Miten mä oppisin tykkäämään liikunnasta?

Itse ainakin jään jo viikossa koukkuun.

Täällä toinen samanlainen ja ikää kohta 50 v. Inhoan kaikenlaista liikuntaa, enkä ole vielä koskaan saanut mistään liikunnasta minkäänlaista hyvää oloa. Saan hyvän mielen, kun teen käsitöitä, askartelen, luen, tapaan ystäviä, vietän miehen kanssa kahdenkeskeisen viikonlopun tai saan viettää aikaa aikuistuvien lastemme seurassa. Mutta liikunta, inhottavaa, kaikinpuolin. Vihasin koululiikuntaa ja kaikkia liikuntamuotoja sen jälkeen.

Olen kuitenkin pakottanut itseni viimeisen n. 10 v:n aikana liikkumaan, olen kokeillut eri lajeja kuten sinäkin: vuoden verran ratsastusta, vuoden jumppaa, kaksi vuotta vesijuoksua ja uintia, ostin sukset ja useampana talvena yritin löytää ilon hiihdosta, kävin muutaman kerran luistelemassa, pari vuotta hölkkäilin, pari vuotta kävin säännöllisesti 2 kertaa viikossa kuntosalilla, kävin aikani pelaamassa sählyä, sitten tyttären kanssa sulkapalloa, yhden kesän suunnistin. Olen kokeillut kotona jumpata, nostella puntteja ja polkea kuntopyörää, mutta aina kaikki vähitellen jää, koska vain inhoan liikuntaa.

Muutama vuosi sitten otimme koiran ja sitähän on pakko lenkittää, käyn joka päivä koiran kanssa n. 5 km:n kävelylenkin. Viime syksynä aloitin joogan, ei sekään erityisesti innosta, mutta sanotaan, että se ei ole ihan yhtä inhottavaa kuin muut liikunnat, joten aion sitä jatkaa. Mutta olen tajunnut viime vuosina, että mä tarvin sellaisen liikuntajutun, josta on ikäänkuin jotain "oikeaa" hyötyä, en tarkoita etteikö liikunnasta olisi hyötyä, tottakai on. Mutta mä tarvin muunkin kimmokkeen kuin vain oma terveys, eli mun pitää ikäänkuin nähdä työn tulokset. Siispä aloitin pari vuotta sitten puutarhaharrastuksen, siinä saa helposti kuntosalitreenin verran liikuntaa, kun lapioi multaa, kärrää sitä paikasta toiseen, heiluu haravan kanssa, kanniskelee kiviä jne. Pitää vaan tehdä koko ajan uusia suunnitelmia, jotka vaatii paljon työtä. Kyllä nautin, kun näen lapiolla kääntämäni kasvimaan valmiiksi kylvettynä tai kun kiviaita valmistui! Suosittelen, mikäli on mahdollisuus puutarhaharrastukseen. Palkkana kaunis piha ja satoa omasta puutarhasta.

Olen opetellet myös syömään enemmän marjoja ja sieniä ja viime syksynä rämmin metsässä saaliin perässä lukuisia kertoja. Hyvää hyötyliikuntaa. Nyt kaivelin esille pyörän ja ajattelin alkaa pyöräilemään kaikki mahdolliset matkat, ajattelen, miten paljon säästän rahaa ja luontoa ;D. Ehkä se saa mut pyöräilemään innokkaasti.

Itse olen samanlainen kuin ap, aina inhosin liikuntaa. Kunnes 45-vuotiaana tajusin, että nyt on pakko alkaa tehdä jotain, jos aion elää hyväkuntoisen vanhuuden. Etsin sellaista liikuntalajia, jossa ei tarvitse huhkia tuntikausia puuduttavaa samanlaista liikettä joka päivä, ja löysin crossfitin. Olen nyt harrastanut kaksi vuotta, ja nautin täysillä. En niinkään siitä liikkumisesta, sehän on aina rankkaa, mutta siitä jälkiolosta, ja siitä, kuinka loistavassa kunnossa olen. Joka päivä treeni on erilainen, se on nopeaa, tehokasta ja palkitsevaa.

Olen huomannut, että aiemmin en ole liikkunut tarpeeksi tehokkaasti saadakseni mitään endorfiineja liikkeelle. Se vaatii oikeasti kunnon rääkin. Ja minulla pitää olla joku joka potkii perseelle salilla, muuten alan löysäilemään. Aika harva pystyy itsenäisesti tekemään säännöllisesti kunnon tehokkaan treenin, varsinkaan jos ei pidä liikkumisesta alunperinkään. 

itse mietin sellaista liikuntaa, missä voi kehittää taitoa ja samaanaikaan keskittä asiaan. Esim jousiammunta, itsepuolustus, tanssi, joku tyyliin renganpyöritys, kiipeily jne. Itse käyn salilla ja se on minusta ok, vaikkei minun laji olekkaan. Ajattelin kyllä tulevaisuudessa kokeilla vielä jotain muutakin. Vaellus vois olla aika jännä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mun mielestä niitä endorfiinejä tule kuin vasta tosi rasittavasta liikunnasta. Menee itseltä ainakin viikkoja ja kuukausia, ennen kuin edes on sellaisessa kunnossa. Kävitkö siis jossain kuntotestissä, kun harrastit liikuntaa, että tiesit, että olet niin hyväkuntoinen, että voit harrastaa niin rasittavaa liikuntaa, että endorfiinihumala tulee? Olen itse huomannut, että jos taas kunto ei riitä, kova rasitus tuntuu lähinnä pahalta eikä suinkaan hyvältä. Kuntoa pitää myös rakentaa vähitellen.

Tämä on nyt vaan esimerkki, mutta jos itse juoksen lenkin (30-45 min) 6:30-vauhdilla, niin menee endorfiinien puolelle.

Eli siis aidosti mietin, että saavutitko oikeasti sellaista kuntoa, että tämä kuuluisa hyvä olo olisi ollut mahdollista.

Eihän tuossa ole mitään järkeä. Ensin pitäisi hampaat irvessä treenata hyvä kunto, että voisi harrastaa rankkaa liikuntaa. Sitten tulee hyvä olo. Kyllä siitä liikunnasta pitäisi tulla hyvä olo aluksi ja koko ajan, niin että motivaatio pysyy yllä.

Niinpä. Miksi liikunta ei tuottaisi ihan yhtä lailla niitä endorfiineja kuin hyväkuntoisellakin? Eikö niitä synny just silloin kun liikunta muuttuu sopivan rasittavaksi omaan kuntotasoon nähden?

En jaksa lukea ketjua mutta mulla kesti liikunnan ilon löytyminen ehkä puoli vuotta. Ensimmäiset pari kuukautta oli aika tuskaa kun rapakunnossa yritin jaksaa juosta edes pari pylväänväliä. Musta tuntuu että saattoi mennä jopa vuosi tms., että lenkin alku oli yhtä tuskaa, mutta siihen mennessä olin jo oppinut että palkinto tulee siinä 3,5 - 4 km kohdalla kun endorfiinit rupes virtaamaan. Mutta siihen asti täi meet terva. Nykyään tuo tuskavaihe on mennyt ohi ja hölkkään kunnes hyvä olo alkaa. Saattaa olla että olin jonkun aikaa "ylikunnossa" eli rasitin itseäni liikaa.

Tuttu ongelma. Perusluonteeni on yksinkertaisesti laiska ja mukavuudenhaluinen, mitä sitä kiertämään. Yleistä kuntoa on kuitenkin aina ylläpitänyt koirat, ne on lenkitettävä, halusi tai ei. Ja rakkauteni niitä kohtaan tietysti yleensä pistää myös haluamaan, koska haluan että niillä on hyvä olla. Mutta ei se ihan riitä kuitenkaan, joten aloin käymään myös salilla joitakin vuosia sitten. En edelleenkään millään tavalla nauti salilla käymisestä ja totta puhuen teen siellä edelleen reeniä melko lailla oman mukavuusalueeni sisällä, joten mitään huikeaa kehitystä ei ole tapahtunut. Ajattelen kuitenkin, että ei mun tarvitse siitä nauttia, sen teen oman terveyteni eteen, vähän kuin rintatutkimuksen tai gynekologin käynnin, mutta useammin. =D Siis riittää että teen sen, siinä kuin teen kotityöt tai muut "pakolliset" askareet, kaikesta ei tarvitse nauttia, mutta nekin tehtävät kuuluvat mun elämääni. 

Toki yleensä ihan pidän salilla käymisestä, että en sinne kyynelsilmin mene, mutta yhtä hyvin voisin olla käymättä, ei tule mitään henkistä pakkoa painella salille jos ei ole kolmeen päivään reenannut tms.

Olen hyväksynyt, että en ikinä tule nauttimaan liikunnasta, mutta olen myös hyväksynyt, että sitä täytyy harrastaa. Ja se riittää minulle.

Liikunnan aiheuttama mielihyvä ja koukkuun jääminen ovat kyllä suurimpia valheita ikinä :D Olen ottanut sellaisen asenteen, että liikuntaa on vain harrastettava. En siitä nauti enkä tule koskaan nauttimaan. Ihan sama. Inhoan ruuanlaittoakin ja silti selviän siitä.

En lukenut kaikkia kommentteja joten voi olla että tämä jo sanottiinkin, mutta mielestäni tärkeää on löytää se oma laji. Esim. vatsatanssi on erikoinen, hauska ja kuitenkin erityisesti keskivartalolihaksille vaativa laji. Lajia harrastaa kaiken ikäiset etkä varmasti pistäisi silmää. Ainakin kun itse kyseistä lajia harrastin, oli valtaosa harrastajista +50v. Tietysti aluekohtaisia eroja tässä on.

Muita hauskoja liikuntalajeja voisi olla aikuissirkus, kuntonyrkkeily, tankotanssi (sopii myös iäkkäämmille), suunnistus ja judo/muut budolajit. :) itse olen kaikkia noita harrastanut ja hauskaa on kaikissa ollut.

N26

Mina loysin liikunnan ilon tankotanssista. Tama alkoi sitten laajeta voimajoogaan, akrojoogaan ja lihasharjoitteluun, ja sitten eksyin liina-akrobatiatunneille (aerial silk). Nyt menee viisi tuntia viikossa kaikenmoisten akrobatialajien parissa, en olisi ikina uskonut itsestani.

Kavisipa sama viela kestavyyskuntolajien kanssa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mun mielestä niitä endorfiinejä tule kuin vasta tosi rasittavasta liikunnasta. Menee itseltä ainakin viikkoja ja kuukausia, ennen kuin edes on sellaisessa kunnossa. Kävitkö siis jossain kuntotestissä, kun harrastit liikuntaa, että tiesit, että olet niin hyväkuntoinen, että voit harrastaa niin rasittavaa liikuntaa, että endorfiinihumala tulee? Olen itse huomannut, että jos taas kunto ei riitä, kova rasitus tuntuu lähinnä pahalta eikä suinkaan hyvältä. Kuntoa pitää myös rakentaa vähitellen.

Tämä on nyt vaan esimerkki, mutta jos itse juoksen lenkin (30-45 min) 6:30-vauhdilla, niin menee endorfiinien puolelle.

Eli siis aidosti mietin, että saavutitko oikeasti sellaista kuntoa, että tämä kuuluisa hyvä olo olisi ollut mahdollista.

Eihän tuossa ole mitään järkeä. Ensin pitäisi hampaat irvessä treenata hyvä kunto, että voisi harrastaa rankkaa liikuntaa. Sitten tulee hyvä olo. Kyllä siitä liikunnasta pitäisi tulla hyvä olo aluksi ja koko ajan, niin että motivaatio pysyy yllä.

Olen ihan samaa mieltä, ja ap:llekin neuvoni on, että tekee jotain, jossa vähääkään on mielenkiintoa.

Mutta: olen vaan näissä keskusteluissa pannut merkillä, että liikuntaa kokeilleet kommentoivat, että ei heille mitään hyvää oloa tule. Edellinen kommenttini koski sitä, onko se edes oikeasti mahdollista, jos on vasta aloittelija tai jonkin verran liikkunut eikä kestävyyskuntoa vielä löydy. Jospa hyvää oloa hehkuttavat oikeasti vasta sellaiset, joilla on jo parempi kunto?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mun mielestä niitä endorfiinejä tule kuin vasta tosi rasittavasta liikunnasta. Menee itseltä ainakin viikkoja ja kuukausia, ennen kuin edes on sellaisessa kunnossa. Kävitkö siis jossain kuntotestissä, kun harrastit liikuntaa, että tiesit, että olet niin hyväkuntoinen, että voit harrastaa niin rasittavaa liikuntaa, että endorfiinihumala tulee? Olen itse huomannut, että jos taas kunto ei riitä, kova rasitus tuntuu lähinnä pahalta eikä suinkaan hyvältä. Kuntoa pitää myös rakentaa vähitellen.

Tämä on nyt vaan esimerkki, mutta jos itse juoksen lenkin (30-45 min) 6:30-vauhdilla, niin menee endorfiinien puolelle.

Eli siis aidosti mietin, että saavutitko oikeasti sellaista kuntoa, että tämä kuuluisa hyvä olo olisi ollut mahdollista.

Eihän tuossa ole mitään järkeä. Ensin pitäisi hampaat irvessä treenata hyvä kunto, että voisi harrastaa rankkaa liikuntaa. Sitten tulee hyvä olo. Kyllä siitä liikunnasta pitäisi tulla hyvä olo aluksi ja koko ajan, niin että motivaatio pysyy yllä.

Niinpä. Miksi liikunta ei tuottaisi ihan yhtä lailla niitä endorfiineja kuin hyväkuntoisellakin? Eikö niitä synny just silloin kun liikunta muuttuu sopivan rasittavaksi omaan kuntotasoon nähden?

No itse mietin sitä, että jos rapakuntoinen menee vaikka vauhdikkaaseen hikijumppaan, liikunta ei ole sopivan rasittavaa suhteessa omaan kuntotasoon vaan juuri liian rasittavaa. ->ei tule hyvää oloa

Siis kokeilisitte ennenkuin tuomitsette tupakan rankan lenkin jällkeen tai sen alkoholin.

Ainakin minulla toimii ja lihakset näkyy ja olen hyvässä kunnossa. Vain sen verran kännejä kuin jaksaa juosta viikossa. Minulla on neljä känniä ja neljä kympin lenkkiä max. Nuorempana meni enemmänkin.

Leukoja menee yli kolmekymmentä jo ja tosiaan sitä oikein odottaa että pääsee palkitsemaan mielihyväkeskusta alkoholilla tai röökille.

Minustakin olisi kiva, että tykkäisin liikunnasta. Mutta en oikeastaan usko että näin tulisi tapahtumaan. Välillä tuntuu äärimmäisen typerältä pakottaa itsensä tekemään jotain täysin vastenmielistä. Mutta käynhän minä suihkussakin, vaikka se varsinkin talvisin on inhottavaa.

Minun neuvoni on siis, että liiku vaikkei olisikaan kivaa. Ehkä se hyvä olo on sitten se, ettei selkää särje, ettet meinaa pyörtyä kun juokset bussipysäkille jne. arkisemmat jutut. Endorfiinit taitaa tosiaan tulla vain hyväkuntoisille.