Olen saanut psyk. polilta jo ainakin 8 eri diagnoosia - pitäisiköhän olla sairaudentuntoinen niiden kaikkien suhteen?

Vierailija kirjoitti:

Onko nimesi Krista Muhonen?

Ei ole?

Minäkin sain useita diagnooseja. Masennus, yleinen ahdistuneisuushäiriö ja persoonallisuushäiriö siihen päälle. Nykyään selviän arjesta ihan kuin kuka tahansa "tervejärkinen" ilman lääkitystä tai mitään. Aikaa siihen meni mutta hoidettavissa kuitenkin.

Varmaan riippuu siitäkin, mitä asioita milloinkin tulee esille keskusteluissa hoitohenkilökunnan kanssa. Tai jopa: mitä suostuu kertomaan.

Tuli vain mieleen sukulainen, jolla on asiat vinossa kaikkien läheisten mielestä - sairauden pahetessa mm. uskoo että kaikki, läheisetkin, haluavat tappaa hänet, hänessä on salakuuntelusiruja, häneltä on salaa otettu elimiä julkisessa terveydenhoidossa... Joskus tällaisessa vaiheessa lääkäri ei löytänyt hänestä mitään selkeää vikaa. Ei tietenkään, kun hän ei kertonut lääkärille mitään siitä, mitä todella ajatteli.

Ja onhan se ihan ymmärrettävääkin: en minäkään ihan helpolla alkaisi avautua herkimmistä ajatuksistani tuntemattomalle. Edes ammattilaiselle. Minulla on ollut synnytyksen jälkeistä masennusta. Olen uskaltautunut mainitsemaan siitä neuvolassa, mutta jostain syystä iskee sitten heti perään valtava pakko alkaa pehmennellä: mutta kyllähän minä oikeastaan hyvin jaksan. (Olen sellainen liian kiltti ihminen, en halua "olla vaivaksi".) Eipä minustakaan kai oikein hyvin selvää saa, olenko masentunut ja mitenkä pahasti. Todellisuus oli, että olin. Itsekin vasta jälkeenpäin huomasin, miten pahasti.

Valitse niistä paras! :)

Ihan tavallista. Noi mainitsemasi usein kulkee käsi kädessä.