Lue keskustelun säännöt.
Pelkäätkö kuolemaa?
Kommentit (23)
En yhtään, mutta saatan hiukan pelätä sitä tapaa, jolla kuolen. Pitää vain toivoa, että ei tarvitse lähteä ihan kauhealla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelkää. En ole koskaan pelännyt. Mutta pelkään, että menetän esim. lapseni eli heidän kuolemaansa pelkään. Äitini kuoli rauhallisesti sairauden uuvuttamana ja hänen vierellään olo toi varmuuden, että kuolemakin voi olla kaunis.
En pelkää. Kuolintapa kyllä vähän jännittää, mutta itse kuolema ei.
En . Odottamassa on kaksi lasra, rakadtamani mies ja oma isäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Game over. Lapsesta asti pahin pelko on ollut häviäminen.
En. Ajattelen kuolemaa paljon ja olen aina kiinnostunut kuulemaan ihmisten kertomuksia kuolemisesta (siis ihmisten jotka ovat olleet läsnä jonkun kuollessa).
Minusta on omituista, ettei kuolemasta puhuta enempää. Kuolema on kuitenkin valtavan suuri asia, joka yhdistää kaikkia ihmisiä.
Toisaalta en oikein itsekään tiedä, mitä siitä sitten vielä sanoisi.
Näen paljon unia kuolemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeasti kuolema pelottaa kaikkia..
En pelkää, tiedän mitä on vastassa. Mutta kuolintapaa pelkään, sitä ei edes etukäteen kerrota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pelkää. Odotan ja toivon sitä tapahtuvaksi pian. En ikinä halua elää vanhaksi. N28
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on sairaus, joka on välillä henkeä uhkaava, välillä ei. Oletan kuolevani viimeistään parinkymmenen vuoden päästä tai mahdollisesti piankin esim. leikkauskomplikaatioon. Kuolemanpelko ja elämänhalu tulee ja menee. Välillä se tuntuu ok:lta ja välillä kauhistuttaa, välillä ei kiinnosta ajatella koko asiaa. Minusta on aika ylpeää väittää, että kuolema ei yhtään pelota ja tätä kuuleekin useita niiden suusta, joita kuolema ei erityisen näkyvästi uhkaa.
En järjellä ajateltuna pelkää kuolemaa, mutta olen ollut eläessäni kolme kertaa läheltä piti-tilanteessa, ja silloin kyllä pelkäsin. Se hetki kun tajuaa, että tässä voi kohta tapahtua tahtomattaan oma kuolema, on aivan hirveä. Vaikken ole mitenkään ylenpalttisen elämänhaluinen, niin en silti haluaisi kuolla jonkun typeryksen aiheuttaman työtapaturman tai väkivaltatilanteen seurauksena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuoleman jälkeen ihminen joutuu tuomituksi.
Kuolemassa ihminen muuttuu hyväksi, joten se on pelastus. Tosin kyllä se kuolinhetki on pelottava.
Jokainen ihminen pelkää kuolemaa vaistonvaraisesti, toisinsanoen alitajuisesti. Se on ohjelmoitu ihmiseen, ja suojelee meitä jatkuvasti usein aivan tiedostamattakin. Eri tilanteet laukaisevat tuntemuksia, kuten pelkoa tai kipua joiden tehtävä on saada ihminen pakenemaan tai suojautumaan, varjellakseen elämäänsä. Ollakseen tietoisesti pelkäämättä kuolemaa ihmisen täytyy kuitenkin ensin selittääkseen omalle mielelleen ettei siihen ole aihetta. Tämä toimii kuitenkin useimmiten vain asioiden ollessa suhteellisen hyvin, ei tositilanteessa, kun tämä ohjelmoitu "suojamekanismi" saa hallinnan, siinä ei paljon selittelyt auta.
En ole koskaan pelännyt kuolemaa mitenkään aktiivisesti. Nuorempana haaveilinkin siitä, kun oli rankkaa. Kerran kuitenkin koin potentiaalisesti vaarallisen myrkytyksen ja olon huonontuessa pelkäsin ihan kamalasti, että peli on pelattu. Päässä risteilivät ajatukset kuten "en ole valmis, ei vielä, eihän tämä näin voi mennä, minullahan on kaikki vielä kesken". Selvisin kuitenkin ehjin nahoin.
Kokemus oli toisaalta pelottava ja toisaalta se havahdutti minut muistamaan, että kuoleman kanssa kannattaa tehdä sinunkaupat hyvissä ajoin. Tosipaikan tullenhan kuolema on aina uusi, tuntematon asia, eikä sen tulemisesta voi tietää etukäteen, eikä siihen välttämättä voi olla koskaan valmis. Ja toisaalta sitä on jo. Kuten lapsen saaminen: siihen ei ole ikinä kyllin valmis, sitten sen aika tulee ja saa huomata, että kaikki tarvittava onkin käsillä; eteenpäin, sano mummo lumessa.
No miten se nyt ottaa. Joskus harmittaa, että on sukulaisia joiden takia ei viitsi itseään oikein tappaakaan. Välillä tuntuu, että tämä voisi olla vaikka tässä.
Pelkään kuolevani ennenkuin nuorinkin lapsistani täyttää kymmenen. Tällöin jäisi paljon opettamatta, kasvattamatta ja rakastamatta.
En pelkää. Tavallaan se tuntuu jopa lohduttavalta. Ikuinen elämä ei nappaa