Lue keskustelun säännöt.
Saako marttyyriauttajaa millään lopettamaan?
20.06.2017 |
Siskoni. Iskee kimppuun kun olen väsynyt tai on jokin heikko hetki. Viimeksi livahti huusholliimme, kun hänellä oli vakava sairaus. En ilennyt kieltää tarpeeksi.
Kuvio on aina sama: hän auttaa, auttaa, auttaa. Eli käytännössä ottaa kaikki ohjat käsiinsä, alkaa organisoida ja riehua ja pomottaa. Ajatukset kelaa koko ajan siinä autettavassa, joka on hukkua/hukkuu sen apuvyöryn alle.
Jos ja kun prosessia yrittää ohjata loitommalle, kieltää tai vaimentaa, sisko raivostuu ja alkaa vihanpurkaukset. Ja saarnat kiittämättömyydestä. Ja siitä miten hön itsensä uhraten jne.
Sietämätöntä!
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
on sietämätöntä. Tuolle on ihan nimikin.
Mun vinkki kaikkiin tällaisiin hankaliin asioihin on käsitellä niitä silloin kun tilanne ei ole päällä/on vähiten päällä. Ja lähestyä mahdollisimman positiivisesti ja neutraalisti. Ilman tunteita. Usein keskustelut tulee käytyä silloin kun oikeasti kone hirttää kiinni ja siskokin todennäköisesti kaukana tyynestä.
Koita pukea kommentit järkevään muotoon, jossa et hyökkää hänen henkilöään vastaan.
"rakas sisko, ymmärrän, että haluat auttaa, mutta siitä seuraa melkein aina tilanne, jossa minä koen avun kontrolloimiseksi ja elämääni puuttumiseksi." jne.En ole nyt hyvä neuvomaan. Kuuntelen "ido" (enkun "I do" niin kuin tahdon) parisuhdepodcastia. Tosi jenkkihuttua konspetiltaan, mutta mukana on tosi hvyiäkin vieraita. Olen saanut sieltä hyviä vinkkejä konflikitien käsittelyyn ja oman suhtautumisen rauhottamiseen.
Hän ei tunnista itsessään mitään vikaa. Vaan minä olen se hankala ja viallinen, enkä "selviä" itse ja "lasten takia" pitää auttaa. Uhkailee lastensuojelulla ja vaikka mitä. Siis mikään järkikeskustelu ei tepsi, alkaa ivata minua ja pilkkaa että "esitän jotain".
On siis tääääysin sokea omalle käytäkselleen. Ei edes näe sitä, että esim yhdistyksissä häneen suhtaudutaan kuin Hyacinth Bucket'hen, anoppinsa ei enää puhu hänelle, veljeni vaimo otti eron hänen sekaantumisensa takia... hänellä ei ole käytännössä mitään omaa elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä neuvo tuo keskusteleminen rauhallisemmassa tilanteessa. Siskosi kokee varmasti itsensä hyödylliseksi, tarpeelliseksi ja oikeamieliseksi auttaessaan vaikka vernemaku suussa, joten lähestyä saat hyvinkin kauniisti. Kerrot, että arvostat hänen pyyteettömyyttään ja hyviä aikeitaan, mutta että kaikille käy ylivoimaiseksi tehdä liikaa. sinun on vaikea katsoa hänen uupumistaan.
Sitten sovitte vaikka, että soitat hänelle, kun todella kaipaat lisäkäsiä.
Hän on varmaankin jollakin tapaa läheisriippuvainen ihminen, joka saa voimaa kokiessaan itsensä korvaamattomaksi rakkailleen. Tuntee sitten itsensä hylätyksi, kun apu torjhutaan. Voisit lukea aiheesta.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä neuvo tuo keskusteleminen rauhallisemmassa tilanteessa. Siskosi kokee varmasti itsensä hyödylliseksi, tarpeelliseksi ja oikeamieliseksi auttaessaan vaikka vernemaku suussa, joten lähestyä saat hyvinkin kauniisti. Kerrot, että arvostat hänen pyyteettömyyttään ja hyviä aikeitaan, mutta että kaikille käy ylivoimaiseksi tehdä liikaa. sinun on vaikea katsoa hänen uupumistaan.
Sitten sovitte vaikka, että soitat hänelle, kun todella kaipaat lisäkäsiä.
Hän on varmaankin jollakin tapaa läheisriippuvainen ihminen, joka saa voimaa kokiessaan itsensä korvaamattomaksi rakkailleen. Tuntee sitten itsensä hylätyksi, kun apu torjhutaan. Voisit lukea aiheesta.
Toimin juurikin näin. Sanoin että kiitos kun autoit väliaikaisesti viemään lasta kerhoon koska en itse pystynyt olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Mutta että nyt logistiikka on saatu kuntoon ja pärjään itse. Että tervrtuloa taas kyläilemään josksu. Tätä ennen olin siis jo yrittämyt tarkkaan rajata sen hänen apunsa ihan yhteen tiettyyn rajalliseen tehtävään. Seurauksena oli se että sisko alkoi norkoilla kotimme lähellä ja "vahingossa" törmätä meihin. Ja sitten kun edelleen pidin sitä ystävällistä etäisyyttä, alkoi tulle herjaavia tekstiviestejä. Hän ei siis lainkaan siedä sitä "torjuntaa".
Siskollasi on kyllä tosi takertunut suhde teihin, ei helppo juttu. Hn kaiketi elää kauttanne, jos sitä "omaa elämää" ei oikein ole. Erittäin vaikea antaa neuvoja kyllä, mutta onhan jonkinlaiset rajat piirrettävä. Saattaa olla, että siskosi kaipaisi mielenterveydellistäkin tukea, mutta ainakin ihmissuhteita, harrastuksia. 3
Kuulostaa aivan äidiltäni. Syöksyy auttamaan joka asiassa. Pyytämättä. Ei siis tosiaan apua tarvittaisi, muttakun sitä vain tulee. Jos yritän hienovaraisesti sanoa että ei tosiaan tarvitse, niin loukkaantuu. Ja muutenkin saa jälkeenpäin kuulla jotain että kuinka hän on aina epäitsekkäästi auttanut/miten sekin apu tuli kalliiksi/jotain. Esimerkkinä mainittakoon että halusi aivan välttämättä ostaa vaunut tulevalle lapselle, uudet. Selvä, mennään ostoksille. Ei ottanut miehen tai minun mielipidettä kuuleviin korviinsa joten päädyttiin ostamaan hemmetin kalliit vaunut, vieressä olisi ollut ihan vastaavat puolta halvemmalla. Toisin sanoen siis äitini kävi ostoksilla, emme minä ja mies, vaikka mukana olimmekin. Odottelen tässä nyt että milloin kuulen että oli niin kalliit vaunut ja tuli taas niin kalliiksi auttaminen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa aivan äidiltäni. Syöksyy auttamaan joka asiassa. Pyytämättä. Ei siis tosiaan apua tarvittaisi, muttakun sitä vain tulee. Jos yritän hienovaraisesti sanoa että ei tosiaan tarvitse, niin loukkaantuu. Ja muutenkin saa jälkeenpäin kuulla jotain että kuinka hän on aina epäitsekkäästi auttanut/miten sekin apu tuli kalliiksi/jotain. Esimerkkinä mainittakoon että halusi aivan välttämättä ostaa vaunut tulevalle lapselle, uudet. Selvä, mennään ostoksille. Ei ottanut miehen tai minun mielipidettä kuuleviin korviinsa joten päädyttiin ostamaan hemmetin kalliit vaunut, vieressä olisi ollut ihan vastaavat puolta halvemmalla. Toisin sanoen siis äitini kävi ostoksilla, emme minä ja mies, vaikka mukana olimmekin. Odottelen tässä nyt että milloin kuulen että oli niin kalliit vaunut ja tuli taas niin kalliiksi auttaminen...
Minun siskoni veisi tuon uudelle levelille "yllättämällä" meidät vaunuilla. Ja ne olisi sitten mahdollisimman epäkäytännölliset ja halvat, koska minulle pitää opettaa, etten kuvittele vaan olevani mikään tai kukaan.
Olen myös yrittänyt jutella lapsuudestamme siskoni kanssa, mutta siitäkin hän jotenkin itse ottaa vastuun ja raivostuu, että taas olen kiittämätön. Perheemme oli monin tavoin dysfunctional ja minä jouduin aikuistumaan ihan liian varhain. Sitä ennen olin lähinnä heitteillä. Tätä ei saa sanoa.
Ap
No sitten auttanee sama kuin minuun auttoi.
Olen tuollainen auttaja, tosin en marttyyrisellainen, vaan siskoni yksinhuoltajana pitkäaikais työttömänä on hyväntekeväisyyteni kohde. Tai siis oli. Minäkin "iskin kiinni" aina hänen heikkona hetkenään, eli ostin, annoin rahaa lahjaksi, menin ja tein, siivosin ja tiskasin, ulkoilutin lapsia, maksoin laskuja... Kiitosta ei kuulunut, ei kertakaan. Kerran erehdyin sanomaan hänelle taas päivän "omaa aikaa" annettuani ja puoli tiliä hänen laskuihinsa käytettyäni, että "kiitos olisi muuten joskus kiva". Hän suuttui ja tokaisi, että "jopas sitä heittäydyttiin marttyyriksi ja sitäpaitsi itsehän tarjoudut auttamaan".
Loppui kerralla! Suutuin niin, että pidin mykkäkoulua.
Sisko oli tädillemme ihmetellyt, että mikä on tullut, kun en enää auta häntä, vaikka hänellä on kuusi lastakin vielä kotona ja kuinka voin olla niin itsekäs, kun minulla on aikaa ja rahaakin. Tätikulta, tuo ystävyyden välittäjä, ymmärsi, kun kerroin toisen puolen tarinasta. Ilmeisesti otti siskon puhutteluun, koska sisko soitti muina naisina (meillä ei pyydetä anteeksi) kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kutsui käymään.
Olemme taas puheväliessä, mutta enää en tee sitä virhettä, että auttaisin. Kävelen valmiiseen kahvipöytään ja poistun siitä vieraana. En vahingossakaan tyrkytä apuani missään. Aina välillä sisko puhelimessa vihjaisee, että olisi motti puita tehtävänä, tai paljon laskuja ja kuinka paljon sen ja sen lapsen lääkkeet maksoivat ja kuinka ex-mies ei osallistu kuluihin. Nyt teeskentelen kuin en ymmärtäisi ollenkaan. Auttamisaikoinani olisin heti rientänyt apuun. Nyt pysyvät kukkaron nyörit tiukasti kiinni ja hihat käärimättä. Tietysti, jos lasten juhliin saan kutsun (ja nykyään se on vain "jos"), annan lahjaksi jotain tosi kivaa tekemistä minun kanssa, esimerkiksi päivän Lintsillä tai otan isompia mukaan ulkomaille. Vanhemmille lapsilleen saatan ostaa jotain kodinkonetta tai antaa opiskeleville vähän ekstrakäyttörahaa. He sanovat kauniisti "kiitos". Sisko saa pärjätä omillaan.
Eli: Sano suoraan ja jämäkästi siskollesi, että tunkee sen ei-toivotun auttamisensa sinne minne aurinko ei paista. Sillä pääset taatusti avusta eroon (myös siitä, jonka ehkä tarvitset). Sukulaisuus ja verenperintö pitää sitten säädyllisissä väleissä. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikea tilanne, kun on kuitenkin omainen ja ilmeisesti täti-suhde lapsiisi.
Olisiko kesällä mahdollista tehdä kunnon lomareissua, että saisitte tilapäisesti etäisyyttä ja hänkin joutuisi selviytymään ilman "autettavia"?
Jos ei ole munaa olla avaamatta ovea hänelle, olisi sitä syytä hankkia. Ainakin itse tarvitsen runsaasti omaa tilaa, enkä jaksaisi mokomaa pakkoauttamista. On hieman kokemusta rakkaasta, ihan kiltistä sukulaisesta, jolta kesti vuosia ymmärtää, etten todellakaan ehdi ja jaksa elää elämääni lapsuuskodin kaavojen mukaan (arjet työtä aamusta iltamyöhään ja lauantaisiivous ja leipominen ja sunnuntaina suunnilleen kirkkoon...). Ihan mukava hän on ja saan nykyään vapaa-aikanani olla oma laiska itseni :)
Kuulostaa kamalalta. Itse en oikein keksi mitään muuta ulospääsyä kuin joko ulkopuolisen avulla keskustelun yrittämisen - ja jos ei suostu tähän tai siitä ei ole apua, sitten lähestymiskiellon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuollaisen pakkoauttajan ja uhrautujan kanssa joutuu varmasti tekemään raskaitakin ratkaisuja, vaikka hän loukkaantuisi kuten no:8 tuntuu tehneen. Heittäytyy kenties toiseen äärilaitaan ja nostaa kädet täydellisesti pystyyn, se on mahdollista...
Auttamisen pitäisi olla sellaista, että siitä tulee itselle hyvä olo myös. Ettei jää kiitoksen kerjuulle, vaan saa hyvän olon nähdessään vaikkapa lasten hymyt, tai toisen aikuisen kiristyksestä laskeutuvat olkapäät. Hyvä kiertää, hyväntekijä saa palkkionsa aikanaan jonkun muun ihmisen kautta. Ei välttämättä siltä, jota itse on auttanut.
Muuten itselleen kerää siinä auttaessaan helposti kitkeryyttä, "kun ei edes kiitetä, vaikka sille silakatkin voissa paistoin".
Auttaessaan voi kysyä itseltään voisiko sen saman tehdä ihan anonyyminä, tuntemattomana, kuulematta koskaan sanaa "kiitos". Voi tonkia omia perimmäisiä tarkoituksiaan ja mitä siitä seuraa, jos ei saa palautetta. Peiliin katsominen on aika rankkaa.
Minä olen saanut paljon apua perheelle elämän varrella. Voi olla, etten joskus älynnyt edes hymyillä tarpeeksi. Mutta kun nyt on enemmän voimia, panen sen kiitollisuuden kiertämään ja autan muita vaikkapa ostamalla jouluna ruokakasseja vähävaraisten iloksi. Jätän pysäkille "pysäkkilapaset" tuntemattomalle. Lahjoitan lastenvaatteet ja lelut. Olen ystävällinen sellaiselle, jolle kukaan ei puhu. 3
toinen marttyyrisisko kirjoitti:
No sitten auttanee sama kuin minuun auttoi.
Olen tuollainen auttaja, tosin en marttyyrisellainen, vaan siskoni yksinhuoltajana pitkäaikais työttömänä on hyväntekeväisyyteni kohde. Tai siis oli. Minäkin "iskin kiinni" aina hänen heikkona hetkenään, eli ostin, annoin rahaa lahjaksi, menin ja tein, siivosin ja tiskasin, ulkoilutin lapsia, maksoin laskuja... Kiitosta ei kuulunut, ei kertakaan. Kerran erehdyin sanomaan hänelle taas päivän "omaa aikaa" annettuani ja puoli tiliä hänen laskuihinsa käytettyäni, että "kiitos olisi muuten joskus kiva". Hän suuttui ja tokaisi, että "jopas sitä heittäydyttiin marttyyriksi ja sitäpaitsi itsehän tarjoudut auttamaan".
Loppui kerralla! Suutuin niin, että pidin mykkäkoulua.
Sisko oli tädillemme ihmetellyt, että mikä on tullut, kun en enää auta häntä, vaikka hänellä on kuusi lastakin vielä kotona ja kuinka voin olla niin itsekäs, kun minulla on aikaa ja rahaakin. Tätikulta, tuo ystävyyden välittäjä, ymmärsi, kun kerroin toisen puolen tarinasta. Ilmeisesti otti siskon puhutteluun, koska sisko soitti muina naisina (meillä ei pyydetä anteeksi) kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kutsui käymään.
Olemme taas puheväliessä, mutta enää en tee sitä virhettä, että auttaisin. Kävelen valmiiseen kahvipöytään ja poistun siitä vieraana. En vahingossakaan tyrkytä apuani missään. Aina välillä sisko puhelimessa vihjaisee, että olisi motti puita tehtävänä, tai paljon laskuja ja kuinka paljon sen ja sen lapsen lääkkeet maksoivat ja kuinka ex-mies ei osallistu kuluihin. Nyt teeskentelen kuin en ymmärtäisi ollenkaan. Auttamisaikoinani olisin heti rientänyt apuun. Nyt pysyvät kukkaron nyörit tiukasti kiinni ja hihat käärimättä. Tietysti, jos lasten juhliin saan kutsun (ja nykyään se on vain "jos"), annan lahjaksi jotain tosi kivaa tekemistä minun kanssa, esimerkiksi päivän Lintsillä tai otan isompia mukaan ulkomaille. Vanhemmille lapsilleen saatan ostaa jotain kodinkonetta tai antaa opiskeleville vähän ekstrakäyttörahaa. He sanovat kauniisti "kiitos". Sisko saa pärjätä omillaan.
Eli: Sano suoraan ja jämäkästi siskollesi, että tunkee sen ei-toivotun auttamisensa sinne minne aurinko ei paista. Sillä pääset taatusti avusta eroon (myös siitä, jonka ehkä tarvitset). Sukulaisuus ja verenperintö pitää sitten säädyllisissä väleissä. Tsemppiä!
Niin. Minä olen akateemisesti koulutettu, samoin mieheni, töissä käymme, taloutemme on kunnossa, lapsemme hartaasti toivottuja. Kotimme ja mökkimmekin maksettu.
Minä en ole kertaakaan pyytänyt siskoani auttamaan, vaan hän tunkee ja tunkee mestaroimaan. Ja tosiaan viimeksi käytti sitä omaa sairauttaan verukkeena niin, että sai rajoja hämärrettyjä.
Siskolla on ongelmia omassa elämässään ihan koko ajan ja minä olen mm maksellut hänen vuokriaam ettei hän lennä kadulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneksi anoppini ei ole ikinä ollut ainakaan meitä kohtaan noin paha. Mutta jokin auttamissyndrooma hänelläkin on. Kerran ajattelin hänen kuullen ääneen, että esikoiselle pitäisi ostaa ulkoilupuku. Seuraavan kerran kun tapasimme, anoppi oli ostanut tytölle aivan liian ison ulkoilupuvun. Muutenkin hän osteli kaikenlaista lapsillemme, kunnes kerran valitti, ettei hän voi kaikkea ostaa. Minä sanoin, ettei tarvitse ostaa mitään, jos ei halua. Sanoin myös, että jos jotain mainitsen ääneen, se ei tarkoita, että hänen pitäisi ostaa. Lakkasin puhumasta hänen kuullen siitä, mitä meidän pitäisi ostaa. Sittemmin sama linja on pitänyt ottaa myös avuntarpeen osalta, sillä hän kuvittelee aina, että juuri hänen pitäisi tulla auttamaan, ja ikää on jo niin paljon, ettei hän jaksa eikä pysty auttamaan.
Nyt olen huomannut, ettei omasta elämäntilanteesta (olen pitkäaikaistyötön) voi laskea edes leikkiä hänen kuullen, ettei hänen auttamisvelvollisuutensa herää. Keväällä sanoin leikilläni, että jos hankkisi hullun paperit ja jäisi eläkkeelle. Anoppi huolestui heti meidän rahatilanteestamme, ja sanoi, ettei hän sitten voi auttaa rahallisesti, jos jään eläkkeelle, koska hänen omakin eläkkeensä on niin pieni (yli 2* se, mitä minä saan työmarkkinatukea.) Jouduin monta kertaa vakuuttamaan, että en ole tosissani eläkkeelle jäämässä, enkä rahallista tukea pyytämässä. Oletettavasti minun "tuloni" eivät edes kamalasti tippuisi, jos jäisin työkyvyttömyyseläkkeelle.
Siskoni myös rypee siinä marttyriudessa. Annoin hänelle mm kymmenen hotellivoucheria aamiaisineen, että menisi lepäämään kun on niin väsynyt. Valittaa uupumustaan aina. Myöhemmin kävi ilmi, ettei ollut niitä käyttänyt. Edes siis täällä Helsingissä, mikä olisi takuulla onnisyunut ajallisesti. Hän nauttii jotenkin sairaalla tavalla diitä, että oikein hekumoi sillä mitä hän kutsuu "hyväksikäytöksi". Eli apu jota ei halua muuttuu hänen päässään hyväjsikäytöksi.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko tällä ihmisellä siis avain teidän asuntoon vai miten pääsee tunkemaan teille? Älä avaa enää ovea. Teeskentele, että kännykkä on rikki, etkä ole saanut soitoja. Teeskentele kiire, ettet kerkeä näkemään tätä ihmistä. Sano, että olette ulkomaan matkalla etkä pysty nyt tapaamaan.
Älä pyydä enää apua tältä ihmiseltä äläkä ole vähään aikaan missään tekemisissä. Kyllä se muutaman kuukauden päästä ymmärtää, että pärjäätte ihan hyvon itsekin.
Vierailija kirjoitti:
Onko tällä ihmisellä siis avain teidän asuntoon vai miten pääsee tunkemaan teille? Älä avaa enää ovea. Teeskentele, että kännykkä on rikki, etkä ole saanut soitoja. Teeskentele kiire, ettet kerkeä näkemään tätä ihmistä. Sano, että olette ulkomaan matkalla etkä pysty nyt tapaamaan.
Älä pyydä enää apua tältä ihmiseltä äläkä ole vähään aikaan missään tekemisissä. Kyllä se muutaman kuukauden päästä ymmärtää, että pärjäätte ihan hyvon itsekin.
Ei ole avaimia. Eikä apua ole edes pyydetty. Koskaan. Lapsia on vaikea rstää liikkumasta alueella tai omalla pihalla. Hän "sattuu kulkemaan" ohi tms.
Mun äiti on seurakunnan kautta saanut maallikkokoulutuksen jonkinlaiseksi tukihenkilöksi, jolle masentuneet yksinäiset mummat ja faarit soittelevat ja huojentavat mieltään sekä jolta he pyytävät apua käytännön asioissa.
Auttelu on mennyt sellaiseksi, että äiti ravaa kaupassa toisten puolesta jopa omilla rahoillaan ostokset hoitaen, tekee ruokaa, syöttää, siivoaa, ulkoiluttaa, tilaa kotiapua, jopa laittaa tippoja silmiin ja muitakin hoitotoimenpiteitä "pitäisi" tehdä. Me lapset ollaan sanottu, että ei ole tarkoitus, että hän hoitaa kotiavun ja hoitajien tehtävät! Tunnit hän kirjaa tunnollisesti ylös ja on saanut aktiivisuudestaan palkintojakin, joka toisaalta hivelee hurjasti itsetuntoa, mutta kuulemma kirvoittaa kateellisuutta muissa. Mikä sekin hivelee hurjasti itsetuntoa.
Lopputulema on kuitenkin se, että hän on itse hirveän uupunut ja kiikkuu haudan partaalla (on jopa 30 vuotta ulkoilutettaviaan vanhempi...) eikä suostuisi millään helpottamaan oloaan. Koska sillä saa kanssa päivittelyjä ja kiitosta sympatiaa muilta, että KUINKA SINÄ JAKSAT NOIN PALJON ja VOI KUN SINÄ VEDÄT ITSESI NIIN PIIPPUUN
Kumma kyllä, ei ole ikinä halunnut meitä lapsia ikinä auttaa missään.
Vierailija kirjoitti:
toinen marttyyrisisko kirjoitti:
No sitten auttanee sama kuin minuun auttoi.
Olen tuollainen auttaja, tosin en marttyyrisellainen, vaan siskoni yksinhuoltajana pitkäaikais työttömänä on hyväntekeväisyyteni kohde. Tai siis oli. Minäkin "iskin kiinni" aina hänen heikkona hetkenään, eli ostin, annoin rahaa lahjaksi, menin ja tein, siivosin ja tiskasin, ulkoilutin lapsia, maksoin laskuja... Kiitosta ei kuulunut, ei kertakaan. Kerran erehdyin sanomaan hänelle taas päivän "omaa aikaa" annettuani ja puoli tiliä hänen laskuihinsa käytettyäni, että "kiitos olisi muuten joskus kiva". Hän suuttui ja tokaisi, että "jopas sitä heittäydyttiin marttyyriksi ja sitäpaitsi itsehän tarjoudut auttamaan".
Loppui kerralla! Suutuin niin, että pidin mykkäkoulua.
Sisko oli tädillemme ihmetellyt, että mikä on tullut, kun en enää auta häntä, vaikka hänellä on kuusi lastakin vielä kotona ja kuinka voin olla niin itsekäs, kun minulla on aikaa ja rahaakin. Tätikulta, tuo ystävyyden välittäjä, ymmärsi, kun kerroin toisen puolen tarinasta. Ilmeisesti otti siskon puhutteluun, koska sisko soitti muina naisina (meillä ei pyydetä anteeksi) kuin mitään ei olisi tapahtunut ja kutsui käymään.
Olemme taas puheväliessä, mutta enää en tee sitä virhettä, että auttaisin. Kävelen valmiiseen kahvipöytään ja poistun siitä vieraana. En vahingossakaan tyrkytä apuani missään. Aina välillä sisko puhelimessa vihjaisee, että olisi motti puita tehtävänä, tai paljon laskuja ja kuinka paljon sen ja sen lapsen lääkkeet maksoivat ja kuinka ex-mies ei osallistu kuluihin. Nyt teeskentelen kuin en ymmärtäisi ollenkaan. Auttamisaikoinani olisin heti rientänyt apuun. Nyt pysyvät kukkaron nyörit tiukasti kiinni ja hihat käärimättä. Tietysti, jos lasten juhliin saan kutsun (ja nykyään se on vain "jos"), annan lahjaksi jotain tosi kivaa tekemistä minun kanssa, esimerkiksi päivän Lintsillä tai otan isompia mukaan ulkomaille. Vanhemmille lapsilleen saatan ostaa jotain kodinkonetta tai antaa opiskeleville vähän ekstrakäyttörahaa. He sanovat kauniisti "kiitos". Sisko saa pärjätä omillaan.
Eli: Sano suoraan ja jämäkästi siskollesi, että tunkee sen ei-toivotun auttamisensa sinne minne aurinko ei paista. Sillä pääset taatusti avusta eroon (myös siitä, jonka ehkä tarvitset). Sukulaisuus ja verenperintö pitää sitten säädyllisissä väleissä. Tsemppiä!
Niin. Minä olen akateemisesti koulutettu, samoin mieheni, töissä käymme, taloutemme on kunnossa, lapsemme hartaasti toivottuja. Kotimme ja mökkimmekin maksettu.
Minä en ole kertaakaan pyytänyt siskoani auttamaan, vaan hän tunkee ja tunkee mestaroimaan. Ja tosiaan viimeksi käytti sitä omaa sairauttaan verukkeena niin, että sai rajoja hämärrettyjä.
Siskolla on ongelmia omassa elämässään ihan koko ajan ja minä olen mm maksellut hänen vuokriaam ettei hän lennä kadulle.
En epäillyt teidän taloutta, kerroin vain meidän sisarustilanteen ja ongelman ratkaisun. Sama ongelma, toinen tuppaa kutsumatta apuun ja tällä kertaa tuppaaja avautui. Oletko miettinyt, että ehkä siskosi koittaa vaan korvata sinulle kaikkea mitä olet hänen hyväkseen tehnyt? Jos hänellä on huono tilanne ja elämä hukassa niin sinä olet hänen ainoa turvasatamansa ja se jotenkin jumittaa tuohon auttamiseen. Olen edelleen sitä mieltä, että tee ilkeästi ja sano suoraan." Hän joko hyppää junan alle tai ryhdistäytyy. Jos on fiksu niin jälkimmäinen. Joskus läheisen kovat sanat ovat parasta lääkettä. Minä ja siskoni emme ole pitkään aikaan tulleet yhtä hyvin toimeen, kun nyt lopettettuani hänen tukemisensa. Siskoni tyytyväisyydestä en tiedä, mutta minä ainakin olen. En vaan tajunnut sitä ennen kuin sain kylmää kyytiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä neuvo tuo keskusteleminen rauhallisemmassa tilanteessa. Siskosi kokee varmasti itsensä hyödylliseksi, tarpeelliseksi ja oikeamieliseksi auttaessaan vaikka vernemaku suussa, joten lähestyä saat hyvinkin kauniisti. Kerrot, että arvostat hänen pyyteettömyyttään ja hyviä aikeitaan, mutta että kaikille käy ylivoimaiseksi tehdä liikaa. sinun on vaikea katsoa hänen uupumistaan.
Sitten sovitte vaikka, että soitat hänelle, kun todella kaipaat lisäkäsiä.
Hän on varmaankin jollakin tapaa läheisriippuvainen ihminen, joka saa voimaa kokiessaan itsensä korvaamattomaksi rakkailleen. Tuntee sitten itsensä hylätyksi, kun apu torjhutaan. Voisit lukea aiheesta.
Toimin juurikin näin. Sanoin että kiitos kun autoit väliaikaisesti viemään lasta kerhoon koska en itse pystynyt olemaan kahdessa paikassa yhtä aikaa. Mutta että nyt logistiikka on saatu kuntoon ja pärjään itse. Että tervrtuloa taas kyläilemään josksu. Tätä ennen olin siis jo yrittämyt tarkkaan rajata sen hänen apunsa ihan yhteen tiettyyn rajalliseen tehtävään. Seurauksena oli se että sisko alkoi norkoilla kotimme lähellä ja "vahingossa" törmätä meihin. Ja sitten kun edelleen pidin sitä ystävällistä etäisyyttä, alkoi tulle herjaavia tekstiviestejä. Hän ei siis lainkaan siedä sitä "torjuntaa".
Välit jäähän. Tarvittaessa hae vaikka lähestymiskieltoa äläkä altista lapsiasi tuon mt-potilaan vaikutukselle.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä neuvo tuo keskusteleminen rauhallisemmassa tilanteessa. Siskosi kokee varmasti itsensä hyödylliseksi, tarpeelliseksi ja oikeamieliseksi auttaessaan vaikka vernemaku suussa, joten lähestyä saat hyvinkin kauniisti. Kerrot, että arvostat hänen pyyteettömyyttään ja hyviä aikeitaan, mutta että kaikille käy ylivoimaiseksi tehdä liikaa. sinun on vaikea katsoa hänen uupumistaan.
Sitten sovitte vaikka, että soitat hänelle, kun todella kaipaat lisäkäsiä.
Jaa, miten tuo "sopiminen" mahtaa onnistua? Tuskin siitä nimittäin mitään yksimielisyyttä tulee, ainakaan sellaista joka kestää sitten kun aloittajan siskolla alkaa taas auttamishalut poltella.
Ja muutenkin, mikä ihmeen pakko on koettaa puhua kauniisti ja selitellä? Miksei auta suora kielto? Tai, jos sisko on jo saapunut hössöttämään, käsky poistua?
Miksi naisten täytyy niin usein paketoida asiat pumpuliin, jottei toinen vain loukkaantuisi? Itsekseen sitten kärvistelevät ja kiristelevät hampaita, kun eivät uskalla sanoa suoraan, kunnes lopulta pimahtavat ihan hallitsemattomasti.
on sietämätöntä. Tuolle on ihan nimikin.
Mun vinkki kaikkiin tällaisiin hankaliin asioihin on käsitellä niitä silloin kun tilanne ei ole päällä/on vähiten päällä. Ja lähestyä mahdollisimman positiivisesti ja neutraalisti. Ilman tunteita. Usein keskustelut tulee käytyä silloin kun oikeasti kone hirttää kiinni ja siskokin todennäköisesti kaukana tyynestä.
Koita pukea kommentit järkevään muotoon, jossa et hyökkää hänen henkilöään vastaan.
"rakas sisko, ymmärrän, että haluat auttaa, mutta siitä seuraa melkein aina tilanne, jossa minä koen avun kontrolloimiseksi ja elämääni puuttumiseksi." jne.
En ole nyt hyvä neuvomaan. Kuuntelen "ido" (enkun "I do" niin kuin tahdon) parisuhdepodcastia. Tosi jenkkihuttua konspetiltaan, mutta mukana on tosi hvyiäkin vieraita. Olen saanut sieltä hyviä vinkkejä konflikitien käsittelyyn ja oman suhtautumisen rauhottamiseen.