Saako vanhuksen kuolemaa toivoa?

Kyllä mielestäni saa. Oma isäni kitui tuskissaan syövän uuvuttamana, mutta kuolema ei ollut tullakseen. Silloin rukoiltiin sitä kuolemaa vain sen kivun loppumisen vuoksi.

Kyllähän se nopea loppu olisi monelle sairaalle vanhukselle ja nuoremmallekin armollisempi, kuin pitkään jatkuva kärsimys. Mielestäni se ei ole itsekkyyttä että toivoo kyseiselle henkilölle loppua kärsimyksistä.

Saa, välillä toivon ja välillä en. Kyseessä oma äitini jolla on alzheimer.

Hyvin rakas minulle mutta en kestä silloin kun äiti panikoituu.

Jos näät ihmisen selässä taitteita kuin lakanassa, ei syö, ei puhu, koskee ja on kipeä. Kyllä.

Minunkin nähdäkseni kuolemaa saa toivoa tulevaksi pian, kun toinen tai itse on vakavasti sairas ja lähellä kuolemaa joka tapauksessa. Eutanasia ja kuoleman jouduttaminen taas on väärin, mutta eihän ap. sellaisesta puhunutkaan.

Saa. Olen antanut itselleni luvan toivoa Alzheimeria sairastavan äitini kuolemaa.

Ajattelen sen niin että en itsekään haluaisi elää sellaista ahdistuksen ja paniikin täyttämää elämää jossa ei tunnista omaisia, eikä pysty hahmottamaan mitään ympärillä tapahtuvaa. Silloin kuolema on vapautus. Kauhea ajatus, mutta näin on.

Olen joskus toivonut joidenkin ihmisten pois pääsyä.

Työskentelen dieettikokkina ja joskus on paljon heitä, joille tarvitsee tehdä erikseen ruoka-annos.

Samat asiakkaat vuosikausia osastolla vailla kotiin pääsyä ja tervehtymistä.

Työpaine ja kiire on edesauttanut.

Kuolema on voi olla helpotus myös ihmiselle itselleen.

Saako vakavasti vammaisen lapsen kuolemaa toivoa? Ei pysty oppimaan puhumaan. Ei osaa kävellä, ei käydä vessassa jne. Ei tiedä maailmasta tai elämästä mitään. Kipuja on koska paljon kehityshäiriöitä.

Nämä ovat niitä kysymyksiä, johon kai pitää ja kuuluu vastata välittömästi ja järkähtämättä, että ei saa tovoa -vanhusen- tai kenenkään muunkaan kuolemaa. Mutta, jos kysytään, että kuka meistä haluaa elää viimeiset vuotensa kroonistuneiden kipujenja särkyjen keskellä muiden armoilla, letkuihin kytkettynä, näkemättä kuin säännöllisen -epäsäännöllisesti vaihtuvia hoitajia, jotka parikertaa päivässä käyvät tsekkaamassa sen koneen, johon olet kiinnitettynä ja omaiset, jos heitä on vielä hengissä, niin käyvät vilkaiemassa, ehkä kerran tai kaksi muutaman kuukauden välein ja joille ei oikein onnistu viestimään omia ajatuksiaan.... niin meneehän se elämä näinkin, mutta...    

Vierailija kirjoitti:

Tällainen itsekäs toivomus on hiipinyt mieleeni huolehtiessani ihanasta muistisairaasta vanhuksesta joka päivä jo useamman vuoden. Ehdottomasti tämä kanssaeläminen on antanut minulle paljon enemmän kuin mitä se on vaatinut, mutta silti...alan ehkä väsyä tähän huolehtimiseen...

Tänään oli vaikeampi päivä vanhuksella. Ja näitä on yhä useammin.

Ei ole kyse siitä, etteikö saisi kaupungilta apua, sieltä on jo kaikki mahdollinen (paljon!) ostettu. Kyse on siitä, että kun se loppu jo häämöttää joka tapauksessa, niin sitä jo melkein toivoo tulevaksi...

Kyse siis vielä kotona asuvasta vanhuksesta? Miksi hänen pitäisi kuolla vain sen takia, että olet väsynyt huolehtimaan hänestä?

Saa toivoa. Minä toivon äitini kuolemaa,koska hän on aivan lopussa henkisesti. Saa masennuslääkitystä. Puhuu koko aja kuolemasta. Siitä miksi Jumala ei ota häntä luokseen. Ystävät ovat kuolleet. Istuu hoivakodissa huoneessaan ja katsoo telkkaria. Ei pysty liikkumaan. Jalat huonossa kunnossa, sydämen vajaatoiminta, laajentuneet keuhkot ym.

No kai sitä saa toivoa mitä haluaa, mutta ei kai toivomisella ole paljon väliä käytännön kannalta. Jos olet liian väsynyt, hae jotain apua tilanteeseesi. Siltä se nimittäin kuulostaa, jos tähän mennessä on ollut antoisaa ja nyt alat odottaa tilanteen loppumista.

Mistä te tiedätte, mikä kenellekin on ok elämänlaatu? Tiedän hyvinkin sairaita ihmisiä, jotka arvostavat elämäänsä ja haluavat elää, vaikka se on vaikeaa.

Saahan sitä toivoa vaikkei sillä yhtään mitään merkitystä ole. Asiat tapahtuu niin kuin tapahtuu.

Tottakai saa toivoa, jos siltä tuntuu. Eihän se toivominen mitään aiheuta eikä ketään haittaa. Toimeen ei tietenkään saa ryhtyä...

Tietenkin saa. Toivoin, että minulle erittäin rakas mummi kuolee, koska hänellä oli useamman vuoden ajan vaikeita sydänongelmia. Toivoin, että rakas äiti kuolee, koska hän sairasti aivosyöpää, joka aiheutti  nuorena Alzheimerin. Heidän kärsimystään oli kamalaa katsoa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällainen itsekäs toivomus on hiipinyt mieleeni huolehtiessani ihanasta muistisairaasta vanhuksesta joka päivä jo useamman vuoden. Ehdottomasti tämä kanssaeläminen on antanut minulle paljon enemmän kuin mitä se on vaatinut, mutta silti...alan ehkä väsyä tähän huolehtimiseen...

Tänään oli vaikeampi päivä vanhuksella. Ja näitä on yhä useammin.

Ei ole kyse siitä, etteikö saisi kaupungilta apua, sieltä on jo kaikki mahdollinen (paljon!) ostettu. Kyse on siitä, että kun se loppu jo häämöttää joka tapauksessa, niin sitä jo melkein toivoo tulevaksi...

Kyse siis vielä kotona asuvasta vanhuksesta? Miksi hänen pitäisi kuolla vain sen takia, että olet väsynyt huolehtimaan hänestä?

Hän asuu kotonaan, jota ei tunne kodikseen. Hän asuu kotonaan, koska hän ei nykyisellä voinnillaan ole oikeutettu laitoshoitoon, vaikka hänen pärjäämisensä kotona on kyseenalaista. Hän kuolee, siinä ei ole vaihtoehtoja. Jokaisen pitää kuolla. Hänen ei tarvitse kuolla minun vuokseni. Hänen kuolemansa ei olisi minulle suuri suru-uutinen, koska tiedän hänen eläneen elämänsä loppuun saakka. Huolehtiminen väsyttää ja sairauksien eteneminen on väistämätöntä, pelottavaa ja valmentaa kaikkia siihen kuolemaan. 

Minusta silloin,kun tietää,että henkilö jolle toivoo kuolemaa,on itse ilmaissut ettei halua elää näin.Esim.Meillä mummo monesti puhui,että voi kun ei joutuisi toisten käänneltäväksi vaan saisi lähteä saappaat jalassa.No,toisten käänneltäväksihän hän joutui ja kyllä minä silloin toivoin hänen kuolemaa.Kesti vaan useamman vuoden ennen kuin pääsi pois.