Isä äitiä parempi?
Meillä on 2-vuotias poika ja hän on muuten aivan ihana ja kaikki on kunnossa, mutta hän on niin paljon enemmän kiintynyt isäänsä kuin minuun, että äitinä tunnen olevani jotenkin epäonnistunut. Miehenikin on huomannut asian - poika pyrkii valintatilanteessa aina hänen syliinsä ja muutenkin osoittaa viihtyvänsä paremmin hänen kanssaan. Tietysti isän leikitkin ovat vähän hurjempia ja jännempiä, mutta muutenkin tuntuu siltä, että isä on aina jotenkin parempi.
Olemme pohtineet asiaan syitä ja ratkaisuja. Mieheni on kyllä ollut aivan mahtava poikamme kanssa ja viettänyt paljon aikaa hänen kanssaan, mutta silti tuntuu kamalalta, että lapsi ei osoita samalla tavalla lämpimiä tunteitaan äidilleen. Olen tehnyt mielestäni kaikkeni, että olisin hänelle paras mahdollinen äiti, muttemme ole keksineet, miten asian saisi korjattua ' tasapuolisemmaksi' .
Oletteko muut kohdanneet samaa? Onko siis sellaisia lapsia, jotka haluavat leikkiä mieluiten isänsä kanssa ja muutenkin vaikuttavat ' valitsevan' aina isän, jos on valintamahdollisuus?
Kiitos kaikille vastaajille jo etukäteen!
Kommentit (9)
Lapsilla on nimittäin hauska mummo myös :). Minulle on langennut kotiäitinä kurinpito ja kaiken muka hauskan kieltäminen joten en varsinaisesti ole suosiossa. Helpottaa kyllä kurinpitämistä ettei tarvitse pitää saavutetusta suosiosta kiinni :). Olen täysin tyytyväinen siihen että meidän vanhimmat pojat ovat kaikki isänpoikia kun isä tulee töistä. Muun ajan äidin on kelvattava ja tiedän kuitenkin että vaikken ole yhtä hauska kuin isä tai mummo, lapset turvaavat minuun ja olen heille tärkeä. Minusta lapsi saa tykätä kenestä tahtoo, mutta meidän äitien on rakastettava ja kannustettava lapsia kaikesta huolimatta. En ole ikinä ollut pahoillani sittä että olen jäänyt kakkoseksi, mutta se saattaa johtua siitä että en ole ehtinyt sitä ajattelemaan, meillä kun on 5 lasta joista vanhin menee eskariin syksyllä :).
Valoisaa kevättä!
Meidän neiti 1v 9kk valitsee aina " ikkän" äitin sijasta jos mahdollista. Esim. yhtenä aamuna heräili pinnasängyssään, mentiin miehen kans molemmat siihen viereen. Yritin ottaa syliin, jolloin tyttö oikein työns mut pois ja kurkotti isäänsä kohti... Mentiin sitten meidän sänkyyn kaikki vielä köllöttelemään ja jotain siinä höpötin että äiti rakastaa sua, ketäs sinä rakastat? Ikkää, tuli vastaus. Kysyin että no rakastatkos äitiä kans, mihin tyttö vastas " ei, ikkää" ja taputteli isäänsä hellästi käsivarteen =)
Jos iskä on lähössä ulos, tyttö alkaa haalia ulkovaatteitaan lähteäkseen mukaan. Vessareissulle haluaa iskän mieluummin mukaansa vaikka äiti ois lähempänä. Esimerkkejä ois vaikka kuinka. Aina on tykänny olla isänsä kanssa mutta viime aikoina ilmiö on erityisesti korostunu.
Voishan tästä tietysti paineitakin ottaa, mutta enempi se on musta hellyyttävää. Ihanaa, että mieheni on saanut luotua niin läheisen suhteen tyttöön, vaikka ei itse ole omassa lapsuudessaan juuri isältään saanut aikaa tai huomiota, läheisyydestä puhumattakaan.
Meillä neidillä oli tuossa kahden ikävuoden tienoilla sellainen isi-vaihe. Toki meidän ihana isi ansaitsee varmasti joka pisaran lapsen hellyydenosoituksista ja rakkaudesta, mutta silti tunsin joskus salaa pahaa mieltä siitä, että itse en kelvannut. Ja kun kyseessä eka lapsi, sitä jotenkin mietti, että tekeekö jotakin väärin. Asiaa ei yhtään auttanut se, että sukulaisetkin huomasivat asian ja kovaan ääneen joka mutkassa toitottivat, miten lapsi onkaan isin tyttö. Ja sitten naureskeltiin, kun äiti ei kelvannut.
Tilanne tasottui kyllä kolmannen ikävuoden aikana. Nykyään tuntuu, että typy suhtautuu meihin tasapuolisesti. Hän samaistuu kyllä selvästi minuun. Toki suhdanteet vaikuttavat. Jos toinen komentaa, toinen saa suosiota. Onneksi olemme kasvatuksessa samoilla linjoilla, emmekä anna neidin suosionosoituksillaan pyörittää meitä.
Luulen, että helposti käy myös niin, että lapsen kanssa enemmän aikaa viettävä vanhmepi tuntuu jotenkin arkisemmalta. Nyt ajattelen, että rakkautta se ei vähennä, vaikka ihailu sitten kohdistuukin siihen toiseen.
Odotan nyt toista lasta, ja nyt nuo vuodentakaiset ajatukseni tuntuvat jo hassuilta. Onneksi lapsella on myös hänelle rakas isi. On helpottavaa ajatella, että minä en ole ainut neidille tärkeä ihminen. vauvan syntyessä voisi muuten olla vaikeaa.
ei kannata stressata, olet silti ihan hyvä äiti ja omalle lapsellesi varmasti maailman paras:-). Tämä valitseminen kuuluu kehitykseen. Jossain vaiheessa sinä olet taas pop ja tilanne voi vaihdella vaikka päivittäin. Tulet huomaamaan, että lapsi kyllä tietää kuka on parempi missäkin...
2-vuotias tyttö on isin tyttö ja sillä hyvä. Tulivat läheisiksi, kun iskä oli viime kesän kotona lomilla/hoitovapailla ja nyt kun meillä on vauva, niin isihän on se poppis tietty! Ja olen jo ihan varma, että " menetän" suosikkiasemani myös kuopuksen kohdalla, kun isi jää kotiin syksyllä ja minä joudun lähtemään töihin. Aluksi tuo rassasi minua kovastikin, mutta nyt tilanne on hieman tasapainoisempi ja meilläkin on niin, että minä " kasvatan" ehkä enemmän, niin isi on sitten se " mukava" . Tosin nyt kun vähän uhmaa pukkaa, niin isikin joutuu rajoittamaan ja sitten äitistäkin on tullut välillä mukava. Tosin valitettavasti isillä ja äidillä on molemmilla toimiva yhteisrintama tietyissä asioissa ;-) Ja niin, minä jään usein myös kolmoseksi, jos sekä isi että mummi ovat paikalla (ja järjestys on: mummi, isi, äiti).
Ollut meillä aina.
Nyt äiti on vielä " ihan tyhmä" ja ihan kamala ja toivotaan että " äiti kuolis" .
T: Poika 3v
p.s. Olen kuullut että on ihan normaalia n 3v pojat irrottautuvat äitien maailmasta ja siirtyvät miesten maailmaan. Itse olen ollut vaan tosi tyytyväinen, kun välillä mua ei tarvitakaan! Kohteliaisuussääntöjä tietty pitää vähän opettaa!
Jo vauvavaiheessa oli joitakin sellaisia kuukausia, että poika selvästi suosi isää, vaikka minä olin siinä vaiheessa pojan ensisijainen hoitaja ja isä tuli tosi myöhään kotiin jne. Silloin kyllä tuntui, että olen maailman epäonnistunein äiti. Ehkä se oli kuitenkin vain lapsen ikävää isäänsä kohtaan tms.
Toinen selkeä vaihe oli pojan ollessa 2-vuotias. Silloin aamu saattoi alkaa niin, että hän sanoi " minä en tykkää äitistä, minä tykkään isistä" . Olipa kiva lähteä töihin, etenkin kun poika jäi siinä vaiheessa kotiin isänsä hoitoon.
Tämän vaiheen jälkeen tuli kuitenkin useamman kuukauden kestänyt kova ripustautuminen äitiin ja minä olin aina ykkönen joka tilanteessa.
Nyt kun poika on lähestymässä 3 ikävuotta hän on selvästi leimautumassa taas isään. Se on mielestäni vain hyvä asia ja kuuluu kehitykseen. Lisäksi se on helpottavaa, kun meille on toinen vauva tulossa. Toki äitikin tärkeä on, mutta nyt on niitä " isän ja pojan yhteisiä juttuja" , joiden ulkopuolelle äiti jää auttamatta.
Poika kohta 3v ja isä on pop. Äiti ei kelpaa mihinkään, ei pukemaan, riisumaa, kylpyyn, ei siis mihinkään. Tätä jatkunut nyt noin pari kuukautta.
Toisaalta ihanaa mutta toisaalta tulee tunne epäonnistumisesta siitä, että olen " huono äiti" kun en kelpaa.
Kuuluu kai kehitykseen niin kun joku sanoi ja eiköhän se äiti jossain vaiheessa taas kelpaa.
Kiitti, että kerroitte omistakin kokemuksistanne! Ja kertokaa vielä muutkin! Tavallaan on kivakin kuulla, ettei ole yksin tällaisen asian kanssa, vaikka välttämättä kukaan ei siitä ole sen erikoisemmin pitänyt.
Ei kai meissä äideissä, isissä tai lapsissa tässä suhteessa mitään vikaa ole, mutta onhan se toiselle vanhemmalle aina tyly tunne jäädä selvästi kakkoseksi. Varsinkin äidille.
No onneksi kuitenkin on edes isä se ' paras kaveri' eikä joku anoppi tai muu vastaava, sitä ei enää sulattaisi... :-)