Kerroin eilen miehelle että suhteeni häneen passivoi ja tylsistyttää minua

Täällä myös tunne, että mies passivoi minua, mutta eri tavalla. Mieheni puolestaan on maajussi, joka on kirjaimellisesti koko ajan töissä. Eikä sekään ole silti pelkkä syy siihen miksi minä hänen seurassaan passivoidun. Tiedän kyllä muita lypsytilallisia, joilla on muutakin elämää ja ihan vaikka huumoria elämässä. Miehelläni ei ole ystäviä koko kylältä. Vanhoja opiskelukavereita näkee ehkä vuodessa, jotka itsekin tunnen kun opiskelin samassa paikassa, mutta yhtään läheistä kaveria/ ystävää hänellä ei ole. Ainoastaan perheensä kanssa tuntuu tulevan siltä osin toimeen.

Olemme koko yhdeksän vuoden suhteestamme olleet noin 7 vuotta etäsuhteessa ja vasta vuoden ajan minä olen asunut hänen kanssaan täällä tilalla. Itse olen syntyjään Tampereelta.

Aikaisemmin minulla on siis ollut kovasti kaikkea muutakin elämää etäsuhteemme vuoksi.

Ja itseni uuvutin työssäni niin, että päädyin lopulta pitkälle sairauslomalle kun aloin oirehtimaan monenlaisilla tavoilla.

Nyt olen siis ollut sairauslomalla ja asunut täällä tilalla ja tuntuu kuinka kaikki loppukin elämä olisi valunut minusta pois.

Olen äärimmäisen yksinäinen. Tunnen jollain tapaa itseni hylätyksi koska omat perheenjäseneni eivät minua juuri täällä jaksa käydä katsomassa.

Miehestäni en juuri saa seuraa vaikka hän olisi vieressäni istumassa. Jos otan asian puheeksi, että miksei me koskaan naureta yhdessä tai käydä jossain tai tehdä ylipäätään jotain jännää niin hän vetoaa aina töihinsä: ei pysty lähtemään ja jos pystyy on aivan liian väsynyt tai on jotain muuta ylimääräistä hommaa mikä pitää hoitaa.

Ja näinhän se asia on kyllä. Mutta siitä huolimatta uskon, että mies myös piiloutuu muulta elämältä tuon työnsä taakse. Järjestää asiat niin, että ylimääräistä aikaa ei ole.

Itsestäni tuntuu, että olen nykyään täysin, siis _täysin_ eri ihminen kuin vaikka pari vuotta sitten. Tätäkin olen omassa hermoromahduksessani käynyt läpi viime aikoina.

Kaipaan naurua ja vitsejä ja vanhoja ystäviäni. Kun vielä pari vuotta sitten asuin yksin, kaikki asiat oli jotenkin reilassa itselläni. Ja joka kerta kun kävin mieheni luona, huomasin kuinka passiiviseksi muutuin.

Olen oikeastaan aina huomannut sen nyt kun jälkeenpäin miettii. Silti olen ollut täysin sokea ja tuhlannut elämästäni näin monta vuotta.

Jotenkin aina uskoin kaiken sen, että mies on vaan väsynyt ja siksi ei tee sitä ja tätä kanssani.

Lisäksi kuvittelin oman aikani täällä tilalla aivan erilaiseksi. Ajattelin, että täällä pystyn toteuttamaan maalausharrastustani ja kaikkea sitä luovaa toimintaa mitä olen tykännyt elämäni aikana tehdä. Lisäksi olen aina halunnut maalle ja itsekin ollut töissä monta vuotta maatilalla, joten tiesin millaista se on.

Jatkuu seuraavassa viestissä..

Jatkuu..

Silti täällä siihen en pysty.

Jos joku ihminen on taiteilijalle muusa, niin mieheni on juuri se vastakohta sille. Ankeuttaja, joka vie kaiken elämänilon ja merkityksen.

Hänelle ainoa merkittävä asia on työ. Eikä elämässä ole mitään muuta.

Tunnen itseni niin typeräksi, että kuvittelin tästä mitään hyvää.

Ajattelin että itse toisin säpinää hänenkin elämäänsä.. Mutta kävikin toisin päin. Ja että tajusin tämän asian vasta sairauslomalle jäätyäni. Vasta kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Eikä tässä vielä kaikki. Täytän kohta 30 ja tuo ikä on kiusannut mieltä sen verran, että kun muutama vuosi sitten selvisi että lastensaaminen omalta kannaltani voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta niin reilu vuosi sitten päätimme yrittää lasta.

Ajattelin, että tämä on ainut mahdollisuuteni yrittää kun iän myötä ongelma vain pahenisi.

Lopulta sitten kuitenkin tärppäsi ja nyt olen raskaana.

Mistä olen myös onnellinen, mutta samalla koen että nyt jään loppuiäkseni tänne tilalle ypö yksin enkö enää koskaan tule nauramaan kenenkään kanssa.

Tokihan voin lähteä.. Mutta ei se ole enää niin yksinkertaista. En halua lähteä ainakaan muutamaan vuoteen, jotta mies pystyy muodostamaan lapseensa jonkinlaisen suhteen. Koska minähän sitä lasta tulen täällä yksin hoitamaan kun mies ei ehdi. Jos nyt lähden, mies ei pysty järjestämään aikaa, että yksin hoitaisi lasta.

Sitä aina nuorempana mietti, että minähän en huonoa miestä ota tai päädy mihinkään typeriin tekoihin..

Ja tässä ollaan. Elämä niin ryssittynä.

Ja miksi? Oman pelkuruuteni, masennukseni, laiskuuteni vuoksi?

Olen haahuillut elämäni muutenkin melko päämäärättömästi. Mennyt sinne mihin tuuli kuljettaa. Jämähtänyt paikkoihin ja ihmisiin.

Pitäisikö tässä pystyä näkemään, jotain toivoa?

-Joo, kyllä, mutta en tiedä miten aivoni niksautan niin että osasin toimia järkevästi ja kaivaa itseni pois tästä suosta.

Pelkään eniten lapseni puolesta. En halua siitä täysin hullua jo pienestä pitäen vaan siksi että vanhempansa ovat täysiä idiootteja.

Jos täällä joku luoja, Jumala meitä kaitsee, niin täällä tarvittais aika hemmetisti apua....

Ja ap.. Sulla tais kyse olla puolesta vuodesta. Jos susta tuntuu tuolta niin älä epäile tunteitasi. Lähde tyytyväisin mielin pois..

Oon alkanut itse tässä pohdiskelemaan, miksi ylipäätään pariudumme. Näen vaan huonoja suhteita ympärilläni muutenkin.

Onko sinkkuus lopulta niin yksinäistä?

Itse olen parisuhteessa ja en ole koskaan ollut näin yksinäinen.

Ehkä tulevaisuudessa olenkin vain yksin ja harrastelen pelkkiä irtosuhteita.

Ja olen täysillä sitä mitä olen.

Tässä ap ihan vakava ehdotus:

Myykää sohva pois. Antakaa jos ei mene muuten.

Miehen ajatusmaailma voi kaivata potkua ahteriin, minkä saa sitä kautta kun ihana löhöpaikka poistetaan elämästä.

Minullakin oli tuollainen mies. Kestin aikani, vuosia. Olin aika loppu vähitellen ja sairastuin vakavasti.  Kun paranin, tunsin saaneeni toisen mahdollisuuden elämään enkä pystynyt enää elämään haluttoman zombin kanssa. Silloin tuli ero, lopulta. Olen yksinäinen sinkkuna, mutta vielä yksinäisempi olin avioliiton aikana. Yksinäisyys toisen kanssa oli kidutusta, nyt olen edes vapaa tekemään yksikseni, mitä huvittaa ja elämään omaan tahtiini. Elämä keveni eron myötä enemmän kuin odotin.