Useampi erityislapsi

No kuule ongelmat voi paljastua vasta muutaman vuoden iässä ja lapsia voi olla siinä vaiheessa useampi ja kaikilla jotain. On tosi hyvä että Mikaelilla ja Matiaksella on toisensa. Asiasta toiseen. Vammaisia ollaan kovasti abortoimassa mutta kuinka moni ajattelee että abortoitu voi olla rauhallinen down ja sen sijaan saa myöhemmin hypervilkkaan adhdn?

Kyllä niitä on. Tuttavapiirissä on perhe, 3 lasta. Kaksi vanhempaa lasta ovat kovasti erityisiä, kumpaakaan ei voi jättää sekunniksikaan ilman valvontaa. Molemmat yli 10. Iltatähti taas on terve lapsi.

On kyllä rohkeaa, itse en varmaan olisi toista lasta tehnyt, jos ensimmäinen olisi ollut pahasti vammainen.

Missä ylinpäänsä menee raja että onko lapsi "erityinen" vai ainoastaan keskivertoa vilkkaampi/tyhmempi.

Neurologiset ongelmat ovat hyvin vahvasti periytyviä, joten on yleistä, että perheessä on useampi, jolla on sama "vaiva". Siis usein myös jommallakummalla vanhemmalla tai jollain muulla sukulaisella on samoja piirteitä.

No lasten isä on meillä se erityinen ja periyttänyt ongelmat kahteen lapseen. Ei naurata kun ei se lapsista huolehdi lainkaan.

Se on lopulta tosi vaikea sanoa, kenestä tulee erityinen ja kenestä ei.

Minun miehelläni on aistiyliherkkyyksiä ja minulla lieviä asperger-piirteitä (joita tosin kukaan ei ole koskaan diagnosoinut). Olemme molemmat selviytyneet koulusta huippuarvosanoin, meillä on hyvät työt ja onnellinen parisuhde, vaikka ns. kummallisia lapsia olimmekin.

Kahdella lapsellamme on ollut lievää häikkää karkeamotoriikassa ja puheen motoriikan kehityksessä, samoja ongelmia kuin itselläni lapsena. Kotioloissa on tehty mitä on voitu, ja puhe- ja toimintaterapiaa olemme hakeneet aina kun siltä on tuntunut ja saaneet sekä julkiselta että yksityiseltä. Lapsemme ovat iloisia, käytökseltään rauhallisia ja oppimiskyvyltään vähintäänkin normaaleja. (kuopus esim. 4 v-neuvolassa nimesi suomeksi ja englanniksi kymmenen väriä, kun kolme suomeksi olisi riittänyt. Emme ole kaksikielinen perhe, mutta vanhempi lapsi (eskarissa) on pyytänyt opettamaan englantia.

Nyt on kolmas lapsi tulossa. Voi olla, että hän kehittyy kaikin puolin mallikelpoisesti ilman preppailua. Voi olla, että hän päätyy sisaruksiensa lailla puheterapiaan tai toimintaterapiaan. Voi olla, että hän on syvästi autistinen. Miten nyt ikinä geenit muljahtavatkin.

Joka tapauksessa lapsi on rakas, ja uskomme tietävämme miten tukea häntä kehityksessään. Enkä ihmettelisi, vaikka nuo lapsemme 30 vuoden päästä kehittelisivät syöpälääkkeitä.

Ensimmäisen lapsen kanssa sitä erityisyyttä ei kyllä huomaa kovin äkkiä jos ei ole hoito-alalla eikä välttämättä silloinkaan. Mulla esikoinen on si-lapsi ja sen erilaisuuden tajusin vasta, kun toinen lapsi oli niin paljon helpompi. Ja ekan vuoden kitinät meni jälkikäteen ajateltunakin allergian piikkiin. Kolmannen lapsen kohdalla osasin jo kytätä tiettyjä asioita ja hänen tekemistään mietimme kyllä, että mitä jos on kuten esikoinen. Päätimme , että jaksamme ja selviämme ja nythän tietäisimme ajoissa enemmän. Autismi alkaa oireilla yleensä vasta puolentoistavuoden jälkeen, jolloin voi hyvin olla jo seuraava tulossa. Monet vammat alkavat näkyä ja oireilla vasta muutaman vuoden iässä, jolloin niitä lapsia voi olla jo useampi ilman mitään ennusmerkkejä (jotkut neurologiset syndroomat esim). Meillä vanhin on siis se si-lapsi, joka on aina pärjännyt koulussa ja kavereiden kanssa oikein hyvin. Nykyään kotona tietyistä asioista huomaa, mutta yleensä kaikki on ihan tavallista tai oikeastaan hän on hirveän mukava nuori, jonka kanssa on kiva jutella asioista. Toinen lapsi on ihan perusmuksu ja kolmannella on vähän samoja piirteitä kuin esikoisella, mutta hirveän paljon lievempinä eli tavislapsi  hänkin.

Eräällä tuntemallani perheellä on kaksi syvästi kehitysvammaista lasta, perinnöllinen sairaus. Ensimmäisen tila havaittiin raskausaikana mutta pari ei halunnut abortoida. Toisesta lapsesta nähtiin myös jo sikiöaikana että on vielä vaikeampi tapaus kuin ensimmäinen ja SILTI halusivat pitää lapsen. Eivät ole uskonnollisia tms. että se olisi vaikuttanut. Jokainen tietysti tekee omat ratkaisunsa mutta en mitenkään voi ymmärtää miten kukaan haluaa saattaa maailmaan vielä toisen niin vaikeasti vammaisen lapsen. Perhe on todellakin äärirajoilla lasten hoidon kanssa vaikka onneksi apua saavatkin. Eivätkä ole sellaisia tyyppejä että "jokainen elämä on arvokas ja elämä on lahja ja seikkailu" tms., vaan aika lailla kertovat vaikeuksista ja ns. toivottomuudesta mikä seuraa kun lapset eivät voi koskaan kehittyä ja lopulta kuolevat aika nuorina. Lapset ovat joutuneet käymään läpi kivuliaita leikkauksia ja muita toimenpiteitä. Eli elämä ei varmasti ole mitenkään ihanaa heillekään. En ymmärrä.

Tämä nyt ei Mikkosten tilanteeseen liity mitenkään, tuli  vain mieleen. Erityislasten erityisyys ei välttämättä näy varhaislapsuudessa.

Meillä add poika jonka älyssä ei ole mitään vikaa. Itseasiassa luokkakaverinsa ovat selvästi lahjattomampia. Lapsi ei ole assimaisesti professorityyppi, mutta oppii paremmin kuin "tavikset" käytännössä itse juuri rikkaa ristiin laittamatta.

Joten en nyt tiedä, olisiko tuo pitänyt abortoida neurovammansa vuoksi jotta ne lahjattomat neuronormaalit eivät näyttäisi niin saakelin tyhmiltä siinä vieressä.