Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ne, joilla ei ole aavistustakaan, miltä jälkikasvusta haaveilu tuntuu
09.07.2017 |
Te, joille on ihan sama, että lapsi on pieni hetken tai kasvaa isoksi joskus, tai että se on kivaa seuraa. Te, joille se merkitsee samaa, kuin että onhan dementoitunut vanhuskin vaan hetken enää elossa, ja voi olla hauskaa seuraa ja kuitenkin kuolee ennen pitkää. Ette silti halua housuun ulostavaa vanhusta, että silti halua lasta.
Minä ja mieheni olemme tällaisia. Ei aavistustkaan kummallakaan, miltä jälkikasvun hinkuminen tuntuu. Ollaan yli 30v, kummilapsia on ja ne on hauskoja, tykätään tutuista lapsista. Mut vähän sama kun tykätään tuttujen koirista tai hevosista; ei synnytä mitään alkeellistakaan tunnetta ikinä siitä, että omia haluaisi.
Osaatteko/oletteko koskaan analysoineet, että mistä se ehkä johtuu että ootte tämmösiä? Me ollaan viime aikoina puhuttu siitä, että meillä on molemmilla ollut tosi stressaava lapsuus ja nuoruus, ollaan pidetty huolta perheestä ja vanhemmista ikätasoon sopimattomasti jne.. Kummallakin vaan pätkätöitä. Ihan normaalit päivät on sellaisia semistressintuntuisia, eikä kumpikaan ehkä olla tunnettu itseämme koskaan "vapaiksi". Joka aamu herää tunteeseen, että "mitäs tänään pitää huolehtia" vaikka ei huolta olisi. Ehkä näiden takia mieli ei vapaudu siihen, että haluaisi lisääntyä? En tiedä :)
Kommentit (32)
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole kyllä koskaan kuullut kenestäkään, joka katuisi lapsettomaksi jäämistään. Lapsia hankkineet vain luulevat, että niin käy. Itse olen 57 enkä ole vielä katunut. En pidä sitä yhtään todennäköisenä, että jos ei ikinä ole lasta halunnut niin sitten yhtäkkiä alkaisi sitä haluta, kun lapsen saamiseen liittyvä hormonitoimintakin on jo päättynyt. Ihminen on suunniteltu synnyttämään nuorena.
Lapsettomuutta kadutaan suurin piirtein yhtä paljon kuin lasten hankkimista. Osuus on n. 5 %
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole kyllä koskaan kuullut kenestäkään, joka katuisi lapsettomaksi jäämistään. Lapsia hankkineet vain luulevat, että niin käy. Itse olen 57 enkä ole vielä katunut. En pidä sitä yhtään todennäköisenä, että jos ei ikinä ole lasta halunnut niin sitten yhtäkkiä alkaisi sitä haluta, kun lapsen saamiseen liittyvä hormonitoimintakin on jo päättynyt. Ihminen on suunniteltu synnyttämään nuorena.
Lapsettomuutta kadutaan suurin piirtein yhtä paljon kuin lasten hankkimista. Osuus on n. 5 %
Pitänee varmaan lapsellisilta alkaa kyselee, että ootteko ihan varmoja nyt tästä, ja eikö kaduta :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksittäisistä luonteenpiirteistä lapsettomuuteeni ovat varmaan vaikuttaneet eniten herkkyys, introversio, oman ajan tarve, madaltunut stressinsietokyky, nautintohakuisuus ja vapaudenkaipuisuus. Kaikilla tuntemillani veloilla on ainakin joitakin näistä piirteistä, monilla kaikki.
Monesti "piirteet" on seurausta jostain. Jotkut voivat toki olla ihan perustemperamenttijuttuja. Mutta onko esim. listasi kolme viimeistä seurausta ei-niin-optimaalisesta lapsuudesta?
Minulla oli niin tavallinen ysärilapsuus kuin voi olla, eikä edes lama näkyyt perheemme arjessa. Olen omasta mielestäni aina ollut tällainen. Pienenä en viihtynyt sylissä ja nautin enemmän kirjojen lukemisesta ja luonnon tarkkailusta kuin remulasten kanssa leikkimisestä.
Totta kai psykologiset piirteet kehittyvät ja jalostuvat elämänhistorian myötä, mutta ei tarvita mitenkään erityisen traumaattista tai vaikeaa lapsuutta, ettei lapsia halua. On ihan normaalia, etteivät aikuiset lapsen elämässä osaa vastata lapsen tarpeisiin täysin, vastoinkäymisiä ja pettymyksiä tulee, joutuu muuttamaan tai rakas vaari kuolee. Ihan peruselämä sisältää aika paljon luonnetta muovaavia koettelemuksia – etenkin herkälle ihmiselle.
En tiedä, minkälainen lapsuus olisi sellainen, joka olisi saanut minut haluamaan lapsia. Ehkä jos perheemme olisi elänyt jotenkin mielenkiintoista elämää ja vanhempani olisivat sellaisia ihmisiä, jollaiseksi haluan itse aikuisena tulla?
ei oo miestäkään nii miks pitäis lapsia hankkia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni oli onnellinen lapsuus, suorastaan poikkeuksellisen onnellinen, eli käytännön olosuhteista en lähtisi omalla kohdallani syitä hakemaan. Pienestä pitäen, siitä asti kun ensimmäisen kerran jollain tasolla ymmärsin että minullakin voisi aikuisena olla oma lapsi, olen kokenut ajatuksen raskaudesta, synnytyksestä ja äitinä olemisesta vastenmielisenä. Tämä tunne on jatkunut samanlaisena koko aikuisiän, en näe äitiydess mitään kiinnostavaa enkä tavoittelemisen arvoista. Muuta selitystä en osaa antaa.
Vierailija kirjoitti:
Itselläni oli onnellinen lapsuus, suorastaan poikkeuksellisen onnellinen, eli käytännön olosuhteista en lähtisi omalla kohdallani syitä hakemaan. Pienestä pitäen, siitä asti kun ensimmäisen kerran jollain tasolla ymmärsin että minullakin voisi aikuisena olla oma lapsi, olen kokenut ajatuksen raskaudesta, synnytyksestä ja äitinä olemisesta vastenmielisenä. Tämä tunne on jatkunut samanlaisena koko aikuisiän, en näe äitiydess mitään kiinnostavaa enkä tavoittelemisen arvoista. Muuta selitystä en osaa antaa.
Joo näitäkin varmasti on ja on aina ollu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla oli hyvä lapsuus ja huoleton nuoruus. Ei tarvinnut huolehtia kuin satunnaisesti perheen koirasta. En halunnut ottaa vastuuta yhteisistä asioista, eikä niitä minulle sitten paljoa sälytetty.
Olen aina ollut luonteeltani erittäin itsekäs, tämä ei ole muuttunut iän myötä. Tietenkin otan myös muut ihmiset nykyään huomioon ja teen asioita yhteiseksi hyväksi. Mutta kaikessa missä mahdollista (eli ei aiheuta muille vahinkoa tms) teen päätökset itsekkäin perustein.
Minun luonteelleni ei varmaan vaan sovi lisääntyminen. En koe halua hoivata ja jatkuvasti kasvattaa. Kun ajattelen lapsiperhe-elämää, näen vain negatiivisia asioita: kiire, stressi, huoli, ei omaa aikaa, jatkuvaa organisointia, ei spontaaniutta, ei vapautta... Olemme mieheni kanssa myös odottaneet, alkaisiko se biologinen kello tikittää. Mies on jo melkein 40v ja minä 30v, ei ole kelloja kuulunut. Toivottavasti se vauvakuume ei sitten iske, kun on jo liian myöhäistä.
Joten kyllä, tiedän kuvailemasi tunteen. Syynä ei itselläni vaan ainakaan ole rankka lapsuus, olen syntyjään "viallinen" tältä osin.
Mulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, ei minkäänlaista. Koirakuume on joskus ollut, voisin kuvitella että tuntuu jokseenkin (ei ole nyt tarkoitus lukata kenenkään vauvakuumetta) samalta. Ihastelin koiranpentujen kuvia, rinnassa tuntui ihanalta ja lämpimältä kun ajattelin että olisipa oma sellainen pieni karvapallo jota hoitaisin. Se rakastaisi minua ja minä olisin sen turva. Kasvattaisin siitä ihanan kiltin koiran ja huolehtisin. Sydämeni pakahtui kun näin ihanien koirien kuvia tai jos pääsin silittelemään koiraa. Olen aina ollut hyvin eläinrakas. Joten voisin kuvitella että vauvakuume tuntuisi tuollaiselta. Selittämätön kaipuu saada oma vauva.
Itselläni on ollut turvallinen ja mukava lapsuus. Ainoastaan vanhempien ero oli kova paikka. En osaa sanoa miksi en halua lapsia, tai onko lapsuuteni vaikuttanut. Mutta siis vastaisin että en halua lapsia koska niistä on vaivaa, vapaus katoaa, mua ei kiinnosta lastenhoito niin paljoa, lapset on usein rasittavaa seuraa jos niiden kanssa "joutuu" viettämään enemmän kun vaikka 2h (niinkun esim monta päivää tai viikkoa putkeen), kaipaan rauhaa ja omaa tilaa, lapsista tulee murheita ja rahanmenoa, olen itsekäs siinä mielessä että en jaksa olla vastuussa lapsesta joka vaatii koko ajan jotain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä uskon että mulla olis ihan tosi kivaa, jos hankkisin vaikka moottoriveneen. Olis oikeasti kiva veneillä sillä ja tykkäisin siitä. Mut en todellakaan jaksais huoltaa sitä ja ei kiinnosta laittaa rahaa siihen. Liikaa negatiivisia puolia veneen hankinnassa.
Uskon että mulla olis myös tosi mukavaa välilla lapsen kanssa, jos olisin lapsen hankkinut. Olisi kiva saada haleja ja kuulla kuinka tärkeä olen. Leikkiä jotain kvaa leikkiä. Mut en todellakaan jaksais niitä lapsen kiukutteluja, kyselyitä, roikkumista ja siitä lapsesta huolehtimista. Sitten pitäisi laittaa hirveesti rahaakin siihen. Liian huono diili mulle, siksi en oo lasta hankkinut.
Uskon siis että lapsen kanssa olisi aivan varmasti myös kivaa ja ihanaa, mutta liian paljon niitä negatiivisia puolia, vastuuta ja vapauden menetystä, että ei kiitos.
Kolmen lapsen äitinä voin sanoa, että kyllä kaduttaa. Lapset ovat jo iältään 10-15 eli pahin on ohi, mutta hyvin hyvin harvassa on ne onnen hetket. Rahanmenoa, riitelyä ja vitutusta suurimmaksi osaksi. Itsellä ei ollut mitään lapsihinkua, mutta mies siihen puhui ja oli niin perheenisää, kunnes rakastui toiseen ollessani raskaana ja tuli avioero. Asuu nykyään ulkomailla ja näkee lapsiaan pari kertaa vuodessa. Erosta en ole pätkääkään katkera mutta siitä olen, miten yksin jätti mut yhteisiä lapsia kasvattamaan, vaikka vielä erotessa juhlallisesti muuta puhui. Rakastan lapsiani, mutta tällä tiedolla jättäisin todellakin tekemättä. Ikinä et voi toiseen -varsinkaan mieheen -luottaa, sen opin.
Alue: Aihe vapaa
Monesti "piirteet" on seurausta jostain. Jotkut voivat toki olla ihan perustemperamenttijuttuja. Mutta onko esim. listasi kolme viimeistä seurausta ei-niin-optimaalisesta lapsuudesta? Mäkin ennen ajattelin vaan, että oon tämmönen ja tämmönen, mutta en sitä, mistä se johtuu. Esim. vanhin siskoni ehti kasvaa aikuiseksi, ennen kuin perheeni massiiviset ongelmat alkoivat. Yllättäen hän on meistä ainoa, jolla on lapsia. Ja on jotenkin muutenkin huolettomampi, "itsekkäämpi". Ei siis huolehdi lapsuudenperheen asioista, vaan omistaan. Kuten varmaan normaalit aikuiset tekee. Itsellä menee edelleen kylmät väreet, jos tulee vanhemmilta puhelu "mitä nyt on tapahtunut?" sama miehellä.