Tyytyminen vai ero?
Luulen, että tilanteeni ei ole kovin harvinainen. Minä haluan elää joka päivää uutena, valintoja tehden, kaikkea kyseenalaistaen, luovasti. Mies kulkee mukana.
Kun on ongelmia, mies tulee kärttyisäksi, ahdistuu, pakenee touhuiluun. Minä haluan keksiä ongelmiin valtavan määrän ratkaisuja ja lähteä kokeilemaan, mikä toimii. Kun ongelmat ovat yhteisiä, minä olen se joka keksii ja sovittelee. Mies lähtee mukaan tai kiukuttelee, mutta ei keksi itse, eikä tule puolitihen vastaan.
Mies ei taida muuttua, kun ei oikeasti halua, vaikka väittää. Jos jään tähän ja tyydyn yksinker taisen miehen kanssa elämiseen... niin, mitä sitten. Vai voiko olla, että harvalla on vara toivoa enempää. Olisikohsan yksin eläminen antoisaa? Kaduttavaa? Mitä kokemuksia muilla on?
Kommentit (8)
Miehiltä ei voi kovin paljon vaatia
Vierailija kirjoitti:
vaikutat saatanan rasittavalta.
Täsmennätkö. Tämä oli oikeasti kiinnostava ajatus.
Vierailija kirjoitti:
Miehiltä ei voi kovin paljon vaatia
Miksi ei? Kai jossakin on luovia, elämänjanoisia, intohimoisia miehiäkin. Vai onko heidät latistettu?
Onko joku elänyt saman miehen kanssa yli 20 vuotta ja voi todeta että hän on edelleen yllättävä luova Vireä, elämänhaluinen, älykäs?
Voiko yksineläminen olla antoisaa.
Kyllä vaan. Ei tarvitse vetää mitään kivirekeä perässään eikä tarvitse olla yksinäinen.
Itse olen elänyt yksin aika pitkään ja säilyttänyt tietyn tarpeen omaan tilaan. Nyt rinnalla on mies, joka osaa keskustella ja helliä, sellainen joka on myös ystävä, seikkailukaveri, rakastaja ja olkapää.
Varmaan tyypillinen pariterapian aihe eli mäkätät ja päsmäröit miehelle ja mies ahdistuu sekä vaikenee, koska oman mielipiteen esiintuomisesta tulee lisää mäkätystä ja päsmäröintiä.
No mitä sinusta pitäisi tehdä konkreettisten ongelmien kanssa? ap
Onko ylipäätään rohkeita, luovia miehiä olemassa? Vai ovatko he kaikki homoja?