Onko minulla ikinä oikeus harmitella pieniä murheitani ja ärsytyksiäni, kun aina jollain voi mennä paljon huonommin?

Tuntuu siltä, että koska minulla asiat on tosi hyvin, en voi ikinä harmitella edes paperihaavaa tai kurjaa säätä. Aina on joku nokittamassa pahemmilla ongelmillaan.

Huomasin tämän jo vuosi sitten ja kun aloin kiinnittä huomiota asiaan, koko homma on alkanut mennä jo naurettavuuksiin asti.

Minulla on perusonnellinen avioliitto, olen perusterve, on kivat lapset, hyvä rahatilanne, hyvä työ, kaikki ok. Ei siis pitäisi oikeasti valittaa yhtään mistään. Silti, tässä TÄMÄN VIIKON esimerkkejä:

Minä ystävälle: kurkottelin ylähyllyltä lasia ja se putosi varpaani päälle, kynsi on mustunut ja sattuu.
Ystävä minulle: meidän koira kuoli eilen.
Minä: ....

Minä äidille: voi voi. Postilaatikon kansi oli jäänyt auki, posti kastunut ja lapsen rippikortti isotädiltä oli kastunut ihan mössöksi.
Äiti minulle: vai niin. Naapurin lapsiperheessä todettiin syöpä. Pojalla ei ole välttämättä vuottakaan elinaikaa.
Minä: ....

Minä toiselle ystävälle: Äh. Ostettin yksi rulla liian vähän tapettia olohuoneeseen ja nyt sitä tapettia ei saa enää mistään ja valmistus lopetettu.
Ystävä minulle: Mies petti ja jätti ja me erotaan.
Minä: ....

Koko ajan tällaista. Minulla on asiat tosi hyvin, muilla ei. Ei pitäisi harmistua mistään, mutta jotenkin tuntuu siltä, etten saa aivan tavallisiin maailman pienimpiinkään harmituksiin mitään vastakaikua mistään. Aina jollain menee tosi paljon huonommin. Jos poltan pihvit grilliin, niin jonkun Mongolian kummilapsi onkin kuollut nälkään. Jos tietokone hajoaa, joltain on palanut koti. Jos saan paperihaavan, jonkun isän käsi on silpoutunut juuri sirkkeliin. Jos kaadun portaissa ja polvi on kipeä, jonkun täti on juuri kuollut pudottuaan lentokoneesta.

Aina jotain! Mä haluan edes kerran myötätuntoa pieniin ongelmiini.