Voiko pienituloinen perustaa suurperheen?

No mitä luulisit? Ei ole kannattavaa veronmaksajalle. Eikä niille lapsille.

Bruttona vai nettona? Tai no, sama se. Meillä pariskuntana tuon verran nettotulot ja maksetaan asumisestakin vaan alle 300€ vastiketta. Silti saadaan säästöön kohtuu vähän ja en ymmärrä millä elätettäisiin edes yksi lapsi ennen kuin tulos nousee.

Vierailija kirjoitti:

Bruttona vai nettona? Tai no, sama se. Meillä pariskuntana tuon verran nettotulot ja maksetaan asumisestakin vaan alle 300€ vastiketta. Silti saadaan säästöön kohtuu vähän ja en ymmärrä millä elätettäisiin edes yksi lapsi ennen kuin tulos nousee.

Mihin teidän rahat sitten menee? Ostatteko kalliita gourmetruokia joka päivä ja ajatte isoilla kalliilla autoilla, ettei rahat riitä muuhun elämiseen?

Iltapäivälehtien nyyhkytarinoista päätellen juuri pienituloiset suurperheitä perustavatkin.

Meillä on kaksi teiniä. Meillä nettomenot on noin 5000 kuussa. Ei ole edes asuntolainaa enää, teineillä ei mitään ihme harrastuksia eikä välineitä.

Meillä kuusi.

No kuinka monta lasta sitten noilla tuloilla saa hankkia? Vai pitääkö tyytyä gerbiiliin?

Meillä koko perheen bruttotulot 50 000 euroa vuodessa ja yksi lapsi. Jotenkin pärjätään.

Onko tuo brutto vai netto?

Ehkä voi, mutta pitääkö?

Vierailija kirjoitti:

Onko tuo brutto vai netto?

Netto.

Ei kai lapseen menevä rahasumma ole mikään vakio? Toinen lapsi on halvempi kuin ensimmäinen, koska kaikki isommat hankinnat niinku vaunut on jo olemassa. Kun lapsimäärä nousee ni sit jos pitää päivittää auto tai asunto isompaan niin sille kriittisen pisteen ylittävälle lapselle tulee aika kivasti hintaa taas. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko tuo brutto vai netto?

Netto.

Ja välillä pimeitä keikkaduuneja.

Eivät riitä neljään lapseen. Varsinkaan kun ajattelee että nuo tulothan heikkenee perhevapaiden takia.

No en perustaisi. En haluaisi olla riippuvainen yhteiskunnan tuista ja sossusta.

Enkä myöskään haluaisi elää pennejä laskien ja loppukuusta persaukisena itkien.

Mieluummin vain yksi lapsi (jos siis lapsen haluaa), jolle pystyy takaamaan hyvän elämän, vaikka sosiaalituet lopetettaisiin kokonaan.

Minusta voi, juurikin vaikkapa 4 lasta, jos ymmärtää, että pienituloisuus tuo mukanaan haasteita, ja vanhemman kapasiteetti riittää niitä selvittämään. Huono yhdistelmä on suuri lapsiluku, pienet tulot ja heikkolahjaisuus, mutta ihminen, jolla on näkemystä ja älyä, pystyy kyllä tarjoamaan mukavan lapsuuden niukemmillakin rahavaroilla.

Pienituloisuus tekee arjesta työläämpää. Edullisesti voi tehdä monia asioita, mutta se vaatii vaivannäköä. Pienet tulot vaativat vanhemmalta omistautuneisuutta ja kekseliäisyyttä myös lasten harrastusmahdollisuuksien tarjoamisen suhteen. Tärkeää on myös, etä vanhemman itsetunto on kunnossa. On aika karua, jos vanhempi on avoimen kateellinen "rikkaille", ja kylvää katkeruuden siemenen myös lapsiinsa. Sen sijaan, että voihkii ja määkii, miten on epäreilua kun meidän Kaijajaakkima ei voi harrastaa ratsastusta ja naapurin Audi-perheen öykkäri-ipanalla on oma hevonen, kannattaa keskittyä siihen, miten löydettäisiin omalle lapselle mahdollisia tapoja toteuttaa itseään, olla eläinten kanssa jne. Lapsenkin itsetuntoa aikuisiässä nakertaa se, jos vanhemmat ovat tehneet selvän jaottelun "meidän sorrettujen" ja "noiden kermaperseiden" välille. Lapsen on tärkeää saada kokea olevansa yhtä arvokas osa yhteiskuntaa kuin kuka tahansa muukin. Sitä ei edesauta se, jos vanhempi viestii lapselleen, että me olemme niitä yhteiskunnan halveksimia ja hylkäämiä.

Lopuksi vielä nostan esille realismin tärkeyden: uusi iPhone ja etelänmatkat eivät ole ihmisoikeuksia. Lapset eivät kadehdi toisten materiaa kovinkaan sydäntäkouraisevasti ilman aikuisen esimerkkiä. Mielitekoja voi olla, mutta lapsi unohtaa aika äkkiä sen, jos kaverilla on jotain uutta. Aikuiset näitä asetelmia enemmän luovat. Materian tilalla on kuitenkin tarjottava mielekkäitä asioita. Pienituloinen vanhempi ei saa olla passiivinen. Hänen on ponnisteltava, jotta lapsi saisi osallisuuden kokemuksia, eikä jäisi kaikessa ulkopuoliseksi (raha tuo usein osallistumismahdollisuuksia, joissa yhteisöllisyys kuuluu miltei itsestäänselvästi pakettiin).

Eihän se kannata jos kannattamisen ajattelee rahassa. Pk-seudulla joutuu muuttamaan johonkin ghettoon.

Toisaalta kannattaako elämää ajatella jonain hiton rahajuttuna. Jos lapset ovat se teidän juttu niin totta kai kannattaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai lapseen menevä rahasumma ole mikään vakio? Toinen lapsi on halvempi kuin ensimmäinen, koska kaikki isommat hankinnat niinku vaunut on jo olemassa. Kun lapsimäärä nousee ni sit jos pitää päivittää auto tai asunto isompaan niin sille kriittisen pisteen ylittävälle lapselle tulee aika kivasti hintaa taas. 

Tottakai sit paljonko menettää tuloja niiden lasten takia. Kyllähän välillä jotkut ihan superrikkaatkin joutuu ongelmiin sen takia kun rahat ei riitä. Menot tuppaa kasvamaan samalla kun tulotkin. Opiskelija kun jää ekaa kertaa äitiyslomalle niin tulot nousee. Muilla laskee. Toisaalta opiskellessa voi hoitaa lapsia samalla kotona jos vaan pää kestää. Säästää hoitomaksuissa ym.

Voiko pelkästään tulojen perusteella sanoa onko lapseen varaa?

Vierailija kirjoitti:

Bruttona vai nettona? Tai no, sama se. Meillä pariskuntana tuon verran nettotulot ja maksetaan asumisestakin vaan alle 300€ vastiketta. Silti saadaan säästöön kohtuu vähän ja en ymmärrä millä elätettäisiin edes yksi lapsi ennen kuin tulos nousee.

Mihin ihmeeseen teidän rahat sitten menee?

Meillä miehen kanssa nettotulot ehkä jotain 2500e, asumiskustannukset vajaa 600e ja rahaa jää säästöön joka kuukausi tonni.

Nyt vauva tulossa eikä rahatilanne huoleta kyllä yhtään, ainakin toinen vielä hankitaan.

Vierailija kirjoitti:

Minusta voi, juurikin vaikkapa 4 lasta, jos ymmärtää, että pienituloisuus tuo mukanaan haasteita, ja vanhemman kapasiteetti riittää niitä selvittämään. Huono yhdistelmä on suuri lapsiluku, pienet tulot ja heikkolahjaisuus, mutta ihminen, jolla on näkemystä ja älyä, pystyy kyllä tarjoamaan mukavan lapsuuden niukemmillakin rahavaroilla.

Pienituloisuus tekee arjesta työläämpää. Edullisesti voi tehdä monia asioita, mutta se vaatii vaivannäköä. Pienet tulot vaativat vanhemmalta omistautuneisuutta ja kekseliäisyyttä myös lasten harrastusmahdollisuuksien tarjoamisen suhteen. Tärkeää on myös, etä vanhemman itsetunto on kunnossa. On aika karua, jos vanhempi on avoimen kateellinen "rikkaille", ja kylvää katkeruuden siemenen myös lapsiinsa. Sen sijaan, että voihkii ja määkii, miten on epäreilua kun meidän Kaijajaakkima ei voi harrastaa ratsastusta ja naapurin Audi-perheen öykkäri-ipanalla on oma hevonen, kannattaa keskittyä siihen, miten löydettäisiin omalle lapselle mahdollisia tapoja toteuttaa itseään, olla eläinten kanssa jne. Lapsenkin itsetuntoa aikuisiässä nakertaa se, jos vanhemmat ovat tehneet selvän jaottelun "meidän sorrettujen" ja "noiden kermaperseiden" välille. Lapsen on tärkeää saada kokea olevansa yhtä arvokas osa yhteiskuntaa kuin kuka tahansa muukin. Sitä ei edesauta se, jos vanhempi viestii lapselleen, että me olemme niitä yhteiskunnan halveksimia ja hylkäämiä.

Lopuksi vielä nostan esille realismin tärkeyden: uusi iPhone ja etelänmatkat eivät ole ihmisoikeuksia. Lapset eivät kadehdi toisten materiaa kovinkaan sydäntäkouraisevasti ilman aikuisen esimerkkiä. Mielitekoja voi olla, mutta lapsi unohtaa aika äkkiä sen, jos kaverilla on jotain uutta. Aikuiset näitä asetelmia enemmän luovat. Materian tilalla on kuitenkin tarjottava mielekkäitä asioita. Pienituloinen vanhempi ei saa olla passiivinen. Hänen on ponnisteltava, jotta lapsi saisi osallisuuden kokemuksia, eikä jäisi kaikessa ulkopuoliseksi (raha tuo usein osallistumismahdollisuuksia, joissa yhteisöllisyys kuuluu miltei itsestäänselvästi pakettiin).

Minä harrastin samoja asioita lapsena kuin luokkakaverini lääkäriperheen lapsi. Ratsastusta ja pianonsoittoa. Ja pikkuveli pelasi jääkiekkoa maalivahtina. Vanhemmat perusduunareita, lähihoitaja ja kirvesmies. En vieläkään ymmärrä mistä heillä riitti raha niin kalliisiin harrastuksiin. Omaisuutta ei ollut.