Olenko maailman kamalin ystävä?

Minulla on ystävä joka on masentunut tai ainakin joku vastaava ongelma hänellä on. Hänellä on kaikki elämässä hyvin, mutta jokainen vastoinkäyminen tai pettymys tms on hänelle täysin mahdotonta kohdata. Olen nyt tätä pahinta "masennuskautta" 2 vuotta tukenut, auttanut, kuunnellut loputtomasti sitä valitusta kuinka milloin mikäkin asia on pielessä ja masentaa.

Hän "opiskelee" eli käy koulussa kun huvittaa ja saa rahaa kelasta, rikkailta vanhemmiltaan jne. Eli periaatteessa hänellä ei ole pakollisia velvotteita, eikä stressiä ns. Perusasioista. Viimeisin kriisi oli, ku tämä masentunut ystävä kriiseili ja vollotti ääneen että jos haluaa lähteä lomareissuun, pitää hänen koskea säästötiliin (jolla rahaa monta tuhatta euroa). Tätä itkettiin ja masisteltiin tuntikausia. Ja tämä on ok koska hänhän on masentunut, tuomita ei saa.

Hän haluaisi olla kanssani kokoajan, minä taas olen todella kiireinen töissä, perheenäiti jonka puoliso vielä kiireisempi yrittäjä joten kodinhoito jää usein vastuulleni, eikä aikaa kahvitella tämän ystävän kanssa ole. Hän tarjoutuu tulemaan luoksemme- eli minulle yksi passattava lisää, ja siinä pyykkäyksen ja kokkauksen lomassa pitäisi terapoida ja kuunnella tämän ihmisen jatkuvia murheita. Pahinta kuunneltavaa on yksinäisyydestä valittaminen, tämä masentunut kun ei kykene olemaan yksin kotona hetkeäkään, kokoajan pitäisi olla joku seurana. Ja voi sitä ruikutuksen määrää jos joutuu vkonloppuna olemaan yhden päivän yksin. Hänestä olisi parasta jos voisi olla perheeni luona 24/7, eikä ymmärrä että haluan joskus viettää aikaa kaksin mieheni ja lasteni kanssa. Syyllistää minua siitä että laiminlyön häntä, kun en ehdi/jaksa tavata kokoajan.

Nyt vietimme juhannuksen puolisoni kaverin mökillä (meidän perhe +puolisoni kaverin perhe). Olen viime viikon torstaista lähtien kuunnellut valitusta, vihjailua ja kiukuttelua siitä kun en ota tätä masentunutta ystävää mukaan juhannuksen viettoon.

Milloin on ok sanoa masentuneelle ettei enää vaan jaksa olla se loputon tuki? Voimani ehtyvät, ystäväni imee kaiken energiani. Pelkään että joku kerta vielä raivostun ja huudan ääneen että jos tämä elämäntapamasentunut ei kykene selviämään pienistäkään vastoinkäymisistä, mitä sitten kun eteen tulee oikeita ongelmia?

Tunnen olevani täysin väsynyt tähän ystävään. Jos otan puheeksi tämän asian, on edessä niin järjetön kriisi, draama ja itkuhysteria ettei ole tosikaan.

Mitä teen? Olen 37-v ja tämä ystävä 7 v nuorempi.