Olin koululiusaaja

Ala-asteella kiusasin toisia. Itse asiassa tekoni olivat aika rajuja, ja on ihme, ettei kukaan koulukavereistani loukannut itseään pahasti niiden vuoksi. Toisaalta, myös minua kiusattiin raskaasti. Sain kokea väkivaltaa ja jatkuvaa halventamista jopa opettajien nähden. Kun siirryin yläasteelle, kaikki muuttui. Kukaan ala-asteen koulukavereista ei tullut samalle yläasteelle. Minä lakkasin kiusaamasta ja minua lakattiin kiusaamasta. Päin vastoin, yläasteen mittaan moni luokkakaveri uskoutui minulle ongelmissaan.

Olen tietenkin syyllinen jokaiseen tekemääni pahaan tekoon. Haluan kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että kiusaaminen ei johdu pelkästään siitä, että kiusaaja olisi jotenkin läpeensä paska ihminen. Oman kokemukseni mukaan sitä aiheuttaa itseään ruokkiva pahan kierre. Se pitäisi saada katkeamaan, mutta harvalla koululaisella, ainakaan alakouluikäisellä taitaa olla valmiuksia hoitaa asia yksin.

Moni sekoittaa ymmärtämise ja hyväksymisen. Kiusaamista ei saa hyväksyä, se on väärin tehty. Mutta sen sosiaalista dynamiikkaa, siis ilmiön luonnetta, pitäisi ymmärtää. Kaikki ei aina johdukaan kotikasvatuksesta. Siinä ei minullakaan ollut mitään vikaa. Eikä kaikki johdu välttämättä yhden koululaisen huonoudesta. Näen asian niin, että erilaisissa ryhmissä meille muodostuu käyttäytymismalleja. Lukkiudumme samaan kaavaan. Ne ovat luonteeltaan sellaisia, että aina kun sinä sanot jotakin vähän hölmöä, minä nostan äläkän - mutta kun paras kaverini sanoo jotakin hölmöä, sivuutan asian pikku lipsahduksena. Tällaiset kierteet pitäisi pyrkiä katkaisemaan, ja jos se ei auta, vasta sitten ruveta pohtimaan, onko kiusaajalla oikeasti jokin sellainen psyko-sosiaalinen ongelma, joka ei johdu hänen olemassaolevien kontaktiensa luonteesta.