Miksi niin harvat lapset harrastavat enää musiikkia?

Koska Cheek jms

Mitenköhän tuohon toiseen lauseeseen pääsi sana "enää"... Ei ollut tarkoituksenmukaista.

Ap

Nykyään musiikki tehdään iPadillä tms. eikä oikeita instrumentteja tarvita.

Luulen, että monet lapset haluaisivat harrastaa musiikkia mutta kun tarjolla on vaan sitä musiikkiopistojen pönötystä ja klassista niin se ei oikein kiinnoata nykylapsia. Musiikkiopistot eivät ole pysyneet mukana kehityksessä ja nyt aika alkaa jättää jo tuollaisen vanhanaikaisen ajattelun.

Meidän poika soittaa pianoa ja harrastaa koripalloa ja sählyä. Vanhempien pitää ottaa vastuu lapsen kehityksestä ja kyllä minusta myös musiikki on osa sitä.

Koska lapsille tarjotaan musiikillisesti ala-arvoista pilipali"musiikkia" ja räppiä, he eivät tiedä paremmasta.

Pojan kilpaurheiluharrastus vie liikaa aikaa (ja rahaa). Mä olisin tykännyt, että poika soittaa, mutta hän haluaa edes yhden vapaapäivän.

Koska harrastukset maksavat. Riippuu paljon siitä, että kuinka paljon vanhemmilla tai perheen lähipiirillä on varaa maksaa lapsien harrastuksista. - Jos tytär harrastaa ratsastusta ja poika jääkiekkoa ja yhdessä perhe vielä matkailua ja mökkeilyä niin ei siinä ihan hirmuisesti enää maksella piano ja viulutunteja. Valitettavasti. 

Kyllähän vähintään joka toinen kadulla vastaan tuleva 13v lippalakkijonne osaa räpätä.

Koska soittimen soittamisen opettelu vaatii ahkeruutta ja pitkäjännitteisyyttä. Kummatkin ominaisuuksia, joita ei nykymaailmassa arvosteta.

Meillä ei vaan riittänyt aika. Lapset käy painotuksissa koulua eli ole me kuskanneet viisivuotiaista muualle kouluun. Lisäksi on ollut liikuntaa, kuvista jne. Pianotunteja yritettiin kotona mutta ope ei ollut kummoinen ja se jäi.

Meidän tyttö on 2-vuotiaasta asti harrastanut musiikkia. Ensin muskari leikkikoulussa, sittemmin kanteleen soittoa ja nykyään soittaa pianoa. Ei se ole edes kallista, alle 100€ lukukausi maksu, eli mielestäni siihen ei voi vedota.

Vierailija kirjoitti:

Koska soittimen soittamisen opettelu vaatii ahkeruutta ja pitkäjännitteisyyttä. Kummatkin ominaisuuksia, joita ei nykymaailmassa arvosteta.

Tämä on varmasti iso syy. Nykyään on myös tarjolla enemmän harrastusvaihtoehtoja kuin esim. omassa nuoruudessani 80-luvulla.

Toisin kuin joku täällä luulee, niin musiikkiopistot eivät ole jämähtäneet menneeseen (ainakaan kaikki), vaan niissä soitetaan nykyään paljon rennommin kuin vaikkapa 80-luvulla. Ei pelkkää klassista, vaan laajemmin kaikkea lapsen oman mielenkiinnon mukaan. Mutta tietysti klassinen materiaali on vahvasti mukana. Oman kokemukseni mukaan lapset kuitenkin oppivat nopeasti pitämään klassisesta musiikista, vaikka eivät olisi sitä kotona aiemmin kuulleet.

Musiikkiopistoen karsinta jne. On oltava todella tosissaan, jos haluaa harrastaa musiikkia. Joissain kouluissa on palavasieluisia musaopettajia ja siellä on sitten bändiä ja muuta ja musiikki on rentoa. Klassisen musiikin puolella on tiukkapipoista ja kilpailua.

Musiikinopiskelu on tullut elitistiseksi ja kalliiksi, se ei kiinnosta enää.

Musiikki ei ole pysynyt perässä vaikkapa liikuntajuttujen tai teatterin tai sirkuksen perässä.Ei onnistunut soveltamaan tarjontaa kysynnän mukaan.  Ihan että jotain vois tehdä vaan jotta on hauskaa, yhteisöllistä ja kohderyhmää kiinnostavaa.

Sori siitä.

Mun soittamisinnon tappoi pianotunneilla käyminen

Koska se on hyödytön harrastus.

Vaatii liikaa vaivannäköä. Helpommalla pääsee, kun näpelöi tablettia tai luuria.

Ennen vanhaan, kun olin kaverin kanssa seiskalla ja pari kaveria olivat vielä ala-asteella kuudennella luokalla, meillä oli bändi. Koulun jälkeen menimme ainakin kahtena arkipäivänä heti kellariin treenaamaan ja jammailemaan, ja sen lisäksi soiteltiin tietysti viikonloppuisin. Kyllä oli mahtavaa, ja taidot karttuivat treenaamisen myötä niin, että se jopa kuulosti ihan kohtuulliselta, jopa näin jälkikäteen ajatellenkin. Se oli hienoa harrastustoimintaa.

Alussa ei ollut kummoisiakaan kamoja. Ostin rummut, joissa oli vain yksi pikkutomi, symbaalille ei ollut telinettä (piti kehitellä mikkitelineestä hätävararatkaisu), ja kitara- ja bassokamat olivat hieman alkeelliset. Mutta kyllä niistä ääntä lähti. Sitten vähitellen alkoi tulla keikkojakin, ja jossain vaiheessa tuli hankituksi "oikeat" rummut. :)

Oli se hienoa aikaa, tuntui hienolta silloin ja tuntuu hienolta edelleen, kun sitä muistelee.

Onkohan nykyään mitään tällaista? Kun kaikki tähtää siihen, että äkkiä vaan jotain nettiin ja sitten pitäisi päästä maailmanmaineeseen, ei ehkä niin herkästi tule sitä jammailu- ja kehittymisvaihetta, jossa ensin soitetaan muiden biisejä, sitten alkaa tulla omia juttuja ja ne kaikki kehittyvät tasaisesti ja soittovarmuus kasvaa.

En tiedä, puhuuko nuoriso enää nykyään siitä, kenellä on millaisetkin kamat ja paljonko niistä lähtee tehoja, kuka osaa soittaa sitä tai tätä ja hallitsee tuplabassarin paremmin kuin joku toinen jne. Tosiaan ennen vanhaan koululaisten keskuudessa bändejä syntyi ja hajosi taajaan tahtiin, ja kun käveli kaduilla, kuului usein musiikkia omakotitalojen kellareista.