Lue keskustelun säännöt.
Uskovaisen perheen lapset.
21.04.2017 |
Onko täällä muita uskovaisten perheiden kasvatteja, jotka eivät kuitenkaan ole itse uskossa?
Mitä huonoa/hyvää on ollut uskovaisessa perheessä kasvamisessa?
Huonoa itsellä on ainakin ollut se, että koin koko lapsuuteni aika rankkoja pelkotiloja jotka jatkuivat nuoreksi aikuiseksi asti. Sellaista kummallista tunnetta myös koko ajan, että tekee väärin vaikka tekee ihan tavallisia, arkisia asioita. Viimeiset muutamat vuodet olen nyt tuntenut ihanan vapautunutta oloa enkä enää koe kantavani sitä taakkaa, mutta lähen kolmekymppiseksi enemmän tai vähemmän on tullut kärsittyä asian vuoksi. Lähinnä mielenterveyden puolella.
Kommentit (4)
Erosin lestadiolaisuudesta 14-vuotiaana ja kyllä siitä sai kuulla sisaruksilta, vanhemmilta ja sukulaisilta. Kommentointia veljeltä kun kuuntelin musiikkia (itekkin kuunteli, tekopyhää). Tai kun meikkasin. Ahdistavaa.
Koko seurakunta oli muutenki lapsesta saakka kauhee paikka, juoruilua, kyttäämistä ja ties mitä....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen kasvanut uskovaisessa perheessä ja nyt 35-vuotiaana en tiedä mihin uskon. Joskus käyn kyllä seurakunnan tapahtumissa, en usein. Teininä koin ahdistusta enimmäkseen siitä kun kuuntelin "maallista musiikkia" eli poppia ja rockia yms. kun vanhempieni mukaan ainoastaan hengellinen musiikki oli hyväksyttävää. Tätä vanhempani ovat kyllä pyytäneet myöhemmin anteeksi eivätkä enää ole ihan tuota mieltä asiasta. Myöhemmin sitten 17-vuotiaana kun oli ensimmäinen poikaystävä, ei tietenkään olisi saanut muuta tehdä kun pitää toista kädestä kiinni korkeintaan...
Enimmäkseen kuitenkin koin että uskovaisessa perheessä kasvaminen oli hyvä asia, oli turvalliset ja luotettavat vanhemmat ja hyvä lapsuus. Tosin itseäni on aina ärsyttänyt äitini asenne, sellainen ettei ihmisen anneta itse päättää mihin uskoo vaan puhui aina uskonasioista tyyliin "tämä on totuus". Itse puhun omille lapsille uskonasioista siihen tyyliin että jokainen saa uskoa tai olla uskomatta.
Olen. Äitini ei ollut fudamentalisti tai minun lapsuuteni aikana edes lestadiolainen. Hän kävi kirkossa, seuroissa, raamattupiireissä. Meillä pidettiin seuroja. Äiti lauloi virisä koko ajan. Kaikki puheet olivat jeeusksesta, armahduksesta ja jumalasta. Äiti vietti aikaansa uskovaisten kanssa. Meillä lapsilla ei niin ollut väliä. Koskaan emme saaneet rahaa mihinkään, mutta kolehtiin meni helposti sioja seteleitä. Ainoat hyväksytyt harrastukset olisivat olleet seurakunnan harrastuksia, joten en harrastanut mitään. Nyttemmin äitini on ollut mukana, evlut-seurakunnan lisäksi. Helluntaiseurakunnassa, vapaaseurakunnassa, lestadiolaisuudessa...
Heti kun olen itse alkanut ajattelemaan, huomasin kärsiväni tuosta uskonnollisuudesta suunnattomasti. Kestän olla esim sukulaisen konfisrmaatiossa tai hautajaisissa lähinnä muita asioita ajatellen. En voi ymmärtää esim. konfirmaatiossa ihmisten ehtoolliselle menoa, varsinkin kun suuri osa sinne menevistä eivät ole oikeasti "uskossaan vahvoja!" Minusta se on lähinnä teennäistä.
En tule koskaan uskomaan, jo ajatus ahdiistaa.
Olen fundamentalistiperheestä.
Itase uskon, mutta uskoni on tyyliin ketjuista "kristitty mystikko", jos olet noita lukenut. Veljeni on ateisti, tosi tieteellinen.
Näistä oerheistä totean, että kaikkea löytyy.