Te, jotka olette eläneet traumaattisen lapsuuden. Miten kestätte epäoikeudenmukaisuuden?

Muillakin = muilla on

Onko sinulla ystäviä, ap?

Tiedän, että jokaisella on ne omat kolhunsa korjattavanaan. Kehitän itseäni ja pyrin tekemään paljon asioita, joista pidän. Alkuun kävin terapiassa hakemassa tukea, mutta nyt olen onnellinen ja riittävä juuri näin.

Ei ole ystäviä. Luulin aiemmin että minulla oli ystäviä. Nyt tuntuu, että ystäväni eivät halua minulle hyvää.

Koska sellaista (epäoikeudenmukaista) elämä nyt vain on. Korjailen itseäni terapiassa, vaikka tuskin koskaan tulen kokonaan kuntoon.

En kestä sellaisia ihmisiä jotka eivät ymmärrä traumojen jättämiä jälkiä ihmisessä, sellaisten kanssa ei ole hyvä seurustella.

Jos teitä yhtään lohduttaa, niin mulla on ollut hyvä lapsuus mutta surkea aikuisuus, eikä mitenkään omasta syystä.

Ehkä sillä, että minulla on kuitenkin ollut aina joku ihminen, joka välittää minusta, vaikka elämä onkin erakon elämää verrattuna muihin. 

Keskityn hyvään ja pyrin maksimoimaan sitä, käännän ehkä korostetustikin selkää pahalle. Varmaan olen keskimääräistä resilientimpi. 

Olen aikoja sitten oppinut hyväksymään sen, ettei elämä ole mitenkään oikeudenmukaista. Kärsiviä ihmisiä on miljardeja ympäri maailmaa, miten voisikaan olla kaikilla samat lähtökohdat. Mun kohdalla nyt vain sattui paska säkä lapsuuden suhteen, mutta sille ei voi mitään. Voin ainoastaan pitää huolta itsestäni nyt niin hyvin, että tämä päivä on hyvä, ja toivottavasti huominen myös.

Lapsuutta ei saa takaisin mutta voi valita antaako sen tuhota koko tulevaisuuden.Paras kosto on hyvä elämä.

En mä aina kestäkään. Välillä tulee voimakkaita ahdistus-itku-raivo-kohtauksia ja tuntuu että maailma kaatuu päälle kun kaikilla on kaikkea ja mulla ei mitään. Ihmisillä on äiti jolle soittaa ja isä joka tulee muuttamaan niiden tavarat ja mulla ei oo ketään vaan joudun ostamaan kalliin muuttopalvelun. Jouluisin tulee suru kun tietää että niin monella on perhe jonka kanssa hymyillä.

Mut ison osan aikaa kaikki on hyvin ja pärjään elämässä. Toki terapian turvin, mutta muutoin. En elä katkeruuden värittämässä maailmassa vaan hyväksyn, että mulla on näin eikä sille voi mitään. Toisaalta tunnen sääliäkin välillä, kun ihmiset valittavat ahdistavista vanhemmistaan joista eivät 30v:nakaan osaa irrottautua kun "ne on mun vanhemmat". Tai säälin niitä jotka eivät osaa jättää väkivaltaista parisuhdetta. Ylipäätään kun pystyn ajattelemaan, ettei oma kipuni ole uniikkia tai ainoaa maailmassa, kestän katkeroitumatta. Katkeruus on se joka voisi estää minua elämästä ja olemaan selviämättä.

up..täällä yksi joka haluaisi kuulla lisää kannustavia kokemuksia...

Hyväksyminen. Olen hyväksynyt sen, että elämä ei aina ole reilua. Sain paskat kortit ja paskaan lapsuuteeni on monia syitä. Isäni oli pahasti traumatisoitunut ja äitipuoleni jollain tavalla luonnehäiriöinen. Näillä mennään. En hyväksy muilta ihmisiltä paskaa kohtelua ja heivaan elämästäni mäkeen kaikki hyväksikäyttäjät ja kusipäät. Etsin tietoisesti ympärilleni oikeudenmukaisia ja hyviä tyyppejä. Etsin tietoisesti sellaista ympäristöä ja työpaikkaa, jossa minun on hyvä olla. En tuhlaa elämääni paskaan ympäristöön, en enää.

Yritän ajatella, että vaikka huono lapsuus on tehnyt monesta asiasta vaikeaa, ei loppuelämän tarvitse kuitenkaan olla pilalla. Päättäväisesti katse eteenpäin, vaikka välillä tekeekin mieli rypeä vanhassa tuskassa ja itsesäälissä. Mennyttä ei unohda eikä välttämättä pysty hyväksymään kaikkea epäoikeudenmukaisuutta, mutta mennyt ei määrittele minua ihmisenä. Myönnetään, että toisinaan pystyn elämään "normaalisti", mutta toisinaan kiukuttaa ja kovaa.

Antamalla anteeksi ja unohtamalla. Tee sinäkin niin oman etusi vuoksi.