Kuinka moni teistä synnyttäneistä oli vakaumuksellinen vela, kunnes tapasitte kerrankin isäksi sopivan miehen?

Hep! Kaiken lisäksi mies ei ollut mikään täydellinen isähahmo, mutta palava rakastuminen johti siihen, että sain järisyttävän vauvakuumeen kuin puskista.

Tätä mä pelkään. En halua lapsia, mutta pelkään ihan hitosti, että a) mulle tulee joku biologisen kellon paniikki about 35-vuotiaana ja/tai b) tapaan jonkun miehen johon rakastun niin palavasti, että silmissä sumenee ja haluan yhtäkkiä vauvan.

Miksikö pelkään?

Siksi, että mua ei ole luotu lapsen kasvattamiseen. Tarvitsen rauhaa. En myöskään halua sietää taaperon uhmakohtauksia tai selvitellä teini-ikäisen ongelmia tai auttaa nuorta aikuista itsenäistymään. Mutta pelkään että teen vauvan jonkun mielenhäiriön perusteella ja sitten olenkin koko loppuelämäni jumissa elämässä, jota en halua elää.

Mutta jos pelkkä miehen "sopivuus isäksi" saa haluamaan lapsia, niin oliko nainen silloin alunperinkään "vakaumuksellinen vela"?

Vierailija kirjoitti:

Mutta jos pelkkä miehen "sopivuus isäksi" saa haluamaan lapsia, niin oliko nainen silloin alunperinkään "vakaumuksellinen vela"?

Kognitiivinen dissonanssi in action. Velat pelkäävät näin käyvän myös itselleen, joten on pakko selittää muiden kokemukset niin, että kyseessä ei ole ollut "oikea vela".

Vrt. jos karppaus ei toimi, olet karpannut väärin. Jos Jumala ei vastaa rukouksiisi, et usko tarpeeksi. Jos positiivinen ajattelu ei paranna elämääsi, et ole tarpeeksi positiivinen tai teet sen väärin.

Vierailija kirjoitti:

Tätä mä pelkään. En halua lapsia, mutta pelkään ihan hitosti, että a) mulle tulee joku biologisen kellon paniikki about 35-vuotiaana ja/tai b) tapaan jonkun miehen johon rakastun niin palavasti, että silmissä sumenee ja haluan yhtäkkiä vauvan.

Miksikö pelkään?

Siksi, että mua ei ole luotu lapsen kasvattamiseen. Tarvitsen rauhaa. En myöskään halua sietää taaperon uhmakohtauksia tai selvitellä teini-ikäisen ongelmia tai auttaa nuorta aikuista itsenäistymään. Mutta pelkään että teen vauvan jonkun mielenhäiriön perusteella ja sitten olenkin koko loppuelämäni jumissa elämässä, jota en halua elää.

Sterilisaatio.

Vierailija kirjoitti:

Tätä mä pelkään. En halua lapsia, mutta pelkään ihan hitosti, että a) mulle tulee joku biologisen kellon paniikki about 35-vuotiaana ja/tai b) tapaan jonkun miehen johon rakastun niin palavasti, että silmissä sumenee ja haluan yhtäkkiä vauvan.

Miksikö pelkään?

Siksi, että mua ei ole luotu lapsen kasvattamiseen. Tarvitsen rauhaa. En myöskään halua sietää taaperon uhmakohtauksia tai selvitellä teini-ikäisen ongelmia tai auttaa nuorta aikuista itsenäistymään. Mutta pelkään että teen vauvan jonkun mielenhäiriön perusteella ja sitten olenkin koko loppuelämäni jumissa elämässä, jota en halua elää.

Samaa mieltä. Toisaalta itse olen myös vahvasti sitä mieltä, että lapsen hankkiminen ylikansoittuneeseen maailmaan on vastuutonta, joten koen adoption ainoana oikeana vaihtoehtona. Adoptointiprosessi on kuitenkin vaikea ja kestää kauan, joten vaikka päätyisinkin sille tielle, ehtisin luultavasti tulla järkiini jossain vaiheessa. Sterilisaation aion hankkia heti kun mahdollista.

Mikä on vela????

Nyt keksin itse.

Vain täällä on käytössä tuollaisia lyhenteitä.

En usko että on vela, jos sitten hankkiikin lapsia. Tietenkin saa muuttaa mielensä, mutta koko "olen vela"-mainostus tuntuu olevan vain sellaisille joiden sen pitää saada syystä tai toisesta tuotua mahdollisimman kovaan ääneen esiin. 

Jos oikeasti ei halua sitä lapsiperhe-elämää, oman itsenäisyyden menettämistä ja kaikkea sitä mistä vaahtoaa vauvapalstat täyteen, niin ei takuulla ole vela ollutkaan jos kaikki tämä unohtuu kun tulee tarpeeksi kiva puoliso vastaan. On vain ollut epävarma siitä mitä haluaa, jossa ei tietenkään ole mitään väärää, mutta jos erikseen pitää koko ajan kuuluttaa kuinka kamalaa on saada lapsia, tuntuu omituiselta tehdä lapsia sitten koska no hhihi ihana mies ja sillee.

Moni on ihan itsekseen sellainen että ei lapsia halua, mutta ei ole erikseen tullut kertomaan että on vela. Eivät he myöskään vihaa lapsia, vaan eivät halua tulla vanhemmiksi. Ei heillä ole erikseen tarve korostaa lapsettomuutensa syitä. Ovat niin tyytyväisiä siihen mitä heillä on, etteivät jaksa käyttää aika jauhamiseen siitä mitä heillä ei ole MUTTA eivät siis tosiaan missään nimessä haluakkaan!

Mä vauvakuumeilin hetken ja hyvin voimakkaasti (tyyliin ostin ovulaatiotikkuja :D), mutta se meni ohi ja taas muistin kaikki syyt, miksi en halua lasta. Onneksi siskolla ja veljillä on ihanat taaperot, niiden kanssa saan olla täti/varaäiti ja se riittää mulle.

Vierailija kirjoitti:

Tätä mä pelkään. En halua lapsia, mutta pelkään ihan hitosti, että a) mulle tulee joku biologisen kellon paniikki about 35-vuotiaana ja/tai b) tapaan jonkun miehen johon rakastun niin palavasti, että silmissä sumenee ja haluan yhtäkkiä vauvan.

Miksikö pelkään?

Siksi, että mua ei ole luotu lapsen kasvattamiseen. Tarvitsen rauhaa. En myöskään halua sietää taaperon uhmakohtauksia tai selvitellä teini-ikäisen ongelmia tai auttaa nuorta aikuista itsenäistymään. Mutta pelkään että teen vauvan jonkun mielenhäiriön perusteella ja sitten olenkin koko loppuelämäni jumissa elämässä, jota en halua elää.

Sepä olisi elämäsi paras silmien sumeneminen! Vaikka sulla olisi lapsi / lapsia, voit viettää myös rauhallista omaa aikaa, se on pelkkä järjestelykysymys. Minä olen rauhaa ja hiljaisuutta rakastava introvertti ja mulla on 3 lasta, kohta aikuisia kaikki. Aina olen saanut omaa aikaakin, mieheni tietää, miten paljon sitä tarvitsen. Lisäksi lapsemme ovat perineet meiltä vanhemmilta rauhallisuuden ja introverttiyden, mitään järisyttäviä uhmaikiä tai murrosiän myrskyjä ei ole ollut. Meidän lapset viihtyvät paljon keskenään ja omissa oloissaan ja heidän kaverinsa ovat samanlaisia rauhallisia lapsia/nuoria. Meidän lapset ovat aina tykänneet kaikesta rauhalllisesta ja hiljaisesta puuhailusta, ei mistään mökästä ja riehumisesta, ei ole tarvinnut heille kertaakaan suuttua tosissaan. 

Mulle mikään elämässä ei ole arvokkaampaa ja rakkaampaa kuin perhe. Kaikki muu jää kauas sen taakse. Ei sitä voi mitenkään edes kuvailla, miten ihanaa perhe-elämä on. Pitää vain elää omannäköistä elämää perheellisenäkin, eikä yrittää mennä samaa rataa kuin kaikki muutkin. Minä olin nuorena varma, etten hanki lapsia, koska haluan olla rauhassa, tehdä mitä haluan jne. Ja sitten tuli se mies ja loppu on historiaa. 

Vakaumuksellinen vela.. Eihän tuota termiä ollut silloin.

Mä olin päättänyt jo nuorena, etten omia lapsia tee. Mä jouduin paljon hoitamaan nuorempia sisaruksiani lapsena, nyt vielä aikuisenakin olen heille enemmän äiti kuin se, joka meidät synnytti. Esim käyvät meillä äitienpäivänä perheineen.

Tapasin mieheni ja varhaisessa vaiheessa tein selväksi, että ei mulle lapsia kiitos. Elämä vei eteenpäin, mentiin naimisiin, hyvät urat, asunto, reissuja, shoppailuja ja sitten kolmenkympin hujakoilla iski tyhjyys. Mitäs nyt?

Mies oli halunnut nuorena lapsia, mutta hän rakastu muhun, niin asia selvä - ei omia lapsia hänelle.

Tyhjyyden sulatteluun meni lähes parivuotta, käytiin runsaasti keskusteluita ja ihmeteltiin, että mikä mut saisi taas elämään kiinni, kun mikään ei tuntunut miltään. Sitten se kristallisoitui, että voihan hemmetti, mä haluan lapsen.

Mies oli siitä ideasta ihmeissään, eikä suostunut alkuun edes puhumaan. Kun oltiin sovittu asiasta. En mä painostanut, mutta sen kerran ilmoille heitin, että tää taitaakin olla siitä. Siinä meni pohtiessa ja mies sitten noin muutaman kuukauden päästä tenttas, että kuinka varma mä nyt olen. Ettei hän sitten jää yksin, jos mua ei huvitakaan enää.

Eihän tuommoisia lupauksia voi tehdä, kun elämä ja ihmisen kasvu näyttää tuovan outoja asioita eteen.

Tällä hetkellä meillä on kaksi alakouluikäistä ja on todella kivasti mennyt. En ole hetkeäkään katunut, mitään en vaihtaisi pois. :)

Minä en koskaan aiemmin ollut halunnut lapsia. Miehenkin kanssa ehdimme olla yhdessä viitisen vuotta ennen kuin minusta alkoi tuntua, että ei se lapsi ehkä sittenkään pilaa elämää. Pari kaveriani alkoi odottaa ja he vaikuttivat ihan onnellisilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tätä mä pelkään. En halua lapsia, mutta pelkään ihan hitosti, että a) mulle tulee joku biologisen kellon paniikki about 35-vuotiaana ja/tai b) tapaan jonkun miehen johon rakastun niin palavasti, että silmissä sumenee ja haluan yhtäkkiä vauvan.

Miksikö pelkään?

Siksi, että mua ei ole luotu lapsen kasvattamiseen. Tarvitsen rauhaa. En myöskään halua sietää taaperon uhmakohtauksia tai selvitellä teini-ikäisen ongelmia tai auttaa nuorta aikuista itsenäistymään. Mutta pelkään että teen vauvan jonkun mielenhäiriön perusteella ja sitten olenkin koko loppuelämäni jumissa elämässä, jota en halua elää.

Sterilisaatio.

Adoptiokin on keksitty. Kyllä tuon pelätyn lapsiperhe arjen voi kokea adoptiolapsenkin kanssa.

***

Pakko sanoa, että mulle oli vierain ajatus, että mä olisin jossain mukulassa kiinni koko ajan. Sitten kun se lapsi tuli, niin en mä mitään muuta halunnutkaan. Musta tuli kotikissa, joka viihtyi ykskaks omien lasten juttujen parissa, aivan luonnostaan. Käsittämättömin kasvutarina omalla kohdalla.

Mä olen periaatteessa aina ollut. En ole lapsena leikkinyt mitään hääleikkejä ja mulla oli vauvanukke jolla vähän yritin leikkiä mutta en tykännyt leikkiä oikein sillein että olisin äiti varsinaisesti. Jotenkin mua ällötti se. Siis en vaan ymmärtänyt miksi minun pienen tytön olisi pitänyt eläytyä äidin rooliin kun oma äiti ikin oli yli kolmekymmentä. Miten sellaisen rooliin olisin osannut eläytyä?

Teininä ehdottomasti en halunnut koskaan lapsia. Yli parikymppisenä aloin jo löytää jotain hyviä puolia siitä että olisi lapsi mutta en olisi ikinä uskaltanut tehdä sellaista päätöstä kunnes tulinkin vahingossa raskaaksi. Päätettiin heti että me pidetään lapsi. Nautin äitiydestä kun opin että voin olla omanlaiseni äiti eikä tarvitse olla sellainen kuin omani esimerkiksi.

[quote/]Sepä olisi elämäsi paras silmien sumeneminen! Vaikka sulla olisi lapsi / lapsia, voit viettää myös rauhallista omaa aikaa, se on pelkkä järjestelykysymys. Minä olen rauhaa ja hiljaisuutta rakastava introvertti ja mulla on 3 lasta, kohta aikuisia kaikki. Aina olen saanut omaa aikaakin, mieheni tietää, miten paljon sitä tarvitsen. Lisäksi lapsemme ovat perineet meiltä vanhemmilta rauhallisuuden ja introverttiyden, mitään järisyttäviä uhmaikiä tai murrosiän myrskyjä ei ole ollut. Meidän lapset viihtyvät paljon keskenään ja omissa oloissaan ja heidän kaverinsa ovat samanlaisia rauhallisia lapsia/nuoria. Meidän lapset ovat aina tykänneet kaikesta rauhalllisesta ja hiljaisesta puuhailusta, ei mistään mökästä ja riehumisesta, ei ole tarvinnut heille kertaakaan suuttua tosissaan. 

Mulle mikään elämässä ei ole arvokkaampaa ja rakkaampaa kuin perhe. Kaikki muu jää kauas sen taakse. Ei sitä voi mitenkään edes kuvailla, miten ihanaa perhe-elämä on. Pitää vain elää omannäköistä elämää perheellisenäkin, eikä yrittää mennä samaa rataa kuin kaikki muutkin. Minä olin nuorena varma, etten hanki lapsia, koska haluan olla rauhassa, tehdä mitä haluan jne. Ja sitten tuli se mies ja loppu on historiaa. [/quote]

No eiku noinhan se just menee ihan kaikilla. Juu heti rupesin miettimään, että miks mä olen vela, kun se lapsien kasvattaminen on noin helppoa! Nyt hei järki käteen ja mieti mitä sanot ja miks. Minä myös kauhulla pelkään biologisen kelloni 'pettävän mut' ja jonain päivänä haluaisinkin lapsia. Onneksi on sterilisaatiot keksitty enkä siis todellakaan aio ottaa sitä riskiä, että se elämä ei olisikaan niin auvoista kuin edellä kuvattu. Miksihän niitä lapsia sitten on niin paljon lastensuojelun piirissä, jos se kerta noin helppoa on kaikille??

Minusta on ihan tervettä olla vakaumuksellinen vela siihen asti, että tapaa isäksi sopivan miehen ja päätyy tämän kanssa tilanteeseen, jossa lapsenteko on järkevää ja molemmille mieluista. Jos ei päädy, mikään ei estä olemasta vakaumuksellinen vela loppuun asti.

Tunnustaudun. Mutta en minä lapsia vihannut, en yksinkertaisesti uskonut että minusta olisi äidiksi. ja vaakakupissa painoi vahvasti aivan paska lapsuus, minulla oli vahva käsitys siitä, että perheelämä on yhtä helvettiä. Itselläni kun vanhemmat vihasivat meitä lapsia. Olimme aina tiellä ja ylipäätään näkyvillä. Meistä huolehtiminen oli vastemielistä, eikä meihin muuten kiinnitetty  huomioita, kunhan olimme vain hiljaa ja poissa silmistä. (en ole kumpaakaan vanhempaa nähnyt 15 vuoteen, eikä kiinnosta).

Olimme kuitenkin miehen kanssa yhdessä 10 vuotta, ja sitten alkoi tuo ikä tulemaan vastaan, joten jouduin miettimään asiaa viimeisen kerran, ja siitä se  ajatus sitten lähti. Mies kävi myös oman kamppailunsa asian kanssa. hänkin oli mielessään nuorena kollina päättänyt ettei lapsia halua...

Jokatapauksessa, tyttäremme näki päivänvalon kun olimme molemmat 40v. Nyt hän on iloinen ja touhukas 4 vuotias, ja päivääkään emme ole katuneet. Olen erittäin tyytyväinen että uskalsin tuolloin kohdata pelkoni ja kävin aika rankasti läpi lapsuudenkokemuksia ja ymmärsin, ettei kaikissa perheissä asiat ole samalla tavalla kuin lapsuudenperheessä asiat olivat. (vanhemmat olivat kiireisiä yrittäjiä) Edelleenkin painotan, en lapsia vihannut, mutta en uskonut että minusta olisi äidiksi ja perheelämä tuntui ahdistavalta, lapsuudenkokemuksien takia.

En ole koskaan synnyttänyt enkä ole koskaan halunnut lapsia. Vihasin peruskoulua ja vannoin etten haaskaa yhtään ylimääräistä vuotta elämästäni turhantärkeitten suojatyöpaikka-opettajien kanssa vatvomiseen kenenkään räkänokan takia. Kotipaikkakunnallani kaikki opettajat on olleet samoja vuosikymmeniä ja lapsista he ei välitä ja jopa kiusaavat oppilaitaan, heiii laitetaan tolle diagnoosi kun ollaan itse niin täydellisiä ja palkka juoksee. Olin tätä mieltä kunnes tapasin eksäni joka on kotipaikkakuntani ystävyyskaupungista (Mikä sattuma!) mutta rikkaampi ja menestyneempi kuin kukaan takapajulan molottaja. Hän oli komea, hyvä työ, hieno asunto jne. Olisin hankkinut vaikka neloset samantien mutta lapsia ei voi tilata kuin postimyyntipakettia. Parin vuoden sisällä jos ei löydy ketään niin sitten ei, en halua ryhtyä yh:ksi.