Sanokaapa rehellisesti! Arsyttaako ketaan muuta ystavien imelat viestit, joissa kerrotaan kuinka ihanaa lasten kanssa on ja kuinka suloinen vauva on jne..

se on. Kivempihän se on kertoa ruusunpunaisia satuja kuin todellisuus. Että kakara rääkyy yöt päivät.

siis toki saa kertoa myönteisiä asioita ja olla ylpeäkin niistä, mutta kaikki yli-imelyys saa kylmät väreet selkäpiihin...

Minä en taas jaksa kuunnella ainaista valitusta siitä kuinka mies on kamala, lapset kauhukakaroita jne.. Minä haluaisin vain jutella ja nauttia ajatusten vaihdosta. En kuunnella ruikutusta joka usein on vielä vain tapa. Eli oikeasti ei ole mitään hätää. Tämä on syy miksi en välitä tutustua esimerkikisi vauvauinnissa toisiin äiteihin. En jaksa sitä ruikuttamista!

Miksi pitää aina valittaa? Mä koin synnytyksen jälkeen jonkin sortin hormoniryöpyn. Joillakin se aiheuttaa varmaan sitä masennusta ja babybluesia, mulla se aiheutti moneksi kuukaudeksi nousuhumalan kaltaisen onnen huurun. Olin niin onnessani lapsesta, että olin varmaan ihan oksettavuuteen asti siirappinen. Lapsi valvotti yöt ja muistini pätki. Mutta mikään ei tuntunut silloin harmittavan.



Miksi sitä tunnetta pitäisi peitellä ja hävetä, kun toitotetaan että synnytyksen jälkeinen masennuskin on ihan normaalia ja siitä pitää voida puhua. Onnen tunnetta pitäisi siis pidätellä ja piilotella?



Mammaporukoissa en oikein ota osaa keskusteluihin koska en keksi mitään valitettavaa. Yksi kaveri kerran suuttui mulle kun ensin kertoi kuinka häntä v*tuttaa pestä pyykkiä ja laittaa vain ruokaa lapsilleen. Sanoin että sitähän se elo on, niin se oli kuulemma tosi törkeästi vastattu. Miksei voi olla onnellinen terveistä lapsistaan, hyvästä miehestään ym..?

OIKEASTIKIN on sellaisia peruspositiivisia ihmisiä, jotka ovat onnellisia ja katselevat maailmaa vaaleanpunaistan silmälasien lävitse. Kadehdin heitä!



-kyyninen nelikymppinen ämmänrotjake-

nyt raskausviikolla 25 ja vähä pelottaa. minusta on ihanaa jos vauva-arjesta löytyy mukavia asioita. mun kokemukset ku ekan kk:den oli ihan päivastaisia..

Kun tiesi varsin hyvin että meillä herättiin kymmeniä kertoja yössä.

Toki on mukava kuulla että toisilla menee hyvin mutta jotain rajaa siinäkin.

Tuli mieleen että tuo ihminen on joko tarkoituksella ilkeä tai sitten vain typerä.

Saattaa olla, että joitain heistä on onnellisuuteni vituttanut, mutta eivätköhän ne tosiystävät kuitenkin ole olleet iloissa mukana ihan vilpittömin mielin.

Mutta mutta... siltikin ärsyttää! Ehkä se, että itse on jaksamisen kanssa ihan äärirajoilla ja ystävä ei onnensa hehkuttamisen keskeltä osaa kysyä toisen kuulumisia, siis siten, että todella voisi kertoa mitä kuuluu. Oma huono olo vain lisääntyy, kun tulee syyllinen olo: miksi minä en aina jaksa näitä lapsia?

kaikilla, mutta ärsyttää jatkuva ruikutus ja valitus, lapset on vaan kiusankappaleita eikä mies osaa koskaan tehdä mitään oikein... Tietysti jos on kamalan väsynyt tai masentunut on vaikea nähdä missään asiassa mitään positiivista.

Ja vielä enemmän heitä ärsyttää, kun heidän päivitellessään kuinka vaikeita heidän lapsensa ovat, sairastelevat eivätkä nuku tai vihdy, kiukuttelevat jne, ja minä sanon että " no, minä en voi kommentoida tuohon, ei mulla ole asiantuntemusta. Kun nää mun on aina olleet niin helppoja, että oikein nolottaa kun en tiedä vaikeista lapsista mitään."

Uusilla äideillä (ainakin minä ja tuttavani) on tapana nauttia täydellä sydämellä siitä uudesta ihanasta tulokkaasta ja uusista opituista asioista. Minä ainakin haluan jakaa onneani muillekin, joiden tiedän sitä arvostavan. Olen suunnattoman onnellinen ystävieni puolesta, kun saan kuulla raskaudesta tai syntyneestä vauvasta ja ensihetkistä. Uusi äiti myös mielellään ottaa vastaan neuvoja, koska ei ole vielä kangistunut kaavoihinsa. Etsi elämästäsi joka asiasta ainakin yksi positiivinen asia. Ajattele ainakin kerran päivässä iloisia asioita ja naura sydämesi pohjasta. Se on terapiaa mielelle.



Positiivista kevättä!

Tai no, kuten sanoin, niin kadehdin AIDOSTI positiivisten ihmisten elämänasennetta, heitäkin on olemassa.

Vaan sitä, että jotkut ihmiset kokevat kaiken valittamisen ja negatiivisen asian myöntämisen jotenkin HÄVIÄMISEKSI jossakin kilpailussa, jota ainakaan minä en koe kenenkään kanssa käyväni.

Minulla on asiat loistavasti: upea duuni, varallisuutta, koulutusta, ulkonäköäkin ihan riittävästi, kaksi hienoa lasta. En kadehdi ketään tuollaisista asioista. Mutta minusta on inhimillistä välillä myöntää, että joku asia ottaa päähän tai ettei ole jaksanut jotakin asiaa tehdä jnejne.

En siis oikeasti kadehdi tai inhoa ihmisiä, jotka ovat onnellisia, mutta inhoan ihmisiä, joiden mielestä ei voi valittaa, koska valittaminen on jotenkin luuseiutta!

-se nelikymppinen eukko-

Vierailija:

Ja vielä enemmän heitä ärsyttää, kun heidän päivitellessään kuinka vaikeita heidän lapsensa ovat, sairastelevat eivätkä nuku tai vihdy, kiukuttelevat jne, ja minä sanon että " no, minä en voi kommentoida tuohon, ei mulla ole asiantuntemusta. Kun nää mun on aina olleet niin helppoja, että oikein nolottaa kun en tiedä vaikeista lapsista mitään."

T. ap