Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Vierailija

Aivan kamalaa tuo lapsen mässäilynhimo. Muu perhe ei ole samanlaisia, ja siltä osin kaikki ruokatarvikkeet voisivat olla normaalisti kaapeissa. Vaan tuo yksi syö kaiken mikä irti lähtee. Nyt on pääsiäiskarkkeja, tuo on syönyt kaikki mitä on löytänyt. Meillä ei voi olla jemmassa sipsejä, keksejä, ei karkkeja, ei jäätelöä, kun tuo yksi kaivaa ne esille vaikka kiven kolosta ja syö. Lapsi paisuu ja paisuu ja mä en tiedä enää mitä tekisin.

Nuo ovat siis nykyään lukkojen takana kaikki. Yhden suklaarasian jätin makuuhuoneen yläkaapin takanurkkaan, että itse yllän sen ottamaan juuri ja juuri jakkaran kanssa. Lapsi ei tiennyt sen olemassaolosta. Jotenkin tuo on sen löytänyt ja saanut itselleen, tyhjät karkkipaperit löytyivät sen sängyn alta. En käsitä millä 140 cm pituinen on ne sieltä saanut ja ylipäätään löytänyt.

Nyt viimeinen niitti oli että meiltä katosi kilon verran sokeria. Sokeriastia tyhjä, puolikas pussi tyhjä ja kokonainen oli pienentynyt puolikkaaksi. Tuo lapsi söi kilon sokeria, jonain hetkenä kun emme ole huomanneet. Ehkä yöllä kun muut nukkuu tai jolloin. Tulen hulluksi. Siis ei voi olla mitään makeaa sisältävää tässä talossa.
Ja on käytetty lääkärissä ja veriarvot, kilpirauhaset jne. ovat ok, Lihava on, vaan kun se ei johdu ruuasta vaan siitä, että se syö salaa kaiken mikä irti lähtee. Olen uupunut.

  • ylös 49
  • alas 4

Kommentit (18)

Vierailija

Psykologille? Kärsin lapsena syömishäiriöstä. En pystynyt mitään itselleni enkä välillä halunnutkaan pystyä. Alkoholistivanhempien kasvattamana pakenin ahdistusta syömällä. Teidän lapsella voi olla taustalla muita syitä, joita psykologi voisi selvitellä.

  • ylös 48
  • alas 1
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija

Minulla on sukulainen, joka lapsuuden aivokuumeen seurauksena kehitysvammainen. Hänellä juurikin iso ongelma tuon syömisen kanssa - söisi siis niin paljon, kuin vain syömistä löytää. Jääkaapit ja ruokakomerot siis lukittuina tämän takia.

  • ylös 16
  • alas 2
Vierailija

Onko lapsella elämä muuten mallillaan? Koulu sujuu, on kavereita ja kotona kaikki ok? Itse nimittäin söin lapsena/teininä ahdistukseen ja suruun äidin kuoleman jälkeen.

  • ylös 25
  • alas 1
Vierailija

Kyllä se helpottaa kohta, kun koulussa alkavat kiusata punkeroa. Hyvällä tuurilla ryhtyy vielä sen takia anorektikoksi.

  • ylös 4
  • alas 26
Vierailija

Minä söin lapsena kaiken minkä löysin, varsinkin kaiken makean. Olin oikeasti ihan pohjaton. Olen aikuisena ymmärtänyt, että pohjaton ruoan- ja makeanhimo oli seurausta tunnekylmästä ympäristöstä. Söin tyhjyydentunnetta pois, tai yritin syödä. Olin hyvin herkkä lapsi ja olen herkkä yhä, ainoat tunteet joita lapsuudenkodissani vanhempieni puolelta koin olivat ärsyyntyminen, kiukkuisuus, vihaisuus, väsymys, kyllästyminen jne. Sain kuitenkin nähdä muitakin tunteita, sillä veljeäni rakastettiin hyvin lämpimästi. Hän teki, ja tekee yhä, vanhempieni mielestä kaiken oikein ja minä väärin.

En väitä mitään, mutta mieti käsi sydämellä saako "tuo lapsi" tuntea nuo tunteet jotka aloituksessa mainitsit ja ehkä muutakin? Voiko hän huonosti perheessänne? Jos voi, miksi?

  • ylös 25
  • alas 3
Vierailija

Stressaantunut tai masentunut?
Turhautunut? Jotain mielenkiintoista tekemistä enempi...vaatii panostamisesta teiltä vanhemmilta. Onko teillä sekaista? Sekin voi stressata?

Ammattilaisen kanssa juttusille. Ja pitäkää jutteluyhteys teidän vanhempiin. Yhteys on tärkeä.

Vierailija

On olemassa syndrooma nimeltä Prader–Willi, joka aiheuttaa jatkuvan näläntunteen. Tästä ei "onneksi" taida olla kyse jos lapsi mättää pelkästään makeaa eikä kaikkea syötäväksi kelpaavaa.

Kannattaa ehkä laittaa kaikki makea lukkojen ja hakea ammattiapua. Syömisasiat ovat hankalia ja voivat johtaa niin sairaalloiseen lihavuuteen oheissairauksineen tai vaikeisiin syömishäiriöihin.

  • ylös 11
  • alas 0
Vierailija

Onko lapsella mielekästä tekemistä vapaa-ajalla? Vierailevatko kaverit ja käykö itse kylässä ja harrastuksissa? Itse olin jo teini, mutta tuli syötyä ihan hirveästi kotona, kun asuimme perähikiällä, jossa minulla ei ollut harrastuksia ja vain muutama kaveri, eikä edes sisaruksia. Vietin tosi paljon aikaa kotona ja kaikki herkut tuli äkkiä vedettyä. :(

Vierailija

Meillä oli sama, mutta normaali lapsi muuttui yhtäkkiä sellaiseksi että söi sokeritkin kaapista mutta laihtui silti. Sairastui 1-tyypin diabetekseen, syöminen ja tolkuton veden juonti enteili sitä.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minä söin lapsena kaiken minkä löysin, varsinkin kaiken makean. Olin oikeasti ihan pohjaton. Olen aikuisena ymmärtänyt, että pohjaton ruoan- ja makeanhimo oli seurausta tunnekylmästä ympäristöstä. Söin tyhjyydentunnetta pois, tai yritin syödä. Olin hyvin herkkä lapsi ja olen herkkä yhä, ainoat tunteet joita lapsuudenkodissani vanhempieni puolelta koin olivat ärsyyntyminen, kiukkuisuus, vihaisuus, väsymys, kyllästyminen jne. Sain kuitenkin nähdä muitakin tunteita, sillä veljeäni rakastettiin hyvin lämpimästi. Hän teki, ja tekee yhä, vanhempieni mielestä kaiken oikein ja minä väärin.

En väitä mitään, mutta mieti käsi sydämellä saako "tuo lapsi" tuntea nuo tunteet jotka aloituksessa mainitsit ja ehkä muutakin? Voiko hän huonosti perheessänne? Jos voi, miksi?

Minulla on jokseenkin samanlainen kokemus ja olin pitkään varma että pohjaton syöminen liittyi juuri tuohon. Lapsena saatoin siis syödä vaikka kourallisen sokeripaloja ja kyllähän se hävetti, kun tiesi ettei se ole ihan normaalia. Painoltani olen aina ollut pönäkkä, vaikken mikään jättiläski, mutta juuri sen verran normaalin painoindeksin ylärajalla, että esim. terkkari katsoi aiheelliseksi muistutella, ettei pidä syödä liikaa pullaa (whaat?).

Aikuisena olen todennut, että asia ei ole noin yksinkertainen. En oikein tiedä mikä olen, olenko epävakaasta lapsuudesta kärsivä, syömishäiriöinen vai jostain fysiologisesta poikkeavuudesta kärsivä, vaiko kaikkia noita. Syön eniten ollessani yksin, mutta toisaalta nautin yksinolosta. Syön myös ollessani stressaantunut, väsynyt tai muuten maassa. Voin syödä jättimäisiä määriä, esimerkiksi pussillisen munkkeja, pussillisen sipsejä, irtokarkkeja, voileipiä ja vielä yritän änkeä pizzaa päälle, siis yhdeltä istumalta. Olen pohjaton ja lapsena se hävetti, kun tajusin että muut voivat syödä yhden muffinssin ja minulla on edessä viisi tyhjää paperivuokaa. Jotenkin ymmärsin jo pienenä, että minussa on jotain "vikaa".

Aikuisena olen tutustunut ylisyömisen aiheeseen aina sen eteen osuessa ja joku vuosi sitten luin tutkimuksesta, jossa ihmiset joilla on erityisen tarkka maku- ja hajuaisti söivät enemmän kuin muut ja tarttuivat muutenkin hanakammin syötäviin kuin muut. Tunnistin itseni tuosta, sillä esim. kupillinen BBQ-pähkinöitä ei ole vain kupillinen pähkinöitä, vaan mieletön kirjo erilaisia hajuja ja makuja ja osasia, joiden haluan täyttävän koko suuni ja poskionteloni. Kipollinen tavallisia maapähkinöitä ei ole yhtä mielenkiintoinen, eikä sen katsominen tunnu fyysisesti yhtä voimakkaasti, mutta ei se ilmankaan jää. Toisaalta tämä ei täysin tunnu selittävän sitä miksi voin syödä pussillisen mitäänsanomattoman makuisia sokerimunkkeja.

Olen välillä miettynyt että mitä olisin tarvinnut aikuisilta lapsena ja nuorena. En ole edelleenkään varma, koska en tiedä mistä tämä johtuu. Olen tälläkin hetkellä hyvin tyytyväinen elämääni, eikä stressiäkään ole paljon. Silti voin syödä sen munkkipussillisen miltei ohimennen, enkä välttämättä koe edes suurta häpeää. Sen voin kyllä sanoa, että aikuisten moitteet, "kanna itse vastuusi kun oot jo noin iso" -asenne tai syömisen rajoittaminen eivät auta. Tasaiset ruokavälit ja järkevien makeiden asioiden syöminen auttaa jonkin verran, siis esim. aamupalan tai välipalan väliin jättäminen laukauisee melko varmasti halun syödä sokeria suoraan pussista. Iso omena tai reilu pala kuivattua taatelia voivat viedä makeantarpeen, mutta toisaalta esim. jo omenan peseminen voi tuntua ylivoimaiselta, jos voi syödä rasiallisen suklaata. Olen myös oppinut ostamaan esimerkiksi pieniä suklaapatukoita (vain YKSI kerrallaan), eli voin syödä sen, mutten pysty syömään enempää. Pussillinen suklaapatukoita ei ole ratkaisu, koska syön sen koko pussillisen.

Niin että onnea matkaan. Ymmärrän sekä sinua että lastasi, etenkin kun yksi lapsistani tuntuu olevan tällainen samanlainen. Myös äitini ja yksi hänen sisaruksistaan ovat tällaisia, mikä osaltaan antaa aihetta olettaa että kyseessä on joku fiba, ihan samaan tapaan kuin heikko näkö tai migreenitaipumus. Mutta en tiedä mitä ehdottaisin, lähinnä niitä tasaisia ruokavälejä ja fiksun makean laittamista mukaan. Parempi sekin että syö syö enemmän makeita omenia tai viinirypäleitä kuin suositellaan, jos toinen vaihtoehto on sokeripussin tyhjentäminen lusikalla.

Vierailija

Älä osta mitään herkkuja kotiin. Juttele asiasta lapsen kanssa. Minkä ikäinen on? Selkeesti jotain ahdistusta ja syömishäiriöitä. Tarvitsee apua. Huomaako oman äitinsä ällötyksen itseään kohtaan? Ei ole normaalia äidiltä sanoa "ällöttää punakka pullukka naama" :(

  • ylös 10
  • alas 2
Vierailija

Vierailija kirjoitti:
On olemassa syndrooma nimeltä Prader–Willi, joka aiheuttaa jatkuvan näläntunteen. Tästä ei "onneksi" taida olla kyse jos lapsi mättää pelkästään makeaa eikä kaikkea syötäväksi kelpaavaa.

Kannattaa ehkä laittaa kaikki makea lukkojen ja hakea ammattiapua. Syömisasiat ovat hankalia ja voivat johtaa niin sairaalloiseen lihavuuteen oheissairauksineen tai vaikeisiin syömishäiriöihin.

Sisaruksellani on ko. syndroma, hänelle saatiin vasta aikuisena oikea diagnoosi (on kyllä vaikeasti kehitysvammainen, mutta osa Prader-Williä sairastavista opiskelee korkeakouluissakin).

Sidaruksellanikaan ei ole "suu tuohesta" eli toki kaikki erityisen hyvänmakuinen menee ensin, sitten kaikki muu ja ellei estä, syö ähkyyn asti ja pian taas lisää (onneksi ei syö sentään bioroskia tai lemmikkien ruokaa), kaikki syötävä on todellakin lukkojen takana.

Prader-Willi todetaan geenitestillä, ja sen oireilu alkaa jo varhain, joten ehkä teillä ei ole diitä kyse. Teinä vanhempina hakeutuisin yhdessä lapsen kanssa psykologin luokse.

Sisältö jatkuu mainoksen alla