Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En pidä lapsista, mutta en tiedä miksi
23.05.2017 |
Onko muilla vastaavaa? Aidosti siis ihmettelen että miksi en pidä lapsista. Lähes jokainen lapsi ärsyttää jollain tavalla minua. Tämä on ihmetyttänyt minua paljon. Näin on ollut siis aina. En tietenkään näytä ärsytystäni, vaan kohtelen kaikkia lapsia hyvin ja ystävällisesti, niinkuin ketä tahansa ihmistä. En oikeasti ymmärrä mistä tämä johtuu? Ärsyttää jotenkin sellainen lasten paapominen, lasten lapsellinen ja typerä käyttäytyminen (joo tiedän, täysin normaalia lapsille), lasten mukahauskat jutut ym. Ärsyttää se että lapset haluavat olla maailman napa.
Omassa lapsuudessa ei ole ollut tietääkseni/muistaakseni mitään traumatisoivaa tai ylipäänsä mitään ihmeellistä. Muistan lapsuuteni oikein mukava aikana.
Kyllä mä tiedän että moni pahoittaa tästä mielensä. Pyydänkin anteeksi, teidän lapsissanne ei varmasti ole mitään vikaa, vaan vika on mun päässäni. En vaa millään ymmärrä että miksi juuri lapset ärsyttävät, aikuiset eivät juurikaan ärsytä.
Kommentit (16)
Syytä ei voi tietää.
Itselläni asia vielä oudompi, sillä olen lapsesta asti ollut lapsirakas, hoidin pienempiä serkkujani todella usein ja innokkaasti 10v alkaen. Vauvakuumetta podin jo teini-ikäisestä lähtien ja super onnellinen olen ollut, kun omani olen saanut. MUTTA, samalla kun lapseni kasvoiviat kouluikäisiksi, olen alkanut inhoamaan lapsia :O.
En vain siedä muita lapsia, metelöivät, käyttäytyvät huonosti yms. Harvassa tuntuu olevan ne lapset, joista pidän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama, en osaa auttaa. Ja minun kohdalla lapset näyttävät pitävän minusta, mikä tekee asiasta vielä vaikeamman. Koska he "roikkuvat kimpussani" koko ajan. Olisi helpompaa, jos tunne olisi jotenkin molemminpuolinen.
Itseasiassa minulla on tuo sama ongelma, että tuntuu siltä kuin lapset pitäisivät minusta jotenkin erityisen paljon. Hakeutuvat seuraan ja haluavat leikkiä. En tiedä sitten, käyttäydynkö lapsia kohtaan jotenkin erityisen kivasti? En mielestäni kyllä. Puhun lapsille ihan niinkuin aikuisillekin, en lässytä ja kysele tyhmiä. Tosin en tiedä jos lapset sitten siitä tykkäävät :D
t.ap
Minä todennäköisesti en pidä lapsista joita ei ole kasvatettu. Ne ovat yleensä ne äänekkäämmät jotka huomaa.
Todennäköisesti sinuun on suhtauduttu lapsena samalla tavalla vanhempiesi, erityisesti äidin taholta. Heitä on ärsyttänyt mutta ovat sen järkevinä ihmisinä tukahduttaneet tunteen kuten sinäkin teet. Siksi sinulle ei ole jäänyt mitään kauhukokemuksia tms, mutta olet kuitenkin tiedostamattasi havainnut sen ja "oireilet" sitä nyt näin.
Itselläni ainakin isona ongelmana on se, etten ole juurikaan kiinnostunut muista ihmisistä. Ainoastaan itselle tärkeät ja läheiset ihmiset kiinnostavat. Lapset kuitenkin vaativat valtavan paljon huomiota, ja kuvittelevat kaikkien olevan hirveän kiinnostuneita heistä ja heidän asioistaan. Itseäni rasittaa hermostumisen partaalle se jatkuva huomion vaatiminen, kun ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta. Eihän sitä tietenkään voi lapselle näyttää, normaalista käytöksestä ja kehitysvaiheesta kuitenkin on kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et pidä huomiohakuisuudesta? Lapsille se on luonnollista tiettyyn ikään asti mikä kyllä sanpitää tietäväsi. Minä tietysti pidän omista lapsista jotka ovat maailman upeinpia herraterttuja mielestäni. Kunnes ne vaativat liikaa ja jatkuvasti samaan aikaan huomiota. Siihen menee hermot.
En pidä muista lapsista enkä jaksa antaa niille huomiota.
Vierailija kirjoitti:
Todennäköisesti sinuun on suhtauduttu lapsena samalla tavalla vanhempiesi, erityisesti äidin taholta. Heitä on ärsyttänyt mutta ovat sen järkevinä ihmisinä tukahduttaneet tunteen kuten sinäkin teet. Siksi sinulle ei ole jäänyt mitään kauhukokemuksia tms, mutta olet kuitenkin tiedostamattasi havainnut sen ja "oireilet" sitä nyt näin.
Hmm, kuulostaa aika erikoiselta, mutta mistäpä minä tiedän kuinka paljon olen vaikka äitiäni ärsyttänyt :D En ainakaan tällaista ole huomannut. Sain huomiota vanhemmiltani, pääsin syliin ja kaikki muistot ovat hyviä. Mutta eihän se mikään mahdottomuus ole että äiti olisikin vaikka vihannut mua :D Täytyy sanoa että well played, jos tosiaan näin on.
t.ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni ainakin isona ongelmana on se, etten ole juurikaan kiinnostunut muista ihmisistä. Ainoastaan itselle tärkeät ja läheiset ihmiset kiinnostavat. Lapset kuitenkin vaativat valtavan paljon huomiota, ja kuvittelevat kaikkien olevan hirveän kiinnostuneita heistä ja heidän asioistaan. Itseäni rasittaa hermostumisen partaalle se jatkuva huomion vaatiminen, kun ei vaan yksinkertaisesti kiinnosta. Eihän sitä tietenkään voi lapselle näyttää, normaalista käytöksestä ja kehitysvaiheesta kuitenkin on kyse.
No siis tuo on ihan totta, että se ärsyttää melko paljon lapsissa, että vaativat huomiota ja kuvittelevat olevansa hyvin tärkeitä ja mielenkiintoisia. Sellainen "katso ja ihaile minua", se ärsyttää kieltämättä.
t.ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama, en osaa auttaa. Ja minun kohdalla lapset näyttävät pitävän minusta, mikä tekee asiasta vielä vaikeamman. Koska he "roikkuvat kimpussani" koko ajan. Olisi helpompaa, jos tunne olisi jotenkin molemminpuolinen.
Itseasiassa minulla on tuo sama ongelma, että tuntuu siltä kuin lapset pitäisivät minusta jotenkin erityisen paljon. Hakeutuvat seuraan ja haluavat leikkiä. En tiedä sitten, käyttäydynkö lapsia kohtaan jotenkin erityisen kivasti? En mielestäni kyllä. Puhun lapsille ihan niinkuin aikuisillekin, en lässytä ja kysele tyhmiä. Tosin en tiedä jos lapset sitten siitä tykkäävät :D
t.ap
Musta tuntuu että lapset tykkäävät siitä että heitä kohdellaan juurikin tuolla lailla normaalisti. Eli ei höpötellä mitään ihme keijukaisjuttuja ja puristella poskia, vaan puhutaan niinkuin aikuisille ja ollaan ikään kuin normaalisti siinä tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh, virkistävä ketju! Toistaiseksi ketään ei ole ilmestynyt moralisoimaan ja jeesustelemaan. Olen huomannut saman ilmiön itsessäni, varsinkin kun omat lapset ovat jo isoja. Numero 5:n teoria on minusta mielenkiintoinen ja voi omalla kohdallani pitää paikkansa.
Minuakin ärsyttää lapset, nimenomaan lapset. Sellaiset suunnilleen 4-10 v. Erityisesti tyttölapset. Esittäminen ja huomionhakuisuus ovat se kaikkein ärsyttävin tekijä. Ihan pienet vauvat ja taaperot eivät juurikaan ärsytä, eikä sellaiset teini-ikäiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Heh, virkistävä ketju! Toistaiseksi ketään ei ole ilmestynyt moralisoimaan ja jeesustelemaan. Olen huomannut saman ilmiön itsessäni, varsinkin kun omat lapset ovat jo isoja. Numero 5:n teoria on minusta mielenkiintoinen ja voi omalla kohdallani pitää paikkansa.
No kiva että ketju virkisti :D Ilmeisesti en ole yksin tämän ongelmani kanssa.
t.ap
Mua ei ärsytä pikkulasten huomiohakuisuuskaan niin paljon, jos ei ole paineita olla jokin täydellinen täti Monika. Lapsilla pitäisi olla leikkikaverit omasta takaa. Jutella, lukea ja askarrella kyllä voin, mutta ei huvita enää leikkiä teennäisesti pikkuautoilla tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuleeko sulle ap sellanen olo että lapset ikäänkuin vievät/täyttävät tilan niin että sinusta tulee näkymätön? Koet itsesi riittämättömäksi? Toinen mikä lapsissa monia ärsyttää on niiden energia.Haluais itsekin sitä virtaa.
Minäkään en ole ikinä tykännyt lapsista, ehkä koska olen perheen kuopus ja ei ole itseäni pienemmistä kokemusta. En vaan osaa niiden kanssa olla. Tässä nyt raskaana ollessa vähän jänskättää tuleva, mutta kai sitä nyt omasta lapsestaan kuitenkin tykkää.
Alue: Aihe vapaa
Sama, en osaa auttaa. Ja minun kohdalla lapset näyttävät pitävän minusta, mikä tekee asiasta vielä vaikeamman. Koska he "roikkuvat kimpussani" koko ajan. Olisi helpompaa, jos tunne olisi jotenkin molemminpuolinen.