Päiväkoti kannustaa lapsia kiipeämään kiville ja puihin – "Amerikkalainen varovaisuuden kulttuuri on mennyt meillä yli"

Toisaalta turhat rajoitukset estävät myös luita katkeilemasta.

Minulle kerrottiin aikanaan, että kiipeily kehittää matemaattisia taitoja. En teidä kuinka, mutta pitäähän sitä päätäkin käyttää kun kiipeilee ja toki se parantaa koordinaatiokykyä. 

Ei se pumpulissa kasvattaminen ole hyväksi kenellekkään. Tai jopa pahentaa tilannetta, kun maailman totuus iskee sitten aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta turhat rajoitukset estävät myös luita katkeilemasta.

Mutta jotain rotia näissäkin pitäisi olla. 

Olin opintojeni puolesta harjoittelussa eräässä kerhossa, jossa oltiin aina vain ja ainoastaan metsässä. Leluja ei ollut mukana, lapset käyttivät siis luontoa ja sieltä löytyviä materiaaleja leikeissään.

Oli muuten motorisesti taitavia lapsia! Nuorimmat olivat kaksivuotiaita ja jo heillä oli tosi hyvät koordinaatiokyvyt. Puhumattakaan sitten kolmi- ja nelivuotiaista, jotka kulkivat metsässä, kallioilla ja juurakossa sujuvasti ja vaivatta.

Toki haavereitakin sattui (ei onneksi koskaan mitään vakavaa), mutta ihailin tosi paljon kerhon pitäjiä ja heidän tyyliään rohkaista lapsia liikkumaan, oppimaan ja miten lasten annettiin kiipeillä ja tutustua eri tapoihin liikkua ja leikkiä.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta turhat rajoitukset estävät myös luita katkeilemasta.

Kyllä ja ei. Jos motoriikka ei kehity ylisuojelun takia, niin voipi sattua ja tapahtua, kun sitä sitten tarvittaisiin.

Ihmislapsen kuuluu hyppiä, juosta, kiipeillä, tasapainoilla, liikkua. Myös tippua ja kaatua. Ihmislapsen ei kuulu nököttää sohvalla hartiat lysyssä pelikoneen kanssa.

Meillä lapset "asuvat" lapsuutensa metsässä, joka rajoittui joka puolelta omakotitalojen puutarhoihin. Siis pieni puolen hehtaarin metsä. Vaaraa eksymisestä ei ollut, jos eksyi oli jonkun kaverin pihassa.

Ainoa ongelma oli keväisin, kun äiti sai kevään ensimmäiset kukat, tulppaaneja jonkun puutarhasta. Sovittiin, että ei tuoda kukkia, vaikka ajatus onkin ihana.

Liikunnallisia nuoria ovat, mutta metsä on rakennettu täyteen rivitaloja.

Vierailija kirjoitti:

Olin opintojeni puolesta harjoittelussa eräässä kerhossa, jossa oltiin aina vain ja ainoastaan metsässä. Leluja ei ollut mukana, lapset käyttivät siis luontoa ja sieltä löytyviä materiaaleja leikeissään.

Oli muuten motorisesti taitavia lapsia! Nuorimmat olivat kaksivuotiaita ja jo heillä oli tosi hyvät koordinaatiokyvyt. Puhumattakaan sitten kolmi- ja nelivuotiaista, jotka kulkivat metsässä, kallioilla ja juurakossa sujuvasti ja vaivatta.

Toki haavereitakin sattui (ei onneksi koskaan mitään vakavaa), mutta ihailin tosi paljon kerhon pitäjiä ja heidän tyyliään rohkaista lapsia liikkumaan, oppimaan ja miten lasten annettiin kiipeillä ja tutustua eri tapoihin liikkua ja leikkiä.

Ja jatkan tähän omista kasvatustyyleistäni; minulla on nyt 3-vuotias lapsi jonka olen aina antanut kokeilla rajojaan. Hän on pienenä saanut kiipeillä tuoleille, ulkona kiville ja kiipeilytelineissä. Hän saa kavuta kalliolle ja tasapainotella siellä, hän on saanut kävellä portaita jo pienestä pitäen itse. Kaikki toki valvonnan alla ja välittömässä läheisyydessä, mutta itse kokeillen. On hän kaatuillut, satuttanut naamaa, käsiä, jalkoja ja luoja ties mitä. Mutta on hän oppinutkin.

Hän esimerkiksi hyppää jo yhdellä jalalla pari hyppyä, on sujuva kulkija luonnossakin ja tunnistaa itse, mihin uskaltaa kiivetä ja mihin ei. Ei esimerkiksi koskaan kiipeä sellaiseen paikkaan, mistä ei koe uskaltavansa tulla alas (tämä näkyy esim. siinä, että saattaa harkita ja kokeillakin jossain kohdassa kiipeämistä, mutta oma-aloitteisesti muuttaakin mieltään).

En kiellä, mutta ohjeistan olemaan varovainen. Sadekelillä muistutan, että kivi on liukas, mutta annan kiivetä jos niin tahtoo jne.

Ei hän opi, jos ei saa itse opetella. Kyllähän se kylmää, kun toinen kaatuu naamalleen ja tulee parku, mutta en halua kasvattaa epävarmaa lasta joka ei uskalla yrittää - tai yrittää salaa, aikuista peläten tunnistamatta omia henkilökohtaisia kykyjään.

Sitten kun lapselle sattuu jotain ja mennään lääkäriin, sieltä pamahtaa lastensuojeluilmoitus. Ylipäätään mistä vaan voi pamahtaa lastensuojeluilmoitus, vanhemmuudesta on rentous kaukana nykyään.

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta turhat rajoitukset estävät myös luita katkeilemasta.

Ei pitkällä aikavälillä näin. 

Lapset, jotka eivät opi tuntemaan liikkumisen rajojaan, ovat alttiimpia satuttamaan itsensä myöhemmin. 

Olin 90-luvulla omituinen, kun noudatin tätä vapaan liikkumisen ideologiaa. 

Silloin turvallisuusajattelu kaukaloinen ja kypäröineen oli nousussa. Hyvä vanhempi huolehti lapsen rajoittamisesta liikkumisen suhteen 24/7. 

Päiväkodissa ei saanut ottaa jouksuaskeltakaan, minkä kyseenalaistin jne. Onneksi nyt on terveempi suuntaus ja toivottavsti löytyy kompromissi ylisuojelun ja täydellisen holtittomuuden välillä. 

Jotkut rajoittaa lasten leikkejä, jotta vaatteet ei likaantuisi! Ja kurahousuja ei voi laittaa, koska jaxujessica ei halua.

Kyllä lapsia pitää sojella että ei kaadu pahasti ja niskat nurin.  esim pitäisi ehdottomasti kieltää laskemasta pää edellä liukumäestä.  Siinä kun toinen laskee päälle niin napsista ja niskat nurin.

Kyllä meidän lapsi on myöhemmin oppinut liikkumaan ja paljon.  Mutta lapsena suojeltiin kyllä hyvin.

Ja kun ollaan metsässä jatkuvasti ja siellä on punkkeja niin onpa lasten ihot sitten näköisiä kun punkkeja niistä revitään kuin koirien turkeista.  En halua ainakaan oman lapseni iholle. 

Mä estän selkeästi vaaralliset puuhat (esim. kerrostalon katolle kiipeämisen), muutoin sanon vaan "ole varovainen" ja annan kiivetä sinne puuhun vaikka toki sieltäkin voi tippua ja vähän jännitänkin että meneekö kaikki hyvin. Oma äitini oli ja on ihan hysteerisen varovainen ja pelokas, siis ihan haitaksi asti. Pyrin siirtymään siitä terveen varovaisuuden puolelle.

Ehdottomasti vain ja ainoastaa hyvä asia, että annetaan lasten touhuta ja kokeilla. Tottakai täytyy vahtia lasta, ettei nyt mihinkään männyn latvaan kiipeä ja sieltä putoa, mutta normaali touhuaminen, muutama mustelma ja naarmu ei tee muuta kun hyvää.

Eilen olin lapsen kanssa pihalla,itse touhusin omia hommia ja lapsi omiaan,ihmettelin kun huuteli,isii tuu kattoon.

Joo,lapsi seisoi kuistin kaiteella pitämättä mistään kiinni,uskaltaa myös hyppiä turhan korkealta,trampoliiniltakin hyppää vaan maahan.

Meidän kämpän vieressä on järvi ja metsää missä välillä käydään kuljeksimassa ja rannalla,talvellakin kierreltiin rantoja jäätä pitkin ym.

Mistä poika tykkää tosi paljon,täyttää kohta 5v.

Aina kun vaimo ei ole näkemässä, niin kiipeillään muksujen kanssa. 

Eräältä tuttavaltani, kokeneelta hoitajalta, kuulin juuri tuosta että nykyään on hankala mennä lasten kanssa metsään, koska lapset eivät pysy pystyssä siellä. Eli eivät ole tottuneet epätasaiseen maastoon, kiviin, oksiin ja kuoppiin vaan omaavat heikon tasapainon ja koordinaatiokyvyn/kehon hallinnan. Siksi pienehkötkin esteet maastossa kumoavat lapsen. Sanoi myös että on huomattava ero 90-luvun lapsiin.

itse aion kasvattaa lapseni samoin kuin minut kasvatettiin, kiipeilemään puihin ja hyppimään kallioilla. Enkä pidä näitä edes "rajuina" leikkeinä vaan ihan normitoimintana lapselle. Lapsia ei saisi pitää typeryksinä.

Annan kyllä kiivetä esim. kannoilla ja kivillä valvotusti, mutta samaan aikaan olen yrittänyt opettaa, että jokainen uloke ja korkea paikka ei ole kiipeämistä varten. Sisällä kiipeily on ehdottomasti kiellettyä, samoin pihalla muualla kuin kiipeilytelineessä.

Vaikka olisi millainen synnynnäinen marakatti, väitän että pienet lapset eivät osaa arvioida riskejä samalla tavalla kuin vanhemmat. Niinpä vanhemman tulee valikoida kiipeilykohteet. Lapset eivät osaa esim. välttämättä  arvioida puun kestokykyä tai sitä, että louhikossa kivet voivat luiskahtaa paikaltaan. Kyllä se koordinaatio kehittyy turvallisissakin olosuhteissa. Pipistä ei välttämättä opi mitään, ei ainakaan kerralla.

Joo, lapsia ei päästetä enää liukkaalla uloskaan kun "voi liukastua ja lyödä päänsä/hampaansa". Itse olen vienyt ja kyllähän lapset jatkuvasti siellä kaatuilee, mutta kertaakaan ei ole kukaan lyönyt päätään/hampaitaan, tietenkin se on silti mahdollista, mutta jos on noinkin harvinaista niin liukkaus ei mielestäni ole syy lukita lapsia koko hoitopäivän ajaksi sisätiloihin.

Silti hoitajana olen varovaisempi kuin mitä olisin omieni lasteni kanssa. Jos lapsi kiipeää puuhun, tippuu ja taittaa niskansa ja kuolee, niin ihan varmasti minua syytetään siitä, että päästin sen lapsen kiipeämään puuhun, huolimatta siitä, että tuollainen tapahtuma olisi todella epätodennäköistä. Ymmärrän siis ainakin päiväkodin henkilöstöä jos ovat ylisuojelevia, kun saattaa muuten olla syytteet niskassa.