Masennuksen taustalla huono vastoinkäymisten sietokyky? Pohdintaa.

että nuo EI ole parannuskeinoja todelliseen masennukseen, ja niitä on paras olla masentuneelle ollenkaan sanomatta.

Ei toimi silloin kun ei ole syytä nousta. Sen tajuaa itsekin mutta kun ei vaan oo masentuneena mieltä missään. Sairaus siinä missä muutkin, ei kukaan kuumeessakaan jaksa väkisin töitä tehdä.

Paitsi, et äiti lähti kun olin 6kk, töihin toiseen kaupunkiin. Mulla oli hoitajia ja sitten synty sisko kun oli 1v4kk. Olemme aina tukeutuneet toisiimme.



Mä olen aina ollut se reipas, josta ei täydy huolehtia. Herkkäkin olen ollut, mut aina on sanottu, et kyllä sä pärjäät, kun olet niin avoin, iloinen ja sosiaalinen.



Olen ollut vanhempieni huolisäkkinä, pitänyt siskosta huolta ja 16v muutin pois kotoa toiseen kaupunkiin, en enää jaksanut.



Löysin sitten mieheni ja ahdistusoireet alkoivat tulla sitä pahemmin esiin, mitä turvallisemmaksi suhde muuttui. Lapsi kun syntyi, jouduin aloittamaan terapian ja lääkityksen. Tätä edelsi monen vuoden työputki, tein raskaanakin 12 tuntisia työpäiviä(opiskelin ja kahdessa paikassa töissä), lomia ei oikeastaan ikinä.



Eli en usko kyllä et pumpulissa kasvaminen on ainut syy masennukseen tai ahdistukseen. Enemmänkin temperamentti, elämänkokemukset ja etenkin minun kohdallani se, etten kelpaa kuin täydellisenä, ovat laukaisseet oireeni. Suvussani on myös suht paljon mielenterveysongelmia. Ja sitten tietysti se, että oman äidin " hylkääminen" saattaa nousta alitajunnasta oman lapsen myötä.

että on paskapuhetta, että vaikeudet vahvistavat ihmistä, että se, mikä ei tapa vahvistaa. Hänen mielestään jokainen vakava vastoinkäyminen ja kriisi heikentää ihmistä, kunnes lopulta ei kestä enää mitään vaan prakaa.

Olen samaa mieltä, ja kokenut tuon juuri noin. Minä olen se sinnikäs taistelija, joka on noussut aina tuhkasta, eikä ole koskaan antanut periksi. Olen kokenut elämässäni lapsesta asti paljon ikäviä asioita, vakavia kriisejä, joista jokin miehen pettäminen ja jättäminen vastasyntyneen kanssa ovat pikkujuttuja. Joskus on tuntunut siltä, että aina kun pääsee vähän jaloilleen, tulee taas jotakin hirveää, mutta ikinä en ole antanut periksi, ja aina selvinnyt taas eteenpäin. Mulle on moni sanonut,etteivät tajua, kuinka voin olla järjissäni ja jopa naureskella tapahtuneille. Stressinsietokykyni olen tosiaan havainnut huonontuneen vuosi vuodelta, olen oppinut pelkäämään, että TAAS mennään ja en voi hallita asioita. En ole enää vuosiin kestänyt minkäänlaisia paineita enkä yllättäviä tilanteita.





Yllättäen sitten sairastuin masennukseen ilman mitään syytä. Kaikki oli tuolloin hyvin, aloin vain yhtäkkiä huolestua sairaalloisesti kaikesta (voivoi jos se lapsi jää koulumatkalla auton alle), pelkäsin liikkua yleisillä paikoilla ja jopa puhelimen soiminen kotona sai stressikäyrän nousemaan. Mulla on siis ilmeisesti kehittynyt taipumus masennukseen, niihin aiempiin kamaliin fiiliksiin on aina liittynyt jokin ulkopuolinen tapahtuma, mutta nyt, lähes 40 vuotiaana, pääni romahti täysin, ihan tuosta vain. Syön lääkkeitä mahdollisesti loppuelämäni.



Minä heikennyin kaikista vastoinkäymisistä pikkuhiljaa, aivan kuten Neil Hardwick sanoi. Ja lopulta olin niin heikko, että kaupassa käynti stressasi enkä pystynyt ajattelemaan järkevästi ja selvästi. Että mun kohdalla tästä on kyllä pumpuli kaukana, liian vittumainen elämä tämän teki;)

Tyyliin, että pelätään että läheiset jäävät auton alle tai talo syttyy palamaan.

Uskoisinkin, että tuo vanhempiesi herkkyys on ollut masentuneisuutta. Olette saaneet mallin, miten ajatella asioista. Ehkäpä masentuneisuuden värittämän kuvan maailmasta.

Mulla on ollut [u] ÄÄRIMMÄISEN [/u] vaikea lapsuus. Ikää minulla on nyt 25 v. ja itsari on ollut useaankin otteeseen ajatuksissa.

Minulla oli aika tavallinen lapsuus, tosin kasvoin ison perheen esikoisena. Äiti masentui kyllä välillä, joten suvussa se kulkee... Opin ottamaan vastuuta lapsena, mutten mielestäni ollenkaan epäterveellä tavalla. Menestyin hyvin koulussa ja opiskeluissa. Työpaikkoja löytyi ja niissä meni ihan mukavasti. Kaikki meni hyvin, kunnes tuli liian rankkoja aikoja naimisiin mentyä. Miehen psyykkinen sairaus paheni ja paheni, tuli pettymyksiä ja surua. Kuluttavaa aikaa, eikä normaalista parisuhteesta tietoakaan. Kotona rankkaa, välillä mies sairaalassa jne.



Ensin tuli paniikkioireita ja sitten alkoi masennus ja väsymys pahentua. Töissä oli hankalampaa ja työkin alkoi tuntua liian rankalta. Luulen, että terveen puolison kanssa olisin vieläkin itse jaksanut, eikä olisi tullut kuormaa liikaa. Jokaisen selkä katkeaa jos on liian rankkaa, ei ole mielekkyyttä elämässä ja voimia antavia asioita vähemmän kuin niitä hankalia ja raskaita. En usko mihinkään pumpulissa-kasvamis-selityksiin. Toivon vain, että jotenkin tästä selviää ja jaksaa taas. Tietäisi vain mikä tässä auttaisi.

Minullakin on nyt erityisen huono kausi menossa, jatkunut jo vuoden. Olematon sietokyky, enkä apua saa mistään.

up