Vierailija

Mua ahdistaa miten ihmiset ajattelee lihavista ihmisistä, että on laiska, itseaiheutettua ym. Ymmärtääköhän monikaan miten helvettiä tämä on. Häpeän lihavuuttani niin, että välttelen kaikkia paikkoja missä on muita ihmisiä. Itselläni tällä hetkellä ahmimishäiriö. Bulimia aikaisemmin. Nyt olen pystynyt olemaan oksentamatta pidemmän aikaa. Olen laihduttanut kymmeniä kiloja ja nyt taas lihonnut ne takaisin. Olen psykiatrian polilla hoidossa masennuksen takia, mutta tätä ahmimishäiriötä ei hoideta siellä mitenkään. Ehkä jos alan taas oksentamaan päivittäin siihen puututaan? Se mitä yritän tällä sanoa on että monella lihavalla on varmaankin syömishäiriötä taustalla? Minulle ruoka on huumetta enkä hallitse sitä ollenkaan. Joko olen syömättä tai ahmin. Tästä on vaikea päästä eroon kun joudut päivittäin käyttämään tätä huumetta.

  • ylös 7
  • alas 1

Kommentit (3)

Vierailija

Asiaa. Totta. Mä pääsin pitkän taistelun jälkeen "kuiville". Painonpudotusta kymmeniä kiloja ja ovat edelleen poissa. Joskus ani harvoin saan kohtauksen ja ahmin, mutta kumman hillitysti, kun vatsa ei enää vedä, onneksi. Ruokavalion ja määrät muutin täysin, alko jäi 1/3:aan ja tupakat kokonaan. Kävelylenkit pitivät pollan kasassa.

Ylipainon ohella on melkein yhtä inhottavaa, kun kukaan ei ota sua vakavissaan. Katsovat, jopa lääkärit, kuin jotain alienia. Ja sellainen "älä nyt hei paskaa puhu"-ilme naamalla. Yksikään ei ole kysynyt lapsuudesta tm tärkeästä, mikä kertoisi syyn masennukselle yms. Ei tarvitse kovin mahtava "dosentti" olla, kun tutkisi ihmistä eri perspektiivistä ja keskustelisi, sekä KUUNTELISI sitä avun tarvitsijaa. Mutta ei, annetaan jotkut pillerit kouraan ja kehotetaan laihduttamaan.

Miten masentunut lähtee "pirteänä liikkumaan" ja muuttuu tuosta noin naps vaan, yksinään?

Vierailija

Se on yleinen ja hyväksytty mielipide, että lihavissa on jotain vikaa. Ongelma nyt vaan on, että se ylipainoisten vika ei ole laiskuus (joka tuntuu olevan lihavuuden syy useimpien mielestä), vaan kyvyttömyys tehdä tarvittavia muutoksia. Näitä muutoksia harva pystyy tekemään itse, koska se vaatii joko mielenterveysongelmien hoitamista tai (eli) uudenlaisten ajattelu- ja toimintatapojen omaksumista. 

Käyn itsekin taistelua syömishäiriön ja masennuksen kanssa vaikka pysynkin normaalin painon rajoissa. Terapian myötä olen ottanut askelia kohti parantumista. Ajatteluni on muuttunut ja olen ymmärtänyt, että keho on viisas ja tietää mitä tarvitsee. Syömishäiriö on tulppa joka estää kehon viestien pääsyn aivoihin. Kehoni haluaa runsaasti terveellistä ruokaa, sopivasti liikuntaa ja paljon lepoa. Minulla kesti kaksi vuotta ymmärtää tämä. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Kuulostaa melkein minun elämältäni. Minulla ei ole bulimiaa mutta ahmimishäiriö ja masennus todettu jo joitain vuosia sitten. Sain vihdoin jotkut pillerit tähän masennukseen mutta se ei ole muuttanut yhtään painoani ja ahmimishäiriö oli vain hetken kurissa, nyt taas pahana.

Olen ollut koko ikäni jojoilija. Lapsena lihava, teininä laiha, nuorena aikuisena ylipainoinen, sitten taas laiha ja nyt jo kohta 10 vuotta lihava, joista puolet todella lihava. Olen laihduttanut elämäni aikana 100 kg ja saanut ne kaikki moninkertaisesti takaisin. Syön ajoittain hyvin terveellisesti, kunnes ahmimiskausi iskee päälle. Työterveydessä ollaan huolissaan työssäjaksamisestani mutta mitään konkreettista apua en ole saanut ennen kuin nyt sen pillerireseptin. Masennuksen takia en jaksa olla koko aikaa aktiivinen avunhakija mutta monenlaista olen yrittänyt. Aina kun sujuu hetken hyvin, on työterveys menettänyt kiinnostuksen minuun, vaikka kuinka selitän, että en ole pystynyt pitämään painoani kurissa. Lääkärien mielestä on ollut ihan riittävää todeta, että otapa itseäsi niskasta kiinni ja laihduta.

Nyt olen jo kohta kahden vuoden ajan ollut todella passiivinen painoani kohtaan, välillä on sujunut ihan ok eli en ole ahminut mutta en ole laihtunutkaan. Psykologi ehdotti psykiatrilla käyntiä, joten se on sitten seuraava etappi. Kuulemma pitkä prosessi sekin. Välillä ihmettelen, miten välinpitämättömästi suhtaudutaan työkykyiseen ihmiseen, joka hakee apua. Apua olen alkanut saada vasta, kun masennuin niin paljon, että töissä alkoi olla vaikeaa olla. Toisaalta tätä masennustakin on nyt jatkunut jo vuosia ja tosiaan vasta vähän aikaa sitten sain ensimmäisen kerran lääkkeellistä apua.

Ehkä masennustakaan ei oteta lihavan kohdalla tosissaan.

* Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.
 
Sisältö jatkuu mainoksen alla