Tapasin itsesäälissä pyörivän sinkkukaverin ja tajusin, mikä ns. kilttimiehissä ja -naisissa ärsyttää

Tunnen sekä mies- että naispuolisia paritta jääneitä, joilla on ihan ok asenne elämäänsä. Kummassakin sukupuolessa on myös niitä, jotka valittavat suureen ääneen sitä, että eivät ole saaneet suhdetta/lasta/työtä jonka halusivat/mitä nyt voikaan kuvitella. Ilmiö ei siis liity vain parisuhteisiin, mutta tällä palstalla tulee ko. teeman kautta eniten esille.

Ymmärrän täysin sen, että raivostuttaa kuunnella besserwisseröintiä, kun sadas työhakemus johtaa ei-mihinkään ja deitti teki oharit. Ja sen, että kukaan ei jaksa olla positiivinen ja riemukas, jos vuosien ajan tulee vain p***aa eteen joka suunnalta. On kokemusta.

Se, mikä itseäni riepoo on näiden ihmisten, tällä kertaa miespuolisen tutun, asenne, että juuri HÄNTÄ kohdellaan väärin ja hänen ongelmiaan pitää ymmärtää. Sellainen lapsellinen oletus, että koska olen kiva tyyppi, minulle kuuluu se ja tämä ja on väärin että sitä asiaa ei ole. Kanssaihmisille raivotaan tai valitetaan kuin se olisi kollektiivisesti kaikkien muiden vastuulla, että elämä on välillä paskaa ja sattuma ei välttämättä tuo omalle kohdalle hyviä asioita.

Näiltä ihmisiltä tuntuu puuttuvan sellainen aikuisuus, jossa ymmärretään, että se ei ole yhtään kenenkään yksittäisen ihmisen vika, että itselle kävi paskasti. Sen ymmärtäminen, että aikuisten elämässä ei valitettavasti ole reilua peliä ja lopputulosta eikä kukaan voi odottaa, että hyviä asioita tapahtuu. Vastakohta ei ole sen ajatteleminen, että kaikki on turhaa, vaan ymmärrys siitä, että tämä elämä on oikeasti tällaista.

Oma lapsuudenkotini oli päihteiden ja välivallantäyteinen. Sairastuin nuorena vakavasti. Olen sen vuoksi tahattomasti lapseton ja menetin syvasti myös rakastamani miehen, koska hän halusi lapsia. En ole löytänyt avioeron jälkeen uutta miestä ja mistäpä tietäisin, vaikka ei löytyisi koskaan. On todella pahoja päiviä, jolloin olen vihainen siitä, että minulle kävi näin ja kyllä, tekisi joskus mieli huutaa sitä pettymystä ja surua. En ole mikään yli-ihminen ja totta kai aika ajoin avaudun läheisilleni - en vain kaada asiaa niiden niskaan sillä asenteella kuin minun suruni olisivat onnekkaampien syytä ja heillä olisi jotenkin vastuu asiassa, kuten ulisijat tekevät.