Lue keskustelun säännöt.
Välillä se iskee: Pohjaton yksinäisyyden tunne, kun kaikilla on joku ja mulla ei
02.04.2017 |
Mies kävi perjantaina viihteellä ja eilen sillä soi puhelin ihan "rasitukseen" asti, kun mies olisi vaan halunnut levätä krapulaa pois. Kaverit sille soitteli ja kyseli, että "Onko kaamee kapula"
Mulla ei ole mitään tuollaisia. Kukaan ei kysele minun perääni. Ainoat, joidenka kanssa edes joskus fb:ssa viestitellään, on äitini ja yksi toinen nainen, jonka lapsi elää samassa tilanteessa, mitä mun. Mulla on ihan järjettömän yksinäinen elämä. Jos erehdyn miehelle valittamaan yksinäisyyttä, se vaan syyttelee marttyyrimaisesti, että onhan sulla perhe. No on mulla perhe, kaikilla on omat kuvionsa. Lapset ovat omissa oloissaan, tai kylästelevät kavereillaan. Mä kökötän yksin.
Olen yrittänyt harrastusten kautta saada jotain kontakteja aikaiseksi, mutta ne lopahtavat ajan kanssa.
Äitikin vaan arvostelee mun elämää, ei koskaan tule kehua, tai kiitosta. Mulla on äidin mielestä väärä ruokavalio. Vääränlainen mies. Lapset "hoitamatta" ja kulkevat väärissä vaatteissa.
Tiedättekö, jos nyt kuolisin, kukaan perheeni ulkopuolinen ei varmaan tulisi edes hautajaisiin. Masentaa ja ahdistaa. :( Haluan elämän!
Kommentit (5)
Vierailija kirjoitti:
Oletko tosissasi? "Pohjaton yksinäisyyden tunne, kun kaikilla on joku ja mulla ei" mutta sinulla on mies ja lapset??
Vihaksi pistää.
Suutu ihan rauhassa. Tällainen olen,, ärsytän näköjään jo netinkin välityksellä.
Tarvitsen mutuakin elämää, kun oma perhe, just sellaista oman perheen ulkopuolista elämää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko tosissasi? "Pohjaton yksinäisyyden tunne, kun kaikilla on joku ja mulla ei" mutta sinulla on mies ja lapset??
Vihaksi pistää.
Kiitos vastauksesta! Heti tuli parempi mieli.
-ap
Mullakin mies ja lapsi ja yksinäinen. Tai oli mies, ero vireillä. Ei edes sitä yhtä kaveria, kaikki tippuneet pois syystä tai toisesta. Olen jotenkin tottunut tähän jo, vaikka välillä tuleekin tunne että olispa edes se yksi kaveri kenen kanssa harrastaa tai käydä jossain. En luota enää ihmisiin ja siitä syystä en uskalla ja halua edes yrittää tutustua kehenkään. Jotenkin koen vaan kaikki ihmiset vastenmielisiksi syystä että luottamus on mennyt niin monet kerrat.
Itse olen vähän samasaa tilanteessa mutta omaa perhettä ei (vielä) ole, vaan olen tiiviisti lapsuuden perheen kanssa tekemisissä. Lisäksi on mies. Ehkä myös sillä erolla etten koe olevani yksinäinen. Voi johtua siitä että vielä jokin aika sitten oli muutama ystävä mutta jouduin katkaisemaan välit oman jaksamiseni vuoksi. (Vakavia mielenterveysongelmia ja persoonallisuushäiriöitä.)
Sosiaalisuuteni saan tietyllä tavalla mieheni kautta. Ei sillä että itse olisin menossa mukana. Mutta itseäni se piristää, kun kuulen hänen kavereiden kuulumisia ym. Hah, kuulostaa ehkä hassulta. Mutta en siis koe hänen sosiaaliuttaan tai kavereitaan mitenkään negatiivisena asiana itselleni, vaan ne tuovat minullekin sisältöä elämään. Kyllä mulla silti ihan oma elämä on. Mutta ehkä sellaimen "uteliaisuus" ja kiinnostuminen muista asioista ja ihnisistä tuo ainakin itselleni tunteen etten ole yksin.
Mutta omasta kokemuksesta voin myös sanoa, että kyllä ne omat ystävät ja kaverit ovat tärkeitä. Oma äitini on supersosiaalinen mutta hän on aina elänyt meidän lasten kautta ilman ystäviä. Ihan vapaavalintaisesti. Sitten kun lapset lentävät pesästä niin se voikin olla kova paikka ja liika takertuminen lapsiin on raskasta.
Itse ajattelin etsiä netin kautta uusia tuttavuuksia. Eihän niistä helpolla varmasti ystävyyksiä synny, jos ollenkaan. Mutta kyllähän se nyt varmasti piristää silloin tällöin tavata uusia ihmisiä. Olen vain nykyään aika valppaana minkälaisiin ihmisiin ylipäätään haluan tutustua ja lähelle päästän harvan.
Oletko tosissasi? "Pohjaton yksinäisyyden tunne, kun kaikilla on joku ja mulla ei" mutta sinulla on mies ja lapset??
Vihaksi pistää.