Lue keskustelun säännöt.
Lapsuudenkodin säilyttäminen suvussa
05.04.2017 |
Kuinka tärkeänä pidätte sitä? Haluaisitteko itse asua lapsuudenkodissanne joskus?
Kommentit (18)
Missä niistä? Oltiin asuttu viidessä eri osoitteessa ennen täysi-ikäistymistäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En oikein ymmärrä tuota. Ensimmäinen lapsuudenkotini oli kerrostalokaksio, ei mitään hinkua sinne. Asumme mieheni isän lapsuudenkodissa eli "sukurasitetta" on. Ihan kiva paikka tämä on, vaikkakin työläs hoitaa, mutta jos emme ihan aidosti viihtyisi tässä, en ymmärrä, miksi asuisimme tässä. Usein sellaiseen "museointiin" liittyy sekin, että sisarukset sun muut ovat kovasti kunnossapidon kannalla paitsi käytännössä. Eli mitään ei saisi muuttaa, kaikki vain pitäisi huoltaa tip top, mutta itse käydään kerran kesässä maalaamassa joku aita tai muuta, siinä kaikki.
Asuin kahdessa eri talossa lapsuudssani. Molemmat on purettu. Ei tarvitse miettiä asiaa.
En haluaisi asua lapduudenkodissani. Voihan olla että olen eri mieltä 20 vuoden päästä, mutta luulenpa että talostakin on ehditty luopua ennen sitä.
Kauhea rahareikä, kuka sitä ylläpitäisi? Ja jos ja kun se on yhden omistuksessa, se on hänen kotinsa, eikä muilla ole sinne sen enempää asiaa kuin jos se olisi vieraallakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun olin ihan pieni, asuttiin kaksiossa, sitten kolmiossa ja ennen omilleni muuttoa rivitalossa. Kun lapset lensivät pesästä, muuttivat vanhemmat pieneen kerrostalokolmioon. Ei siis ole mitään lapsuudenkotia, joka pitäisi säilyttää.
Yleensä vanhemmat muuttavat viimeistään leskeksi jäätyään pieneen asuntoon ja myyvät entisen.
Asumme siis omakotitalossa, eikä lapsilla ole koskaan ollut muuta kotia. Mietin vaan että jääkö tätä kaipaamaan, jos myymme sen lasten lähdettyä.
Sekä mieheni ja minä muutettu paljon ja siitä on jäänyt kyllä ruhjeita.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ns. vanhaa sukua, meillä on tapana asua sukupolvesta toiseen samassa tylsässä, typerässä, ankeassa talossa, jota kaiketi tulisi vihata, koska se sitoo inhalle paikkakunnalle, missä kukaan ei ikinä asuisi, jos ei olisi pakko. Tietenkään kukaan suvusta ei ole koskaan käynyt kilometriä kauempana kotoa ja ihonväriltään erilainen on paikkaunnalla sellainen ihme, että sitä tullaan katsomaan kauempaakin. Lapsuudenkodissaan haluaa aikuisena asua vain nössö peräkamarinpoika. Näin olen palstalta oppinut.
Vierailija kirjoitti:
Asumme siis omakotitalossa, eikä lapsilla ole koskaan ollut muuta kotia. Mietin vaan että jääkö tätä kaipaamaan, jos myymme sen lasten lähdettyä.
Sekä mieheni ja minä muutettu paljon ja siitä on jäänyt kyllä ruhjeita.
ap
Tarkoitatko, että jäättekö te sitä kaipaamaan vai lapset? Jos tarkoitat lapsia, niin en usko, että sen kummemmin kaipaavat; heillä on siinä vaiheessa jo oma elämä ja omat kodit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka tärkeänä pidätte sitä? Haluaisitteko itse asua lapsuudenkodissanne joskus?
Ei minulla mitään lapsuudenkotia ole ollut. Ennen kouluikää ehdin asua kolmessa eri vuokra-asunnossa. Kouluikäni sitten äitini työsuhdeasunnossa, vähän vaikea säilyttää sitä suvussa kun hän vaihtoi työpaikkaa. Ovat kaikki ihan eri paikkakunnilla kuin missä nyt asun, joten epäkäytännöllistä siksikin olisi niihin muuttaa.
Älkääkä sitten missään oloisa koskaan suostuko ostamaan perinkunnalta perikinnan lapsuudenkotitaloa. Mut pakotettiin tähän. Yksi perikunnan jäsen sitten hankki sille hinta-arvion jostain pro-agrias maatalousneuvontakeskuksesta. Arvot laskettin ihan yläkanttiin ja pihapiirissä olleelle purettavaksi määrätylle, puoliksi tielaitoksen pakkolunastamalla tienpenkalla sijaitsevalle käytönstä poistetun piharakennuksen kuorelle oli laskettu monta tonnia arvoa, vaikka oikeasti se oli vain purkamiskulu! Mutta joo, suostuin maksamaan, että sopu säilyisi.
No, sit me ruvettiin taloa ja pihapiiriä remontoimaan, ja kaikki tietty alkoivat joka ohikulkumatkallaa poiketa juttelemassa. mitään ne eivät koskaan tehneet, mutta jumankekka, että kaikilla oli siihen sanomista. Värit oli huonot, materiaalit oli surkeat, seiniä ei olisi saanut muuttaa ja vedenpuhdistaminen oli turhaa. No ei se mitään, ajattelin, että helpompi sitä mulle suunnattua nalkutusta oli kuunnella kuin sitä, miten ne kävijät nalkuttivat mulle toisistaan.
Remontin kuluessa sain hirveällä vaivalla talon myös tyhjennettyä kaikesta siitä rojusta, mitä isovanhemmat olivat siellä säilöneet, monta kertaa hoputin ihmisiä hakemaan omansa pois ja itse kuskasin pakettiautolla tavaraa heidän koteihinsa, kannoin mökeille ja kerrostalojen yhdeksänsiin kerroksiin. Jännä kuitenkin, miten ihmisille muistuu mieleen sitä ja tätä, mitä "navetanvinnillä" tai pihaladossa joskus ennen suuria kivisateita oli, ja mikä nyt kuuluu heille. Siis vuosien päästä. Lähes vuosikymmenen päästä. Mutta ei silloin perinnönjaon, kaupan tai remontin aikaan.
No minä en halunnut siellä sitten kuitenkaan asua, kun on työt vähän toisaalla, joten remontin jälkeen vuokrasin talon, ensin yhdelle, sitten toiselle vuokralaiselle ja nyt siellä asuu mun oma poika. Yksi sukulainen juuri lähetti vihaisen sähköpostin, jossa vaaditaan minua antamaan sukulaisille "asiallinen ja totuudenmukainen vastaus" pitäjäläisten esittämiin kysymyksiin siitä, onko talo myyty, mihin hintaan ja kenelle.
Ja nyt on tultu niin kauas siitä ajatuksesta, että maksan sukusovun säilyttämiseksi, että en enää ikinä halua kuulla koko suvusta.
ÄLKÄÄ KOSKAAN OTTAKO SUKUTALOA RISTIKSENNE!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ns. vanhaa sukua, meillä on tapana asua sukupolvesta toiseen samassa tylsässä, typerässä, ankeassa talossa, jota kaiketi tulisi vihata, koska se sitoo inhalle paikkakunnalle, missä kukaan ei ikinä asuisi, jos ei olisi pakko. Tietenkään kukaan suvusta ei ole koskaan käynyt kilometriä kauempana kotoa ja ihonväriltään erilainen on paikkaunnalla sellainen ihme, että sitä tullaan katsomaan kauempaakin. Lapsuudenkodissaan haluaa aikuisena asua vain nössö peräkamarinpoika. Näin olen palstalta oppinut.
Jos näin on, että lapsuudenkodissasi rasismi, sovinismi ja mikä lie muu epäilyttävä ja epämääräinen vielä elää ja voi hyvin, niin ei sinne ketään voi pakottaa muuttamaan. Tässä tapauksessa siis sen mahdollisen nössön peräkammaripojan mahdollista morsianta. Peräkammaripoika voi siellä elellä yksikseen, tai siis vanhempiensa kanssa, mutta koskaan omaa perhettä perustamatta. Näin se vain menee. Tai voihan sitä henkisellä väkivallalla pakottaa joku muuttamaan peräkorpeen... mutta sittenpä kannattaa muistaa, että lopulta sitä niittää, mitä itse on kylvänyt... vääryyttä, kipua, hammastenkiristystä.
Vierailija kirjoitti:
Asumme siis omakotitalossa, eikä lapsilla ole koskaan ollut muuta kotia. Mietin vaan että jääkö tätä kaipaamaan, jos myymme sen lasten lähdettyä.
Sekä mieheni ja minä muutettu paljon ja siitä on jäänyt kyllä ruhjeita.
ap
Nykyihmiset on jo valmiiksi aika juurettomia. Nykysuomalainen harvoin voi enää sanoa lapselleen, ”äitisi asui tuossa talossa, isoäitisi tuossa, isoisäsi suku asuu tuossa talossa” jne. Vanhemmalle porukalle talot eli paikat, kotipaikat, on vielä tärkeitä ja ne on siis olemassa. Juuri viimejouluna ajeltiin äidin kanssa (yli 70 v) vielä katsomaan hänen kotipaikkojaan. Siinä ensimmäisessä, isänsä talossa, ei ole sen aikaista taloa enää, vaan se on purettu ja uusi tehty tilalle. Piha on, lähimetsä kivineen, jossa äiti leikki lapsena, on. (Äidin isä kuoli sodassa.) Se seuraava – hänen äitinsä ja isäpuolensa talo – on vielä olemassa, mutta sekin on myyty toisille. Ihmiset kuitenkin tuntee äidin vielä ja siellä olen minäkin käynyt kylässä. Nyt jouluna ja noin 5 vuotta sitten. Äidin isoäidin ja isän talo on olemassa, tyhjillään, mutta sitäkin käytiin katsomassa.
Isäni puolelta nämä talot on siinä kylässä, jossa minäkin lapsuuteni elin ja asuin. Ja ovat yhä olemassa. Kuten meidänkin talo, joka on nyt veljelläni.
Rakkaita ja syviä muistamisen paikkoja. Voimakkaita paloja identiteettiäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asumme siis omakotitalossa, eikä lapsilla ole koskaan ollut muuta kotia. Mietin vaan että jääkö tätä kaipaamaan, jos myymme sen lasten lähdettyä.
Sekä mieheni ja minä muutettu paljon ja siitä on jäänyt kyllä ruhjeita.
ap
Tarkoitatko, että jäättekö te sitä kaipaamaan vai lapset? Jos tarkoitat lapsia, niin en usko, että sen kummemmin kaipaavat; heillä on siinä vaiheessa jo oma elämä ja omat kodit.
Lapset. Me emme kaipaa.
Tässä on iso tontti, joten halutessaan tähän saisi kaksi taloa eli molemmille omat. Tää on harvinaista Helsingissä.
ap
Elämä muuttuu ja kodit vaihtuvat. Kiintykää ihmisiin, ei paikkoihin, syleilkää muutosta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asumme siis omakotitalossa, eikä lapsilla ole koskaan ollut muuta kotia. Mietin vaan että jääkö tätä kaipaamaan, jos myymme sen lasten lähdettyä.
Sekä mieheni ja minä muutettu paljon ja siitä on jäänyt kyllä ruhjeita.
ap
Tarkoitatko, että jäättekö te sitä kaipaamaan vai lapset? Jos tarkoitat lapsia, niin en usko, että sen kummemmin kaipaavat; heillä on siinä vaiheessa jo oma elämä ja omat kodit.
Lapset. Me emme kaipaa.
Tässä on iso tontti, joten halutessaan tähän saisi kaksi taloa eli molemmille omat. Tää on harvinaista Helsingissä.
ap
No enpä todellakaan usko, että joku haluaisi jäädä asumaan sisaruksensa naapuriin. Suku on mukavaa, ja vielä mukavampaa kun siihen on sopiva etäisyys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asumme siis omakotitalossa, eikä lapsilla ole koskaan ollut muuta kotia. Mietin vaan että jääkö tätä kaipaamaan, jos myymme sen lasten lähdettyä.
Sekä mieheni ja minä muutettu paljon ja siitä on jäänyt kyllä ruhjeita.
ap
Nykyihmiset on jo valmiiksi aika juurettomia. Nykysuomalainen harvoin voi enää sanoa lapselleen, ”äitisi asui tuossa talossa, isoäitisi tuossa, isoisäsi suku asuu tuossa talossa” jne. Vanhemmalle porukalle talot eli paikat, kotipaikat, on vielä tärkeitä ja ne on siis olemassa. Juuri viimejouluna ajeltiin äidin kanssa (yli 70 v) vielä katsomaan hänen kotipaikkojaan. Siinä ensimmäisessä, isänsä talossa, ei ole sen aikaista taloa enää, vaan se on purettu ja uusi tehty tilalle. Piha on, lähimetsä kivineen, jossa äiti leikki lapsena, on. (Äidin isä kuoli sodassa.) Se seuraava – hänen äitinsä ja isäpuolensa talo – on vielä olemassa, mutta sekin on myyty toisille. Ihmiset kuitenkin tuntee äidin vielä ja siellä olen minäkin käynyt kylässä. Nyt jouluna ja noin 5 vuotta sitten. Äidin isoäidin ja isän talo on olemassa, tyhjillään, mutta sitäkin käytiin katsomassa.
Isäni puolelta nämä talot on siinä kylässä, jossa minäkin lapsuuteni elin ja asuin. Ja ovat yhä olemassa. Kuten meidänkin talo, joka on nyt veljelläni.
Rakkaita ja syviä muistamisen paikkoja. Voimakkaita paloja identiteettiäni.
Omilla vanhemmillani, samaa ikäluokkaa kuin äitisi, on samaa vimmaa päästä potkimaan kivijalkoja taloista, joissa itse lapsena asui, tai joku aikaisempi sukupolvi. Itselläni ei ole minkäänlaista mielenkiintoa ja toivon syvästi, että vanhemmat myisivät talonhöskänsä eivätkä nostalgiahumussaan kuvittelisi minun sitä kontolleni haluavan. Asun toisella paikkakunnalla enkä suin surmin muuttaisi takaisin pikkukylään, jossa tuo lapsuudenkoti on.
En pidä yhtään tärkeänä, päinvastoin. Sellainen käytäntö olisi orjuuttavaa ja kiusallista. Säilyttäköön kuka haluaa, mitään velvollisuutta siitä ei saa tulla. Itse en asuisi siellä mistään hinnasta, en koko paikkakunnalla.