Kun itsesäätely pettää aikuisella

On jo jonkin aikaa ollut tunne, että minua ei arvosteta eikä rakasteta. Se osoitetaan elein, sanoin, teoin. Eilen, kun töistä hyvi henkisesti raskaan työpäivän päätteeksi halusin hetken vain olla, paeta tätä maailmaa, nollata päätä ja kenties katsoa Netflixistä sarjaa, mieheni oli sitä mieltä, että koira on ruokittava heti. Siis heti.

Kun en koiraa lähtenyt ruokkimaan heti, hän haki ruua koiralle ja alkoi viskoa minua tavaroilla niin, että olen yltympäriinsä mustelmilla. Lapsena seksiaalisesti hyväksikäytettynä ja pahoipideltynä, narsistisen exän pahoinpitelemänä edellisessä elämässä, menin täysin hysteeriseksi ja pois päältä -itkuhuusin yhtä soittoa varmaan aika kauan, pystymättä lopettamaan, saati kontrolloimaan itseäni.

Sisäisellä puheellani sain kuitenki välillä huudon laantumaan ja jossain välissä kuuli miehen, joka katsoi ehkä urheilua vieressä, tokaisevan minulle, että ikinä ei anna tuota minulle anteeksi, useasti käski lopettaa ja jopa fyysisesti piti kiinni raajoista ekä tyynyä kasvojen edessä. Kuulin lähes kaiken mitä hän minulle sanoi, mutta en pystynyt vastaamaan, toimimaan mitenkään. En pystynyt pyytämään anteeksi, jotta tilanne olisi loppunut. En pystynyt liikkumaan, makasin vain.
Lopulta hän kaiketi sai potkittua minut sägystä lattialle, missä tätä jatkui vielä, mutta sitä ennen olin jo hieman rauhoittuut. Hysteria jatkui lattialla, kunnes sai sen loppumaan. Kun se loppui, ei tuntuut miltään.

Jälkeenpäin ajateltuna, olipahan pelottava tilanne.

Pahoittelut huonosta otsikosta.