Kenen puolesta olisit valmis uhraamaan henkesi, vai etkö kenenkään?

Kolmen lapseni ja mieheni puolesta aivan varmasti. Mahdollisesti myös vanhempieni puolesta, mutta he ovat jo 60-70 v joten koska minulla olisi todnäk pitempi elämä edessä ja lapsia jotka ovat riippuvaisia minusta, sellaista ratkaisua ei kannattaisi tehdä.

En varmaan kenenkään. Koska olen kohtalonuskoinen, ja uskon, että meillä kaikilla on tietyn mittainen elämä. Jos minun on määrä kuolla nuorena, niin tulen kuolemaan, vaikka kuka uhraisi elämiään.

En uhraisi elämääni lapseni puolesta. En kestäisi ajatusta, että lapsi jää ikävöimään äitiään.

Koirani puolesta. Kyllä, olen tosissani. 16v rakas rakas rakas koirani ja aika tulee pian ja minä en elämälläni väliä niin pidä. Olen alkoholisti, nisti, työtön, sossupummi, ja mitä näitä nyt ikinä löytyykään. Voisin kuolla, jos koirani saisi uuden elämän. Siis sillä on ollut hyvä elämä, mutta tarkoitan että se saisi elää elämänsä uudestaan.

Veljeni, veljenpoikani ja siskonpoikani. Ja myös sisareni mutta lähinnä sen takia ettei hänen poikansa jää äidittömäksi.

Hankala dilemma. Jos minä kuolisin, niin lapseni ei ehkä siitä selviäisi kunnialla. On niin kiinni minussa vielä, vaikka ei mikään pieni olekaan. Olisiko lapseni onnellisempi jos minä kuolisin hänen puolestaan vai että hän kuolisi... jos hän kuolisi yhtäkkiä hän ei tuntisi tuskaa. Jos minä kuolisin hän musertuisi tuskaan.

Mutta siis lapseni puolesta olisin valmis kuolemaan, en muiden.

Vierailija kirjoitti:

Kolmen lapseni ja mieheni puolesta aivan varmasti. Mahdollisesti myös vanhempieni puolesta, mutta he ovat jo 60-70 v joten koska minulla olisi todnäk pitempi elämä edessä ja lapsia jotka ovat riippuvaisia minusta, sellaista ratkaisua ei kannattaisi tehdä.

Rakastaako joku oikeasti miestään niin että on valmis uhraamaan oman henkensä:O Lapset ymmärrän tottakai mutta ikinä en ole sellasta rakkautta kokennut miestä kohtaan että uhraisin itseni! Minulla kuitenkin on onnellinen pitkä avioliitto.

Lapseni, en kenenkään muun.

Mieheni puolesta. Olemme olleet yhdessä kohta 34 vuotta,  teinistä alkaen ja hän on minulle ihan kaikki kaikessa edelleen.

Lapset on jo aikuisia ja heillä on omat perheet.

Sitä on  hyvin vaikea ennustaa,miten kukakin sitten todellisuudessa,siinä  oikeassa tilanteessa siis menettelisi,jos sellainen sattuisi ja jostain syystä yllättäen tulisikin eteen.

Senhän  tietäisi vasta sitten ,kun jossain sellaisessa katastrofi-,tai onnettomuus- ,tms. tilanteessa oltaisiin. 

Elämänsä esim. jotenkin turhaksi tunteva, jo muutenkin itsemurhaa (ehkä jo pitkään suunnitellutkin ) saattaa vaikka,(sentään hyvän muiston itsestään jättääkseen) uhrautuakin yllättäen jonkun toisen hengen pelastaakseen, vaikka sitten omansa  menettämisen äärimmäisen suurella riskillä.

Hänen alitajuntansa saakin silloin yllättäen tilaisuuden toteuttaa halunsa ja hän toimii, vaikka sitten  tietäisi lähes varmasti,ettei selviäisi itse siitä' yrityksestä.

Joku toinen taas saattaa yksinkertaisesti vain lamaantua jossain hätätilanteessa,eikä hänestä taatusti ole silloin apua kenellekään, kun on itse siinä  tilanteessa vain autettava.