Lähes jokainen saisi ulkonäköään parannettua monta pykälää laihduttamalla ja treenaamalla!

Koska ei jaksa. Ei kaikkien pääprioriteetti ole näyttää mahdollisimman hyvältä.

No niinpä. Itsekkin juuri olen laihtunut n.10kg ja jo -4kg kohdalla huomasin jopa kasvojeni kaunistuneen entiselleen. Olin joku pari vuotta ylipainoinen ja naama oli oikeasti ruma.

Laihdutus vaatii kuitenkin tietynlaisen mielentilan, se ei ole niin yksinkertaista. Itselläni on kaikki tieto ja taito laihdutuksesta, ravinnosta ja liikunnasta ja yritinkin useaan otteeseen laihtua mutta aina feilasin. Jotain sitten kliksahti päässä ja tässä ollaan.

Vierailija kirjoitti:

Ei ole alkuunkaan totta. Säälittävää kun monet julkkisnaiset vanhenevat ja iho ohenee ja pidetään jääräpäisesti kiinni siitä panosta missä on oltu nuorempana tai jopa vielä laihdutetaan siitä. Sitten näytetään rumilta kuivilta harpuilta.

t.mies

PAINOSTA, ei panosta

rfreudilainen lipsahdus

t.mies

Olen 50 ja on kilpirauhasen vajaatoiminta. En edes pysty laihtumaan koska hormonit ja aineenvaihdunta. Toisekseen mikään ei saa minua enää myöskään näyttämään samalta kuin nuorena, laihdutus ei ole tässä poikkeus.

Miksi ulkonäön pitäisi olla yksi elämän prioriteeteista ja ihmisarvon mitta. Käytän senkin ajan ja energian pitämällä läheisistäni huolta.

Mä olen ruvennut kritisoimaan ap:n aloituksen mukaista ajattelutapaa. Olen treenannut viime vuosina ulkonäkösyistä, vaikken ole ollut ylipainpainpinen. Treenaamiseen menee aikaa ja helposti rupeaa vertailemaan itseään vielä treenatumpiin. Mikään ei lopulta riitä. Aloitin kuntoilun yli 10 vuotta sitten terveyssyistä. Jotenkin se vuosien varrella valui ulkonäkökeskeisemmäksi koko ajan. Nyt tänä kesänä olen tajunnut tämän. Treenaaja on koukussa, koska tauot laskevat lihaskuntoa ja syövät tuloksia. Herkuttelu on lähes kielletty tai ainakin siitä kokee syyllisyyttä. Miksi ei vosi vaan rakastaa itseään sellaisena, kun on? Miksi itseään pitäisi katsoa ulkoa päin ja kriittisesti? Ketä varten oikeastaan?

Jospa keskityttäisiin ihmisten sisimpään eikä arvosteltaisi toisten ulkonäköä. Kaikki olisivat onnellisempia.

N43v.

Kun ei vain ulkonäkö, vaan miten moni vanhus pärjäisi vähemmällä yhteiskunnan tuella, jos ois vähä viittiny jotain ees tehdä. Sitten kun on kyse pystytkö enää käveleen niin on iso juttu onko 40 kg ylipainoo lihaksettomien jalkojen päällä, vai normipaino ja ylläpidetty lihaskunto.

Tekeekö se parempi ulkonäkö sitten onnelliseksi? Vai pitääkö näyttää hyvältä ettei kanssaihmisten silmiin satu?

T: itsensä hoikaksi ja timmiksi treenannut 30v nainen, yhtä yksinäinen ja onneton olen kuin plösömpänäkin.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ruvennut kritisoimaan ap:n aloituksen mukaista ajattelutapaa. Olen treenannut viime vuosina ulkonäkösyistä, vaikken ole ollut ylipainpainpinen. Treenaamiseen menee aikaa ja helposti rupeaa vertailemaan itseään vielä treenatumpiin. Mikään ei lopulta riitä. Aloitin kuntoilun yli 10 vuotta sitten terveyssyistä. Jotenkin se vuosien varrella valui ulkonäkökeskeisemmäksi koko ajan. Nyt tänä kesänä olen tajunnut tämän. Treenaaja on koukussa, koska tauot laskevat lihaskuntoa ja syövät tuloksia. Herkuttelu on lähes kielletty tai ainakin siitä kokee syyllisyyttä. Miksi ei vosi vaan rakastaa itseään sellaisena, kun on? Miksi itseään pitäisi katsoa ulkoa päin ja kriittisesti? Ketä varten oikeastaan?

Jospa keskityttäisiin ihmisten sisimpään eikä arvosteltaisi toisten ulkonäköä. Kaikki olisivat onnellisempia.

N43v.

Miten suhtautuisit siihen, jos peilistä katsoisi ihravatsainen ja peräpainoinen turvonnut sinä? Luulen että kaduttaisi kovastikin, ettet jatkanut kuntoilua. 

Oon mieluummin läpimätä kuin päältä kaunis. Toistaiseksi tämä ulkonäköni antaa ihmisille kuvan, että mua voisi jotenkin iskeä tai että olisin hyvä kohde flirttailulle. Tahtoisin kuitenkin ihmisten vain jättävän mut (kyynistyneen pierun) rauhaan.

Vierailija kirjoitti:

Tekeekö se parempi ulkonäkö sitten onnelliseksi? Vai pitääkö näyttää hyvältä ettei kanssaihmisten silmiin satu?

T: itsensä hoikaksi ja timmiksi treenannut 30v nainen, yhtä yksinäinen ja onneton olen kuin plösömpänäkin.

No mä olen ainakin helvetinpaljon onnellisempi kun kropassa ei ole ylimääräistä ja myös olo on kaikin tavoin jaksavampi ja iloisempi. Aloitin juuri dieetin tavoitteena pudottaa kolme kiloa ja kolme senttiä vyötäröltä. Ap

Mä urheilen siksi että 70-vuotiaana jaksan vielä liikkua ja nautin elämästä eikä maailma kutistu kodin ja lähikaupan välille. Tähtään siis onnellisuuteen ja toimintakykyyn - en ulkonäköön ..

Vierailija kirjoitti:

Kun ei vain ulkonäkö, vaan miten moni vanhus pärjäisi vähemmällä yhteiskunnan tuella, jos ois vähä viittiny jotain ees tehdä. Sitten kun on kyse pystytkö enää käveleen niin on iso juttu onko 40 kg ylipainoo lihaksettomien jalkojen päällä, vai normipaino ja ylläpidetty lihaskunto.

Pakko olla samaa mieltä. Liikuntakyvyn ylläpitoon riittäisi vaikka päivittäiset kävelylenkit, mutta osa ihmisistä ei vaan halua liikkua. Eivät ole varmaankaan liikkuneet nuorenakaan. Tekosyitä riittää.

Sitten kun nämä lihaksettomat lihavat vanhukset kaatuvat, niin pitää soittaa palokunta apuun nostamaan takaisin sänkyyn, kun muuten ei velttoa kasaa jaksa kukaan nostaa.

Arvostan hyvää ruokaa enemmän kuin hoikkuutta. Urheilu kuitenkin on ihan kivaa.

Olin nuorena tosi nätti ja hoikka. Huomiota miehiltä tuli niin paljon, että se ei aina ollut edes kivaa. Nyt päälle nelikymppisenä olen 50 kg ylipainoinen ja uskomatonta kyllä, pääsääntöisesti ihan tyytyväinen ulkonäkööni.

Edellisestä parisuhteesta on yli 10 vuotta aikaa, eikä mua ole enää vuosiin kiinnostanut miehet (ei myöskään naiset). En ole koskaan ollut oikein parisuhdetyyppiä ja edellinen suhde kun loppui, totesin, että ei oo mun juttu.

Eli en siis ihan yksinkertaisesti vaan välitä enää siitä, että näyttäisin hyvältä, jos olisin hoikka. Olen kokenut jo sen, miltä tuntuu, kun naiset kadehtii ja miehet himoitsee, enkä tarvitse sellaisia kokemuksia enää. Arvostan muita asioita elämässäni enemmän nykyään.

Terveyden takia liikun toki jonkin verran, mutta en niin paljoa, että sillä olisi vaikutusta painooni.

Yleensä kun ihmiselle tulee ikää, hän alkaa arvostaa muita asioita ulkonäköään enemmän eli tämän tyyppisten aloitusten tekijät tuppaa olemaan vielä aika nuoria. Toki on myös niitä surullisia tapauksia, joilla tuollainen pinnallinen ajattelutapa ei karise edes iän myötä. Sellaisia ihmisiä pidän sisäisesti köyhinä, eikä minua kiinnosta tällaisten ihmisten mielipiteet.

Vierailija kirjoitti:

Arvostan hyvää ruokaa enemmän kuin hoikkuutta. Urheilu kuitenkin on ihan kivaa.

Ristiriitainen viesti. Hyvä ruoka on se, joka pitää hoikkana.

Ei kiinnosta. Paskavammainen tekosyyni on kilpirauhasen vajaatoiminta ja aineenvaihduntahäiriö joita ei oikeasti ole.

Todella surullista etta normaalipainoa pitaa taalla melkein perustella, siina missa 10kg ylipainoa mitaan uutena normaalina. Tietysti, kaikista ei ole liikkumaan, koska se vaatii osaltaan epamukavuusalueelle menemista, maaratietoisuutta ja pitkajanteisyytta. Valitettavan usein naiden luonteenpiirteiden puuttuminen heijastuu myos muihin asioihin elamassa, oli kyse sitten urasta, parisuhteesta ja jostain muusta pitkaaikaisesta projektista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen ruvennut kritisoimaan ap:n aloituksen mukaista ajattelutapaa. Olen treenannut viime vuosina ulkonäkösyistä, vaikken ole ollut ylipainpainpinen. Treenaamiseen menee aikaa ja helposti rupeaa vertailemaan itseään vielä treenatumpiin. Mikään ei lopulta riitä. Aloitin kuntoilun yli 10 vuotta sitten terveyssyistä. Jotenkin se vuosien varrella valui ulkonäkökeskeisemmäksi koko ajan. Nyt tänä kesänä olen tajunnut tämän. Treenaaja on koukussa, koska tauot laskevat lihaskuntoa ja syövät tuloksia. Herkuttelu on lähes kielletty tai ainakin siitä kokee syyllisyyttä. Miksi ei vosi vaan rakastaa itseään sellaisena, kun on? Miksi itseään pitäisi katsoa ulkoa päin ja kriittisesti? Ketä varten oikeastaan?

Jospa keskityttäisiin ihmisten sisimpään eikä arvosteltaisi toisten ulkonäköä. Kaikki olisivat onnellisempia.

N43v.

Miten suhtautuisit siihen, jos peilistä katsoisi ihravatsainen ja peräpainoinen turvonnut sinä? Luulen että kaduttaisi kovastikin, ettet jatkanut kuntoilua. 

Kuntoilu on hyvä asia, kun mennään terveys ja hyvä olo edellä. Siinä vaiheessa menee väärään suuntaan, kun katse itseä kohtaan on koko ajan kriittinen eikä mikään riitä. Mä tajusin vasta tänä kesänä, että mulla on mennyt väärään suuntaan. Olen ikäisekseni hyväkuntoinen ja kroppani on vertaisryhmässä timmi. Kun vertaan itseäni himokuntoilijaryhmään, olen melko plösö. Mulla ei kuitenkaan ole aikaa treenata itseäni superkuntoon. Mulla on muutakin tekemistä. Olen päättänyt hyväksyä kehoni sellaisena, kun se on. Toki en ala liikkumattomaksi.

Tunnen onnellisia ihmisiä, jotka eivät treenaa. 10 kiloa ekstraa ei tee ihmisestä onnetonta. Tyytymättömyys omaan kehoon ja itseen taas tekee onnettomaksi.

N43v.

Ylipäänsä olisi hyvä, jos treenaamisen terveyshyödyistä puhuttaisiin enemmän noitten konkreettisten esimerkkien kautta. Joku kohonnut verenpaine ei merkitse ihmiselle mitään, jos tällä on itsellään muuten ihan hyvä olo. Sen sijaan esim. tuo vanhuksen liikkumiskyvyn varhainen menetys on paljon selkeämpi esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun lihaskunnosta ei huolehdita.

Ja muutenkin ulkonäön ja treenaamisen liittäminen toisiinsa on aika huono ajatus, koska ei kaikista tule kauniita treenaamallakaan. Jos se on ainoa syy treenata, niin helposti sitten vain luovuttaa ja toteaa, että rumana pysyn joka tapauksessa, joten miksi pitäisi lisäksi kärsiä sen liikunnan kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ylipäänsä olisi hyvä, jos treenaamisen terveyshyödyistä puhuttaisiin enemmän noitten konkreettisten esimerkkien kautta. Joku kohonnut verenpaine ei merkitse ihmiselle mitään, jos tällä on itsellään muuten ihan hyvä olo. Sen sijaan esim. tuo vanhuksen liikkumiskyvyn varhainen menetys on paljon selkeämpi esimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun lihaskunnosta ei huolehdita.

Ja muutenkin ulkonäön ja treenaamisen liittäminen toisiinsa on aika huono ajatus, koska ei kaikista tule kauniita treenaamallakaan. Jos se on ainoa syy treenata, niin helposti sitten vain luovuttaa ja toteaa, että rumana pysyn joka tapauksessa, joten miksi pitäisi lisäksi kärsiä sen liikunnan kanssa.

Miksi liikunnan pitäisi olla kärsimystä?