Uusperhe - eikö ikinä onnistu?
Pitipä päästä avautumaan tästäkin... Varmaan jo tuttu aihe.
Eli minulla on 2v9kk tyttö edellisestä avioliitosta. Maailman ihanimman miehen tapasin n. vuosi sitten netissä ja syksystä saakka olemme seurustelleet. Omasta mielestä kaikki on mennyt hyvin. Ainakin suurimmaksi osaksi. Mieheltä on vaadittu kärsivällisyyttä ja ymmärrystä ja niitä hänellä on ollut. Tyttäreni on toki kamalassa uhmaiässä ja milloin mikäkin vaihe on päällä. Milloin oli yöheräämisiä, kun oli seurusteluun vasta hänkin totuttelemassa ja milloin raivareita, kun ei saa tahtoa läpi. Ihan täydellinen aika siis miehen tulla meidän elämään, kun lapsi on kamalimmillaan. Miehellä ei ole lapsia, joten ymmärrystä on kysytty aika huimasti.
Aloin vähän aikaa itsekin miettimään, että miksi mies ei ala ottamaan omaa roolia tässä kuviossa. Minä en voi sitä hänen puolestaan tehdä. Emme tosin ottaneet asiaa esille kuitenkaan. Näemme lähestulkoon vain viikonloppuisin, joskus parin vkon välein johtuen välimatkoista.
Miehen kärsivällisyyden vuoksi häneen olen rakastunutkin. Nyt näytti sille tulleen kuitenkin loppu. Muutama päivä sitten hän sanoi tarvitsevansa aikaa miettiä tätä kuviota. Tottakai ymmärrän häntä hyvin. On hänen onnellisuudestaan ja loppuelämästään kyse kuitenkin. Hän oli pelästynyt lukiessaan uusperhekuvioista ja lähinnä siitä, miten ne eivät KOSKAAN onnistu. Voi helevetti. (Eikö oikeasti koskaan, kysyn minä?) Ja kävin itsekin uusperheliiton sivuilla keskusteluja lukemassa ja yllätyin siitä negatiivisesta palautteesta, mikä siellä oli. Että kukaan ei valitsisi uusperhe-elämää enää, jos ero nykyisestä tulisi. Sen verran vaikeaa se on.
Onhan se vaikeaa. Mutta miksi se ei voisi onnistua? Eikö rakkaus voi voittaa tällaisia esteitä? Lapseni on pieni ja tottuisi uuteen ihmiseen. Isänsä on kuitenkin niin kiireinen, että ei nykyäänkään ota häntä joka toinen vkonloppu. Hyvä jos kerran parissa kkdessa ehtii yhden yön ottamaan luokseen. Tällä hetkellä exä tapaa tytärtään ex-temporee. Saattaa soittaa illalla ja kysyä, jos voi seur. pvnä tulla katsomaan. En usko, että se siitä mihinkään muuttuisi, vaikka nyt hän valittaa, kun näkisi sitten niin harvoin tyttöä, jos muuttaisimme miehen kanssa yhteen.
Siitä päästäänkin seuraavaan aiheeseen, nimittäin välimatkaan. Väliä on vajaa 200km ja tapaamiset ovat onnistuneet nimenomaan miehen vuoksi. Hän on tullut meille, koska se on ollut hänelle helpompaa. Olen hoitovapaalla ja vapaa-aikaa siten keskellä viikkoakin, kuten hänellä työvuorojen takia. Hänellä on hyvä ja vakituinen työpaikka, joten meidän pitäisi muuttaa hänen kotiseudulleen, jos siis tämä etenisi. Voisinko irroittaa tyttäreni tutusta ympäristöstä ja muuttaa jonnekin, mistä en tunne ketään? Saisinko töitä ja miten elämä järjestyisi. Toisaalta rakastan sitä miestä niin paljon, että nyt tuntuisi helpolta lähteä luomaan elämää sinne. Olen sen tehnyt pari kertaa ennenkin (muuttanut toiselle paikkakunnalle, tai maahan), joten ei mitenkään ylitsepääsemätön ajatus.
Tämä odottaminen on kamalaa. Hienoa, että mies nyt jo miettii kaikilta kanteilta, vaikka tietenkin loukkaa todella paljon, että hän voi kyseenalaistaa rakkautensa. Jotenkin tuntuu, että vaikka ikävä on molemminpuolista ja olen vakuuttunut hänen rakkaudestaan, niin silti pelko hiipii, että tämä oli nyt tässä. Ikävä unohtuu, kun ei olla yhteydessä ja aikaa menee.
Tätäkö tämä sitten on aina? Jos vaikka löytääkin hienon ihmisen ja suhde ei kaadu vielä alussa, niin kaatu kuitenkin, tai katkeruus hiipii takavasemmalta kuitenkin? Saisihan se mies vahvistaa rooliaan isäpuolena niinkuin haluaisi. Mutta ehkä hän ei halua ja on siksi jättäytynyt etäälle tähän asti.
No, tällaisia mietintöjä. Kiva, jos jaksoit lukea pitkän sepostuksen :)
Kommentit (9)
Mulla on 6-ja 7-vuotiaat tyttäret. Erottiin ihan ihmesäädöstä jo 5 vuotta sitten, enkä ole oikeastaan satunnaista tapailua lukuunottamatta ollut kenenkään kanssa ko. aikana. En ole jaksanut säätää minkään miesten kanssa.
Melkein vuosi sitten mun kaverit parittivat mut kivalle miehelle jota sit tapailin yli sadan kilsan matkasta huolimatta viikoittain, eli kerran viikolla ja sitten koko viikonlopun, koska lapset olivat nuo ajat kuitenkin isällään. Oli mahtavaa tavallaan rakentaa suhdetta ihan kahdestaan. Monesti se kuitenkin sanoi, ettei voi olla mun kanssa, kun ei halua olla sellaisen kanssa, jolla on lapsia. Kyllä mä sen uskoin, ja se teki mut surulliseksi, mutta tuossa se edelleen on. .. vaikka se on jäärien jäärä!
Mä muutin välimatkan umpeen lasten kanssa 3 kuukautta sitten, joten lapset onkin mulla koko viikon ja viikonloput isällään. Tarvitsin paikanvaihdosta ja halusin antaa mahdollisuuden meille niin, että ollaan samalla paikkakunnalla. En edes neuvotellut asiasta miehen kanssa, vaan se oli mun oma päätös, vaikka se sitten yritti syyllistyä siitä, että meidän elämä mukamas meni ihan mullinmallin sen takia.
No eipä mennyt. Mä voin tehdä töitä missä tahansa ja töitä kyllä aina löytyy, kun jaksaa etsiä. Mä en edelleenkään tunne ketään täältä lukuun ottamatta murun kavereita ja sukulaisia, mutta musta se on toistaiseksi ihan huippua - saa olla rauhassa! Lapset kyllä ovat saaneet ystäviä. Koulussa oleva tyttäreni on todella suosittu leikkikaveri ja nuorempi tekee ystäviä sekunnissa päiväkodissa tai pihapiirissä tai kaupan kassalla. Lasten takia mun mielestä ei kannata murehtia. Juu, kaikki tulee sanomaan, että sä tuhoat niiden elämän, jos muutat, mutta ei se niin ole. Maailmassa on vissiin muutettu ennenkin...
No me sitten. Mun murulla on oma kotinsa 3 km päässä, jossa se varastoi vaatteitaan ja lukee postinsa. Muuten se kyllä käytännössä asuu täällä. Viikolla ei ehditä paljon nähdä, pitkät päivät töissä, mutta yöt nukutaan vierekkäin. Missään vaiheessa mä ole alkanut miksikään sillanrakentajaksi lasten ja murun välillä, vaan ovat ottaneet kontaktia ihan omista aloitteistaan.
Mun lapsilla on jo isä enkä mä halua velvoittaa murua mihinkään juttuihin, mut niin se vaan on ihan omasta aloitteesta tehnyt niille ruokaa, hakenut niitä hoidosta, vienyt retkelle, tuonut tuliaisia, kaikki on vaan mennyt luonnostaan ja mä olen kattonut ihmeissäni, että onko tuo se jäärä, joka sanoi, että se ei ala leikkii mun kanssa kotia!
Kuviot lasten isän kanssa ovat paljon selkemmät, kun on tuo välimatka, eli sovituista ajoista ja paikoista on pakko pitää kiinni.
Mä ajattelisin niin, että jos sulla ei varsinaisesti ole mitään, mikä pitää kiinni siellä, niin mikset sä voisi lähteä!
Uusperheliitto-sivut ovat hyviä niitä tilanteita varten, kun jokin perheessä mättää. Ainahan perhetilanteessa välillä jokin mättää. Ei siinä ole mitään kummallista. Useimmat kirjoittelevat silloin kun jokin on pielessä, eivät silloin kun kaikki on tosi hienosti.
Meillä on kolme vuotta pystyssä ollut uusperhe, jossa lapsia on yhteensä neljä. Yksi yhteinen ja loput molempien edellisistä liitoista. Suhteet ex:n asialliset kumpaankin suuntaan. Meillä on mielestäni oikein onnellinen perhe, jossa kaikki lapset pitävät toisiaan sisaruksina. Lapset ymmärtävät, että perheen aikuiset (eivät välttämättä vain omat vanhemmat) tekevät säännöt ja pitävät huolta että niitä noudatetaan.. ihan normaalia siis meillä
Muutin n 6kk:tta sitten nykyisen mieheni kanssa yhteen asumaan.Päätös oli omalta puolen hankala ja monimutkikas.Minulla on edellisestä liitosta 12 ja 9 vuotiaat lapset.Vanhempi lapsi ei aluksi halunnut hyväksyä uutta miestä ollenkaan ja laittoi aina kauhean metakan pystyyn ,kun uusi mieheni oli kylässä.Seurusteluamme vaikeutti yli 700km:n välimatka ja kymmenen vuoden ikäero (ja minä olin se vanhempi osapuoli).Joten mausteita siinä sopassa oli täysipäiselle aivan liikaa...Tapasin alunperin nykyisen mieheni ,kun hän oli työkomennuksella silloisella asuinpaikkakunnallani.Mutta kaikista kommelluksista huolimatta,päätimme muuttaa yhteen ja rakentaa elämäämme yhdessä.Ja hyvin on mennyt.Mieheni jaksaa minut joka päivä yllättää,nuoresta iästään huolimatta ,kärsivällisyydellään ja kypsyydellään..Nyt odotamme yhteistä lastamme innolla ja lapsetkin ja muut sukulaiset ovat hyväksyneet päätöksemme. On vain täytynyt osata kuunnella itseään ja puolisoaan,niin kaikki asiat ovat järjestyneet omalla painollaan..
ä
Positiivisista kokemuksista :) Ehkä se onni jostain kulman takaa joskus tulevaisuudessa minunkin kohdalleni löytää...
Meillä nyt sitten meni lopullisesti poikki. Ei jaksanut tämä nähtävästi keskenkasvuinen (loppujen lopuksi) mies sittenkään perhe-elämää. Vaikka sitä kuitenkin piakkoin elämäänsä halusi... Mutta ei mun kanssa, eikä mun lapsen kanssa. Aika loukkaantunut olo. Millä oikeudella hän voi arvottaa meidän elämät näin. Että minun elämäni on jotenkin huonompi, eikä hän halua olla siinä osallisena. Ei hän näin sanonut, mutta siltä tuntuu. Pelkuri ja luuseri koko mies. Mutta enpä minäkään halua viettää aikaa sellaisen ihmisen kanssa, joka ei sitten kuitenkaan ymmärrä ja näe sitä todellista sisintäni ja rakasta sitä enemmän kuin taivasta ja maata. Itkeköön sitten perään myöhemmin. Niin ovat ennenkin heränneet vasta myöhemmin, kun huomasivat mitä jättivät. Että voi sattua ja vihata samaan aikaan! Taidan kuitenkin jättää nuo kakslahkeiset elämästäni ulos kokonaan. Ainakin nyt tuntuu siltä, että enempää sydänsuruja ei jaksa enää ikinä. Ei jaksa enää luottaa, että tulisi ihana ihminen, jonka kanssa voisi huoletta jakaa elämänsä. Kun ei miehet kestä yhtään mitään. Kaiken pitäisi olla niin helppoa ja vaivatonta. Nyt voi keskittyä ihan vain pelkästään lapseen ja meidän elämään yhdessä. Taidan käydä ostamassa vähän maalia ja laittaa sisustusta uusiksi :) Vaikka oikeasti haluaisin perhe-elämää enemmän kuin mitään muuta. Miksi elämän paradoksi on siinä, että sitä mitä eniten haluaa, ei saa?
Olen perustamassa uusperhettä ulkomaalaisen miehen kanssa, meillä on molemmilla 3- ja 4-vuotiaat lapset. Sukulaiset eivät jaksa innostua perhesuunnitelmistamme, mutta kun se elämän rakkaus on löytynyt, ei sen eteen voi muuta kuin taistella. Ja välimatkaa on todellakin tarpeeksi... Olen tavannut miehen pojan ja hän haluaa tavata omani pian. Uskon että älykkäät ihmiset osaavat ratkaista ilmenevät ongelmat sopuisasti ja lapset voivat hyvin, jos vanhemmat voivat hyvin. Suhteet ex:iin on myös hyvä pitää toimivina ja jos mahdollista, ystävällisinä. Lasten ehdoilla.
Ehka sinun miehesi tarvitsee vain hieman apua. Hanellahan ei ole omia lapsia ja voi olla ettei oikein tieda mihinkohtaan hanen kuuluu tulla.
Kun kuitenkin lapsellasi on isa.
Josko autat hanta vahan ja helpotat sopeutumista. Esim. voitte tehda jotain hauskaa yhdessa niin ettei lapselle ole aihetta mustasukkaisuuteen ja mieskin tapaa mukavamman puolen lapsesta.
Tietty se vie aikaa mutta kerrot miehelle, etta ymmarrat kuinka hanella voi olla vaikeuksia sopeutumiseen. Varsinkin lapsettomalla ihmisella voi olla kynnysta aloittaa normaali vanhempi-lapsi suhde, kun ei ole olut alusta asti mukana. Voi tuntua olo ulkopuoliselle, varsinkin kun asuu ihan eri kaupungissa.
Sita paitsi yleensa aidit antaa aina enemman huomiota lapselle ja miehet ei oikein osaa (aina edes omien lasten kohdalla) jakaa huomiota. Ehka mies on odotellut milloin se huomio tasaantuu ja hankin olisi samalla viivalla lapsen kanssa. Mutta kun niin ei kaynyt, arveli ettei kannata edes odotella, kun aina jaa kakkoseksi.
Meilla ainakin oli nain ja keskusteltuamme siita elama helpottui kummasti ja asiat selkiytyi.
Itse tapasin n. vuosi sitten aivan ihanan miehen ja mulla on kohta kuusi vuotias poika. Alkuun en edes halunnut miehen tapaavan lastani vaan katsoa ensin itse miten homma alkaa etenemään. Mies kuitenkin halusi lapsen tavata ja juttu muuttui vauhdila vakavaksi. Kunnes sitten tuli se juttu. Mieheni kanssa tästä juteltiin ja hän itse kertoi miten vaikea on suhtautua toisen lapseen kun ei tiedä mikä oma rooli on ja pelkää astuvansa jonkun varpaille. Hän vain kaipasi opastusta, vastauksia ja neuvoja. Onhan se vaikeaa jos itsellä ei ole lapsia. Asiat juteltiin halki poikki ja pinoon. Sanoin hänelle, että jos halutaan tämän toimivan ja halutaan olla perhe, on hänen oltava aikuisen mallina ja asetettava rajat yhtälailla kuin äiti tai isä. Joa yhdessä ollaan niin ollaan tasavertaisia vanhempia, eli hänen olisi tavallaan otettava se vanhemman rooli.
Olen nyt seuraillut sivusta hänen ja lapsen suhteen kehittymistä. Koitan olla puuttumatta heidän erimielisyyksiinsä vaan annan heidän selvittää ne keskenään. Mieheni huomaa, että luotan häneen lapseni kasvattajana ja lapsi huomaa, että mieheni on perheenjäsen ja tavallaan vanhempi vaikka hänellä isä onkin. Aikansa se tietysti ottaa ja todellakin kärsivällisyyttä vaatii kun lapsi koettelee " uuden vanhemman" rajoja. Pitää vain antaa toiselle lupa olla se toinen vanhempi. Tietysti viisi vuotiaalle on helpompi selittää, että tämä tässä kuuluu nyt meidän perheeseen. Ja monta kertaa se on sitä, että jos mieheni jotain kieltää/komentaa niin tullaan äitiltä vinkumaan. Silloin vaan pitää olla samaa mieltä toisen aikuisen kanssa ja näin osoittaa sekä lapselle että kumppanille, että täällä todella on nyt kaksi aikuista.
Tuntuu varmaan aika sekavalta jutulta, mutta ymmärrät varmaan pointin. Keskustelen miehesi kanssa hänen roolistaan. Tee aloite jos hän ei itse sitä uskalla tehdä. Ja olisi hyvä jos saisit ex-miehesi kanssa sovittua säännölliset tapaamiset. Et voi elää hänenkään toiveidensa mukaan. Jos hän haluaa lastaan tavata niin sovittaa aikataulunsa sitten sen mukaan. Eikä silloin kun sattuu sopimaan. Välillä pitää olla tiukkana ja ajatella itseäänkin ja säännöllisyys olisi lapsellekin hyväksi.
Tarkoitus ei ole saarnata vaan kertoa oma kokemus ja toivon, että tästä on jotain apua. Kerro kuulumisia.
Kiitos vastauksista :)
Mullakin on lähipiirissä kaksi onnellista uusperhettä. Toisen kanssa juttelin ja heillä asiat vain lutviutuivat omalla painollaan. Toisen näen huomenna ja ehkä saan taas uutta näkökulmaa.
Juttelin eilen miesystäväni kanssa ja ihmettelin, miten olinkin päässyt unohtamaan tämän ilmiselvän jutun. Mies pelkää ylipäänsä muutosta. Ja sitten tämä lapsiasia ja välimatka päälle, niin ei ihme, että ahdistaa. Mies ei ole pitkässä suhteessa juurikaan aiemmin ollut. Tai näin vakavassa, että oikeasti rakastaa paljon. Ja järki-ihmisenä miettii järkitasolla paljon asiaa monelta kannalta. Itse olen uskaltanut aiemminkin heittäytyä (tosin ei ollut lasta vielä) ja katsoa miten kortit menevät. Nyt kun oikeasti olisi mahdollisuus miehellä perustaa vakava suhde, niin pitääkin ottaa takapakkia. Ja miehet kun eivät tunteella ajattele. Ikinä ei voi olla varma etukäteen oikein mistään. Mutta ei myöskään mitään saa, tai onnea saavuta, ellei sitä uskalla edes lähteä tavoittelemaan. Jos tämä miesystäväni on sitä mieltä, että oma nykyinen elämänsä on onnellisempaa kuin ilman meitä, niin oma on häviönsä. Ainakin se on turvallista. On nämä suhdeasiat rasittavia. Helpommalla aina pääsee, kun ei ole suhdetta ollenkaan. Eipä tarvitsisi lapsenkaan kärsiä sydänsuruissa pyörivää äitiä...
kun suunnittelee elämää ihmisen kanssa jolla on jo lapsi/lapsia. Nyt teidän täytyy ehdottomasti puhua asioista ja paljon jotta ei muuten lupaavalta vaikuttava suhde kariudu pelkoon.
Itselläni oli 2,5 kaksoset kun tapasin nykyisen mieheni ja meillä on mennyt hyvin jo 5 vuotta. Naimisissa olemme olleet 4 vuotta ja yhteisiä lapsiakin siunaantunut 2. Toki kaksostyttöni ovat monin tavoin koetelleet miestäni ja kaikenlaisia uhma kausia on ollut mutta kun mies on ne onnistuneesti vastuuntuntoisen aikuisen tavoin kohdannut, on hän saanut lasten täyden hyväksynnän ja on lapsille yhtä tärkeä kuin minä tai heidän oma isänsä.
Älä anna helposti periksi! Yritä ymmärtää mutta vaadi myös aitoa keskustelua aiheesta.