta kyllä niitä miehiäkin olemassa on, jotka nauravat paljon ja myös itselleen?
Jossain jemmassa tosin. :D
Ap
Voi ei, huumoriongelmat suhteessa ovat yhtä paha asia kuin sänkyongelmat. Sillä erotuksella, että sänkyhommissa voi kuitenkin kehittyä ja löytää sen yhteisen jutun. Tietysti huumorikin suhteen myötä kehittyy, muodostuu omia sisäpiirijuttuja ym. mutta se perushuumorintaju ei ihmisessä oikein muutu. Ikävä tunne, kun kertoo jotakin mielestään hirvittävän hauskaa ja tietää, kuinka moni räkättäisi sille miltei maassa kierien, mutta toinen näyttääkin ottavan sen todesta tai ei muuten ymmärrä sitä huumoriksi. Toista (tai pahimmillaan itseäänkin) alkaa hiljaksiin pitämään tyhmänä, kun vuorovaikutus tuolla saralla ei vain toimi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun mielestä sen huumorintaju on vaillinainen. Paljosta lyödään vetoa, että sen mielestä sun huumorintaju on vaillinainen ja vitsisi huonoja, ellei suorastaan loukkaavia ja rahvaanomaisia?
On muuten eri asia nauraa itselleen ja sietää sitä, että joku muu pilkkaa minua. Ehkä sun pitäisi vaatia vain ensimmäistå.
Ehkä olen kasvanut sellaisten ihmisten parissa, jotka kykenevät nauramaan itselleen ja siten myls sallivat mokatilanteet, joissa heille nauretaan. Esim. hassunnäköinen kompastuminen tai sössötys (sekaantuminen sanoissa).
Ap
Ehkä olen huumorintajuinen, mutta tuntuu kyllä todella vieraalta ajatus toisen mokille nauramisesta. Toisen kömmähdykselle saa nauraa vain jos tämä toinen itsekin sille nauraa ja aloittaa nauramisen tai humoristisesti kertoo jostakin omasta kämmistään hauskana juttuna. Jos toinen on vaikka kaatanut kahvinsa lattialle eeppisessä kaaressa, tälle saa nauraa vasta, kun hän itse on alkanut nauraa. Eli toisen _kanssa_ saa nauraa mutta toiselle ei saa nauraa. Varsinkin uudehkossa suhteessa minua ahdistaisi, jos deittini toimisi jälkimmäisellä tavalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sun mielestä sen huumorintaju on vaillinainen. Paljosta lyödään vetoa, että sen mielestä sun huumorintaju on vaillinainen ja vitsisi huonoja, ellei suorastaan loukkaavia ja rahvaanomaisia?
On muuten eri asia nauraa itselleen ja sietää sitä, että joku muu pilkkaa minua. Ehkä sun pitäisi vaatia vain ensimmäistå.
Ehkä olen kasvanut sellaisten ihmisten parissa, jotka kykenevät nauramaan itselleen ja siten myls sallivat mokatilanteet, joissa heille nauretaan. Esim. hassunnäköinen kompastuminen tai sössötys (sekaantuminen sanoissa).
Ap
Ei minusta ole huumorintajuttomuutta jos ei tykkää kun nauretaan sille, että toinen satuttaa itsesnsä (vaikka hassunnäköisestikin) - tai joutuu vaaratilanteeseen tai epäonnistuu. Koska sehän on näiden tilanteiden kääntöpuoli. Aina, vaikka katsojasta näyttäisikin "hassulta". Itse voi itselleen nauraa, mutta muiden pitäisi pikemminkin auttaa ja huolehtia, ettei sattunut.
Voi että, tiedän mitä tarkoitat. Exäni oli samanlainen. Alussa oli naurua ja iloa, mutta vasta yhteenmuutettuamme tajusin, että mies on tosikko. Olin aika kärsivällinen ja yritin kylvää naurua kotiimme, mutta epäonnistuin kerta toisensa jälkeen. Meillä oli hauskaa ainoastaan silloin, kun mies hyvin hyvin satunnaisesti hyvällä tuulella kertoi muka-hauskoja juttujaan, esimerkiksi edellisillan baarireissusta "jätkien kanssa".
Minun vitsini eivät naurattaneet, koskaan. Minäkin sain noita väkinäisiä hörähdyksiä osakseni ja ihan oikeasti joskus päädyin jopa ihan haluamattanikin kyseenalaistamaan hänen hoksottimiaan ja vähän vielä pahemmin sanottuna hänen terveyttään, koska tuntui että hän todentotta ei ymmärrä mitä sanon.
Lopulta parin vuoden kuluttua tajusin, että olemme mököttäneet kumpikin omassa sohvan nurkassaan ja että olin nauranut kerran viikossa hauskoille kotivideoille, joista hauskoja olivat miehen mielestä ainoastaan kivuliaat kaatumiset.
Olen onnellinen että lähdin. Minulla on ihan totta hauskempi ja iloisempi elämä ihan vaan oman itseni seurassa.
Olisiko jollain mielipidettä pelkän peukutuksen sijaan?
Kyseessä oikeasti minulle ongelma, enkä tiedä miten jatkaa ilman että asia paisuu päässäni.
Ap