Onko teillä menneisyydessä/takavuosina ollut ihmisiä joita kaipaatte tai toivotte näkevänne? Onko näin käynyt, vaikkei olisi todennäköistä?

Ketään?

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

On henkilöitä, joita haluaisin nähdä, mutta niin ettei minun tarvitsisi olla heidän kanssaan tekemisissä. Joskus harvoin stalkkaan heitä somessa.

Ja tavatessamme uudelleen hän ei enää asunut kyseisellä paikkakunnalla, vaan 150km päässä. En pidä sattumana, että tapasimme uudelleen. Jokin tarkoitus sillä oli.

3

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

nn

Säälittävää. Keskustelit miehesi kanssa uuvuksiin asti ihastuksestasi. Jokaisella (ainakin suurimmalla osalla) meistä on ihastumisia ja niitä tulee ja menee myös suhteen aikana. Mutta aikuinen ihminen joka sekoittaa ihastumisen rakastamiseen ja vielä alkaa puolisonsa kanssa analysoiaan tällaista.... Ei , ei, ei. Hommaa itsellesi elämä ja ystävä, jolle voit uskoutua. Tuo ihastumisen analysointi puolison kanssa ei ole terveen suhteen merkki.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

nn

Säälittävää. Keskustelit miehesi kanssa uuvuksiin asti ihastuksestasi. Jokaisella (ainakin suurimmalla osalla) meistä on ihastumisia ja niitä tulee ja menee myös suhteen aikana. Mutta aikuinen ihminen joka sekoittaa ihastumisen rakastamiseen ja vielä alkaa puolisonsa kanssa analysoiaan tällaista.... Ei , ei, ei. Hommaa itsellesi elämä ja ystävä, jolle voit uskoutua. Tuo ihastumisen analysointi puolison kanssa ei ole terveen suhteen merkki.

No ei olekaan, mutta tavallaan mieheni onkin se paras ystäväni, jonka kanssa meillä sattuu olemaan lapsia, eli eroaminen noin vain on hankalaa. Enkä kuitenkaan enää pystyisi rakastumaan, vertaan jokaista miestä tunteisiin, joita tuo saavuttamaton mies minussa nostatti, eikä kukaan pääse lähellekään. Hän oli todella spesiaali juuri minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

nn

Säälittävää. Keskustelit miehesi kanssa uuvuksiin asti ihastuksestasi. Jokaisella (ainakin suurimmalla osalla) meistä on ihastumisia ja niitä tulee ja menee myös suhteen aikana. Mutta aikuinen ihminen joka sekoittaa ihastumisen rakastamiseen ja vielä alkaa puolisonsa kanssa analysoiaan tällaista.... Ei , ei, ei. Hommaa itsellesi elämä ja ystävä, jolle voit uskoutua. Tuo ihastumisen analysointi puolison kanssa ei ole terveen suhteen merkki.

Ja siis minä ryhdyin suhteeseen mieheni kanssa juuri siksi aikoinaan, että tiesin, kun juttu sen toisen miehen kanssa ei onnistunut, etten tule ikinä saamaan ketään, jota rakastaisin. Voisin sis aivan hyvin perustaa perheen "vain sopivan" ihmisen kanssa.

Mutta kun rakastuin tuohon ihmiseen toistamiseen, niin siinä tapahtui asioita, joiden takia koen, että muutuin niin, että se vain sopiva ei enää ole tarpeksi ollakseni tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

nn

Säälittävää. Keskustelit miehesi kanssa uuvuksiin asti ihastuksestasi. Jokaisella (ainakin suurimmalla osalla) meistä on ihastumisia ja niitä tulee ja menee myös suhteen aikana. Mutta aikuinen ihminen joka sekoittaa ihastumisen rakastamiseen ja vielä alkaa puolisonsa kanssa analysoiaan tällaista.... Ei , ei, ei. Hommaa itsellesi elämä ja ystävä, jolle voit uskoutua. Tuo ihastumisen analysointi puolison kanssa ei ole terveen suhteen merkki.

Ehkäpä puoliso koki samoin, ettei hänkään ole yhdessä rakastamansa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

Itsekästä ja julmaa kertoa miehelleen jostain "suuresta rakkaudesta" jos olisit rehellinen, ottaisit eron miehestäsi. Jotenkin vastenmielinen kirjoitus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

Itsekästä ja julmaa kertoa miehelleen jostain "suuresta rakkaudesta" jos olisit rehellinen, ottaisit eron miehestäsi. Jotenkin vastenmielinen kirjoitus.

Eikö se mene niin päin, että jos mieheni olisi rehellinen, hän ottaisi sen eron? Kyllä minä sanoin, että ymmärrän, jos hän haluaa erota, mutta ei hän halunnut. Itselleni se olisi tavallaan voinut olla helpotus ainakin siltä osin, mitä mieheeni tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

nn

Säälittävää. Keskustelit miehesi kanssa uuvuksiin asti ihastuksestasi. Jokaisella (ainakin suurimmalla osalla) meistä on ihastumisia ja niitä tulee ja menee myös suhteen aikana. Mutta aikuinen ihminen joka sekoittaa ihastumisen rakastamiseen ja vielä alkaa puolisonsa kanssa analysoiaan tällaista.... Ei , ei, ei. Hommaa itsellesi elämä ja ystävä, jolle voit uskoutua. Tuo ihastumisen analysointi puolison kanssa ei ole terveen suhteen merkki.

Ehkäpä puoliso koki samoin, ettei hänkään ole yhdessä rakastamansa kanssa.

Jotenkin näin. En tiedä, miksei hän ole kuitenkaan halunnut erota. Ehkä se rakkaus ei ole kaikille se ykkössyy olla liitossa?

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

Mulle kävi vähän samoin, tosin autoin itse asiaa hieman.

Menetin suuren rakkauteni v 94 vähän yli kolmekymppisenä, pari vuotta meni ihan sumussa häntä ikävöiden. Tuolloin päätin että kun täytän 50v laitan hänelle onnitteluviestin ja näytän että olen selvinnyt ilman häntäkin.

Päivä tuli ja olin työmatkalla tuolloin. Laitoin sähköpostiviestin ja jatkoin työtäni ja meinasin saada sydärin kun ruutuun pomppasi minuutin sisällä vastaus: mitä kuuluu, missä olet, onhan kaikki ok?

Tuosta alkoi viestittely jossa selvisi eromme syy ja se että hänkin oli surrut yhtä katkerasti meidän eroamme ja omaa tyhmyyttään. Lisäksi oli kaikki 16v seurannut aika läheltä mun elämää tietämättäni vähän kuin suojelusenkelinä. Ja yrittänyt omassa elämässään hyvittää (muille) sitä minkä teki mulle.

3kk myöhemmin tapasimme ja tajusimme että tunteet oli ihan samat kuin 16v aiemmin! Ilta oli katkeransuloinen - olipa tunteet mitä tahansa emme saa toisiamme koska elämä on nyt toisaalla. Mutta se ei estä meitä olemasta ystäviä. Pahaa toki tekee ajatella kaikkea sitä mitä menetimme mutta yritämme olla katkeroitumatta. Voihan olla että jonain päivänä olemme molemmat leskiä ja pyyhimme samassa vanhainkodissa kuolaa toisen poskelta hellästi:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

Mulle kävi vähän samoin, tosin autoin itse asiaa hieman.

Menetin suuren rakkauteni v 94 vähän yli kolmekymppisenä, pari vuotta meni ihan sumussa häntä ikävöiden. Tuolloin päätin että kun täytän 50v laitan hänelle onnitteluviestin ja näytän että olen selvinnyt ilman häntäkin.

Päivä tuli ja olin työmatkalla tuolloin. Laitoin sähköpostiviestin ja jatkoin työtäni ja meinasin saada sydärin kun ruutuun pomppasi minuutin sisällä vastaus: mitä kuuluu, missä olet, onhan kaikki ok?

Tuosta alkoi viestittely jossa selvisi eromme syy ja se että hänkin oli surrut yhtä katkerasti meidän eroamme ja omaa tyhmyyttään. Lisäksi oli kaikki 16v seurannut aika läheltä mun elämää tietämättäni vähän kuin suojelusenkelinä. Ja yrittänyt omassa elämässään hyvittää (muille) sitä minkä teki mulle.

3kk myöhemmin tapasimme ja tajusimme että tunteet oli ihan samat kuin 16v aiemmin! Ilta oli katkeransuloinen - olipa tunteet mitä tahansa emme saa toisiamme koska elämä on nyt toisaalla. Mutta se ei estä meitä olemasta ystäviä. Pahaa toki tekee ajatella kaikkea sitä mitä menetimme mutta yritämme olla katkeroitumatta. Voihan olla että jonain päivänä olemme molemmat leskiä ja pyyhimme samassa vanhainkodissa kuolaa toisen poskelta hellästi:)

Tuli kyyneleet silmiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

Mulle kävi vähän samoin, tosin autoin itse asiaa hieman.

Menetin suuren rakkauteni v 94 vähän yli kolmekymppisenä, pari vuotta meni ihan sumussa häntä ikävöiden. Tuolloin päätin että kun täytän 50v laitan hänelle onnitteluviestin ja näytän että olen selvinnyt ilman häntäkin.

Päivä tuli ja olin työmatkalla tuolloin. Laitoin sähköpostiviestin ja jatkoin työtäni ja meinasin saada sydärin kun ruutuun pomppasi minuutin sisällä vastaus: mitä kuuluu, missä olet, onhan kaikki ok?

Tuosta alkoi viestittely jossa selvisi eromme syy ja se että hänkin oli surrut yhtä katkerasti meidän eroamme ja omaa tyhmyyttään. Lisäksi oli kaikki 16v seurannut aika läheltä mun elämää tietämättäni vähän kuin suojelusenkelinä. Ja yrittänyt omassa elämässään hyvittää (muille) sitä minkä teki mulle.

3kk myöhemmin tapasimme ja tajusimme että tunteet oli ihan samat kuin 16v aiemmin! Ilta oli katkeransuloinen - olipa tunteet mitä tahansa emme saa toisiamme koska elämä on nyt toisaalla. Mutta se ei estä meitä olemasta ystäviä. Pahaa toki tekee ajatella kaikkea sitä mitä menetimme mutta yritämme olla katkeroitumatta. Voihan olla että jonain päivänä olemme molemmat leskiä ja pyyhimme samassa vanhainkodissa kuolaa toisen poskelta hellästi:)

Tuli kyyneleet silmiin.

No ei tullut 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

Mulle kävi vähän samoin, tosin autoin itse asiaa hieman.

Menetin suuren rakkauteni v 94 vähän yli kolmekymppisenä, pari vuotta meni ihan sumussa häntä ikävöiden. Tuolloin päätin että kun täytän 50v laitan hänelle onnitteluviestin ja näytän että olen selvinnyt ilman häntäkin.

Päivä tuli ja olin työmatkalla tuolloin. Laitoin sähköpostiviestin ja jatkoin työtäni ja meinasin saada sydärin kun ruutuun pomppasi minuutin sisällä vastaus: mitä kuuluu, missä olet, onhan kaikki ok?

Tuosta alkoi viestittely jossa selvisi eromme syy ja se että hänkin oli surrut yhtä katkerasti meidän eroamme ja omaa tyhmyyttään. Lisäksi oli kaikki 16v seurannut aika läheltä mun elämää tietämättäni vähän kuin suojelusenkelinä. Ja yrittänyt omassa elämässään hyvittää (muille) sitä minkä teki mulle.

3kk myöhemmin tapasimme ja tajusimme että tunteet oli ihan samat kuin 16v aiemmin! Ilta oli katkeransuloinen - olipa tunteet mitä tahansa emme saa toisiamme koska elämä on nyt toisaalla. Mutta se ei estä meitä olemasta ystäviä. Pahaa toki tekee ajatella kaikkea sitä mitä menetimme mutta yritämme olla katkeroitumatta. Voihan olla että jonain päivänä olemme molemmat leskiä ja pyyhimme samassa vanhainkodissa kuolaa toisen poskelta hellästi:)

Tuli kyyneleet silmiin.

No ei tullut 😂

Tuli tuli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla kävi näin. Rakastuin erääseen mieheen paikkakunnalla, josta kumpikaan ei ollut kotoisin sellaisella kurssilla. Pääsin hänestä vaikeimman kautta yli, mutta alitajuisesti odotin aina näkeväni hänet uudelleen ja tavallaan en ikinä lakannut kaipaamasta häntä. Muutin myöhemmin paikkakunnalle, jossa hän silloin asui, kun tutustuimme. Tajusin kuitenkin, että hän ei enää asunut ainakaan siellä, missä aikanaan asui, ehkei koko paikkakunnallakaan.

Se ei haitannut, enhän ollut enää varsinaisesti mennyt häntä etsimään. Olin kirjoittanut kuitenkin aikoinaan päiväkirjaani, että "tiedän, että tapaan hänet sitten, kun olen kokonaan lakannut ajattelemasta häntä" ja että "sitten me tietenkin *nykyisen mieheni nimi* kanssa pohdimme tätä miestä yhdessä".

Oli outoa, että juuri niin kävi. Tapasin miehen aivan yllättäen asiakaspalvelutilanteessa paikkakunnallani (hän oli asiakas). Rakastuin uudelleen päätä pahkaa. Hän halasi minua tilanteessa, kuin kadonnutta, kauan kaivattua ystävää. Ikävä kyllä sydämeni särkyi toisen kerran. Pohdin häntä mieheni kanssa uuvuksiin asti. Mieheni ihme kyllä jaksoi kuunnella. En tiedä, minkälainen mies haluaa kuulla, kun kumppani vatvoo ja vuodattaa menetetyn elämänsä rakkauden perään.

Aiemmin hyväksyin, etten ikinä löydä ketään, joka oikeasti kolahtaa, ja kerroin tämän nykyiselleni. Mutta tavattuani tuon miehen uudelleen tiedän, mille tuntuu, kun haluat oikeasti olla jonkun kanssa ja rakastat häntä, eikä tee mieli natkutaa vioista. Mutta tätäkään ei minulle suotu, odotan kuolemaa.

Mulle kävi vähän samoin, tosin autoin itse asiaa hieman.

Menetin suuren rakkauteni v 94 vähän yli kolmekymppisenä, pari vuotta meni ihan sumussa häntä ikävöiden. Tuolloin päätin että kun täytän 50v laitan hänelle onnitteluviestin ja näytän että olen selvinnyt ilman häntäkin.

Päivä tuli ja olin työmatkalla tuolloin. Laitoin sähköpostiviestin ja jatkoin työtäni ja meinasin saada sydärin kun ruutuun pomppasi minuutin sisällä vastaus: mitä kuuluu, missä olet, onhan kaikki ok?

Tuosta alkoi viestittely jossa selvisi eromme syy ja se että hänkin oli surrut yhtä katkerasti meidän eroamme ja omaa tyhmyyttään. Lisäksi oli kaikki 16v seurannut aika läheltä mun elämää tietämättäni vähän kuin suojelusenkelinä. Ja yrittänyt omassa elämässään hyvittää (muille) sitä minkä teki mulle.

3kk myöhemmin tapasimme ja tajusimme että tunteet oli ihan samat kuin 16v aiemmin! Ilta oli katkeransuloinen - olipa tunteet mitä tahansa emme saa toisiamme koska elämä on nyt toisaalla. Mutta se ei estä meitä olemasta ystäviä. Pahaa toki tekee ajatella kaikkea sitä mitä menetimme mutta yritämme olla katkeroitumatta. Voihan olla että jonain päivänä olemme molemmat leskiä ja pyyhimme samassa vanhainkodissa kuolaa toisen poskelta hellästi:)

Tuli kyyneleet silmiin.

No ei tullut 😂

Tuli tuli.

Pikemminkin oksennus kurkkuun.