Vanhemmuus ilman jatkuvaa murehtimista tai syyllisyyttä?

Ehkäpä niillä murehtijoilla on niin suuret ihanteet vanhemmuudesta ja siitä mitä haluaisivat lapsilleen antaa, mutta samaan syssyyn kykenevät tarkastelemaan itseään rehellisesti ja huomaavat kuinka vaikeaa on olla kypsä, vastuullinen kasvattaja. Sitäkin voi miettiä miksi jollekin on niin tärkeää tarjota jälkikasvulleen parasta mitä voi antaa. Esimerkiksi ihmisiä joiden oma lapsuus on ollut kurjaa ja haluavat tehdä asiat paremmin kuin edellinen polvi. Luulen että se kulkee vähän molempiin suuntiin, edellisiin ja seuraaviin, lapsi hoivaa vanhempiaan näiden lapsuustraumoissa, jos sellaisia nyt sattuu olemaan ja pistää käsittelemään kaunoja omia hoivaajiaan kohtaan. Tai ehkä parhaimmillaan. Jos on jäljellä katkeruutta lapsuudenkotiinsa, syyllisyyttä voi lisätä jos ei itsekään koe onnistuvansa siinä minkä joku muukin mokasi.

Kyllä uskon ja toivon, että nämä vanhemmat oikeasti haluavat olla vastuullisia vanhempia. Ja se vastuu sitten joskus vaan painaa. Itse olen työssäni taas juuri tänään muistuttanut tiettyjä vanhempia, että sen jälkikasvun perään pitäisi vähän katsoakin. Että eivät ne lapset kasva ihan vain sillä, että antaa katon pään päälle ja joskus ruokaa. Eli kyllä jotkut suhtautuvat turhankin huolettomasti lastensa asioihin.

Siskoni on mielestään täydellinen kasvattaja, mutta hän on narsisti. Jos tuntuu ettei vanhemmuudessa ole mitään säätövaraa niin veikkaisin että jotain häikkää on, melkein todennäköisemmin kuin niillä jotka potee usein syyllisyyttä.

"Vastuulliseksi voi kehittyä vain sellainen ihminen, jolla häpeän tunne ja siihen perustuva kyky kokea syyllisyyttä ovat riittävästi herkistyneitä."

Antti-Veikko Perheentupa

Mä oon pohtinut, riippuisiko murehtiminen / murehtimattomuus ainakin joillain siitä, onko oma lapsuus ja nuoruus sekä omat vanhemmat olleet hyviä vaiko huonoja?

Jos kokee oman lapsuutensa hyvänä ja suhteet vanhempiin hyvinä, ei ehkä niin murehdi omaa vanhemmuuttaan ja stressaa sitä, onhan osannut itse varmasti olla tarpeeksi hyvä vanhempi? Silloin varmaankin pystyy paremmin luottamaan siihen, että elämä ja omat taidot kantaa kyllä, koska itsekin on sisarustensa kanssa kasvanut vanhempiensa hoidossa ihan täyspäiseksi, vaikka vanhemmat ehkä ei ihan aina ihan täydellisiä olisi olleet, mutta kuitenkin ovat olleet niitä kuuluisia "riittävän hyviä".

Jos taas on ollut jotain vähänkin isompia ongelmia lapsuudessa ja nuoruudessa eikä vanhemmat ole olleet niin hyviä, niin ehkä siitä voi jäädä sellainen alitajuinen pelko ja ahdistus, että osaako varmasti olla parempi (oikeasti hyvä) vanhempi toisin kuin omansa? Tällöin ei myöskään ole sellaista opittua hyvän vanhemmuuden mallia omasta lapsuudesta, eikä myöskään ole sellaisia normaaleja isovanhempia tukemassa vanhemmuudessa ja antamassa tsemppiä?

Mun sisko yritti itsemurhaa, kun mun esikoinen oli vastasyntynyt vauva. Hän oli aina ollut päällepäin iloinen, eikä osattu aavistaa mitään. Jälkikäteen kun on puhuttu meidän lapsuusajoista, ollaan tajuttu, että meidän lapsuus ja vanhemmat ei todellakaan olleet mitään häävejä. Nyt oman lapsen myötä on tajunnut koko ajan enemmän ja enemmän kaikkia kieroutuneita asioita, mitä aiemmin on pitänyt normaaleina tai ajatellut, että se nyt vain oli semmoista. Aiemmin syytin aina itseäni, että olin vain vääränlainen lapsi, liian heikko kun olin nuorena masentunut ja syömishäiriöinen sekä viiltelin itseäni ym. Siskoni itsemurhayrityksen syyt juonsi myös osittain lapsuudesta. Oon aina alitajuisesti pelännyt, että toistan äitini virheitä tai että mitä jos mulle käy samanlailla kuin äidille. Äiti aikanaan mm. kavalsi työpaikaltaan ja mulle jäi esim. siitä hirveä pelko, että mitä jos en onnistu opiskeluissa ja saa hyvää työtä. Töissä pelkäsin aina virheitä ja mitä jos mua joskus syytetään jostain ja olin ihan yltiötunnollinen. Nyt lapsen saatuani oon juuri sellainen mutehtija, että oonhan osannut varmasti olla tarpeeksi hyvä äiti. Että mitä jos teen jonkin virheen ja hän masentuu takiani tai yrittää itsemurhaa, tai jotain. Sitäkin pelkään, että mitä tämä tällainen ajoittainen murehtiminen aiheuttaa, kun minun pitäisi osata olla normaali. Terapiaan onneksi pääsin ja sinne olen nyt menossa.

Oletko ap muutenkin peruslunki luonne?

Eipä av-mammat ainakaan tunnu murehtivan mitään...

Johtuu varmasti siitä kun se oma lapsi on niin rakas. Vaikka tietää että kaikki on periaatteessa ok niin silti miettii joko alitajuisesti tai ihan tietoisesti onko kuitenkaan toiminut kaikessa oikein ja onko vanhempana riittävän hyvä. Vielä kun joka suunnalta tulee ristiriitaisia neuvoja ja ohjeita niin vaikea on tietää miten olisi missäkin tilanteessa toimittava lapsen parhaaksi. Tietyllä tavalla tämä on tervettä koska sehän kertoo juuri siitä että haluaa olla lapselleen mahdollisimman hyvä vanhempi. Ehkä kuitenkin pitäisi oppia ottamaan vähän rennommin ja näkemään asiat isompina kokonaisuuksina. Ei haittaa vaikka kaikki ei aina mene oppikirjan mukaan ja kaikki perheet, lapset ja elämäntilanteen ovat kuitenkin erilaisia. Ei ole kiva lapsenkaan kannalta jos vanhemmuus on kauheeta suorittamista. Jos lapsi on tyytyväinen eikä miltään taholta tule viestiä isommista ongelmista niin kaikki on varmasti oikein hyvin!

Vierailija kirjoitti:

Mä oon pohtinut, riippuisiko murehtiminen / murehtimattomuus ainakin joillain siitä, onko oma lapsuus ja nuoruus sekä omat vanhemmat olleet hyviä vaiko huonoja?

Jos kokee oman lapsuutensa hyvänä ja suhteet vanhempiin hyvinä, ei ehkä niin murehdi omaa vanhemmuuttaan ja stressaa sitä, onhan osannut itse varmasti olla tarpeeksi hyvä vanhempi? Silloin varmaankin pystyy paremmin luottamaan siihen, että elämä ja omat taidot kantaa kyllä, koska itsekin on sisarustensa kanssa kasvanut vanhempiensa hoidossa ihan täyspäiseksi, vaikka vanhemmat ehkä ei ihan aina ihan täydellisiä olisi olleet, mutta kuitenkin ovat olleet niitä kuuluisia "riittävän hyviä".

Jos taas on ollut jotain vähänkin isompia ongelmia lapsuudessa ja nuoruudessa eikä vanhemmat ole olleet niin hyviä, niin ehkä siitä voi jäädä sellainen alitajuinen pelko ja ahdistus, että osaako varmasti olla parempi (oikeasti hyvä) vanhempi toisin kuin omansa? Tällöin ei myöskään ole sellaista opittua hyvän vanhemmuuden mallia omasta lapsuudesta, eikä myöskään ole sellaisia normaaleja isovanhempia tukemassa vanhemmuudessa ja antamassa tsemppiä?

Mun sisko yritti itsemurhaa, kun mun esikoinen oli vastasyntynyt vauva. Hän oli aina ollut päällepäin iloinen, eikä osattu aavistaa mitään. Jälkikäteen kun on puhuttu meidän lapsuusajoista, ollaan tajuttu, että meidän lapsuus ja vanhemmat ei todellakaan olleet mitään häävejä. Nyt oman lapsen myötä on tajunnut koko ajan enemmän ja enemmän kaikkia kieroutuneita asioita, mitä aiemmin on pitänyt normaaleina tai ajatellut, että se nyt vain oli semmoista. Aiemmin syytin aina itseäni, että olin vain vääränlainen lapsi, liian heikko kun olin nuorena masentunut ja syömishäiriöinen sekä viiltelin itseäni ym. Siskoni itsemurhayrityksen syyt juonsi myös osittain lapsuudesta. Oon aina alitajuisesti pelännyt, että toistan äitini virheitä tai että mitä jos mulle käy samanlailla kuin äidille. Äiti aikanaan mm. kavalsi työpaikaltaan ja mulle jäi esim. siitä hirveä pelko, että mitä jos en onnistu opiskeluissa ja saa hyvää työtä. Töissä pelkäsin aina virheitä ja mitä jos mua joskus syytetään jostain ja olin ihan yltiötunnollinen. Nyt lapsen saatuani oon juuri sellainen mutehtija, että oonhan osannut varmasti olla tarpeeksi hyvä äiti. Että mitä jos teen jonkin virheen ja hän masentuu takiani tai yrittää itsemurhaa, tai jotain. Sitäkin pelkään, että mitä tämä tällainen ajoittainen murehtiminen aiheuttaa, kun minun pitäisi osata olla normaali. Terapiaan onneksi pääsin ja sinne olen nyt menossa.

Ainakin sulla on hirmu hyvä itsetuntemus ja olet paljon pohtinut asioita ja löytänyt syy-yhteyksiä ongelmiisi. Sehän on tosi hyvä alku! Asioita voi työstää ja muuttaa vain kun tiedostaa ne. Oikein hyvää jatkoa sinulle ja siskollesi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä oon pohtinut, riippuisiko murehtiminen / murehtimattomuus ainakin joillain siitä, onko oma lapsuus ja nuoruus sekä omat vanhemmat olleet hyviä vaiko huonoja?

Jos kokee oman lapsuutensa hyvänä ja suhteet vanhempiin hyvinä, ei ehkä niin murehdi omaa vanhemmuuttaan ja stressaa sitä, onhan osannut itse varmasti olla tarpeeksi hyvä vanhempi? Silloin varmaankin pystyy paremmin luottamaan siihen, että elämä ja omat taidot kantaa kyllä, koska itsekin on sisarustensa kanssa kasvanut vanhempiensa hoidossa ihan täyspäiseksi, vaikka vanhemmat ehkä ei ihan aina ihan täydellisiä olisi olleet, mutta kuitenkin ovat olleet niitä kuuluisia "riittävän hyviä".

Jos taas on ollut jotain vähänkin isompia ongelmia lapsuudessa ja nuoruudessa eikä vanhemmat ole olleet niin hyviä, niin ehkä siitä voi jäädä sellainen alitajuinen pelko ja ahdistus, että osaako varmasti olla parempi (oikeasti hyvä) vanhempi toisin kuin omansa? Tällöin ei myöskään ole sellaista opittua hyvän vanhemmuuden mallia omasta lapsuudesta, eikä myöskään ole sellaisia normaaleja isovanhempia tukemassa vanhemmuudessa ja antamassa tsemppiä?

Mun sisko yritti itsemurhaa, kun mun esikoinen oli vastasyntynyt vauva. Hän oli aina ollut päällepäin iloinen, eikä osattu aavistaa mitään. Jälkikäteen kun on puhuttu meidän lapsuusajoista, ollaan tajuttu, että meidän lapsuus ja vanhemmat ei todellakaan olleet mitään häävejä. Nyt oman lapsen myötä on tajunnut koko ajan enemmän ja enemmän kaikkia kieroutuneita asioita, mitä aiemmin on pitänyt normaaleina tai ajatellut, että se nyt vain oli semmoista. Aiemmin syytin aina itseäni, että olin vain vääränlainen lapsi, liian heikko kun olin nuorena masentunut ja syömishäiriöinen sekä viiltelin itseäni ym. Siskoni itsemurhayrityksen syyt juonsi myös osittain lapsuudesta. Oon aina alitajuisesti pelännyt, että toistan äitini virheitä tai että mitä jos mulle käy samanlailla kuin äidille. Äiti aikanaan mm. kavalsi työpaikaltaan ja mulle jäi esim. siitä hirveä pelko, että mitä jos en onnistu opiskeluissa ja saa hyvää työtä. Töissä pelkäsin aina virheitä ja mitä jos mua joskus syytetään jostain ja olin ihan yltiötunnollinen. Nyt lapsen saatuani oon juuri sellainen mutehtija, että oonhan osannut varmasti olla tarpeeksi hyvä äiti. Että mitä jos teen jonkin virheen ja hän masentuu takiani tai yrittää itsemurhaa, tai jotain. Sitäkin pelkään, että mitä tämä tällainen ajoittainen murehtiminen aiheuttaa, kun minun pitäisi osata olla normaali. Terapiaan onneksi pääsin ja sinne olen nyt menossa.

Ainakin sulla on hirmu hyvä itsetuntemus ja olet paljon pohtinut asioita ja löytänyt syy-yhteyksiä ongelmiisi. Sehän on tosi hyvä alku! Asioita voi työstää ja muuttaa vain kun tiedostaa ne. Oikein hyvää jatkoa sinulle ja siskollesi!

Kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Mä oon pohtinut, riippuisiko murehtiminen / murehtimattomuus ainakin joillain siitä, onko oma lapsuus ja nuoruus sekä omat vanhemmat olleet hyviä vaiko huonoja?

Jos kokee oman lapsuutensa hyvänä ja suhteet vanhempiin hyvinä, ei ehkä niin murehdi omaa vanhemmuuttaan ja stressaa sitä, onhan osannut itse varmasti olla tarpeeksi hyvä vanhempi? Silloin varmaankin pystyy paremmin luottamaan siihen, että elämä ja omat taidot kantaa kyllä, koska itsekin on sisarustensa kanssa kasvanut vanhempiensa hoidossa ihan täyspäiseksi, vaikka vanhemmat ehkä ei ihan aina ihan täydellisiä olisi olleet, mutta kuitenkin ovat olleet niitä kuuluisia "riittävän hyviä".

Jos taas on ollut jotain vähänkin isompia ongelmia lapsuudessa ja nuoruudessa eikä vanhemmat ole olleet niin hyviä, niin ehkä siitä voi jäädä sellainen alitajuinen pelko ja ahdistus, että osaako varmasti olla parempi (oikeasti hyvä) vanhempi toisin kuin omansa? Tällöin ei myöskään ole sellaista opittua hyvän vanhemmuuden mallia omasta lapsuudesta, eikä myöskään ole sellaisia normaaleja isovanhempia tukemassa vanhemmuudessa ja antamassa tsemppiä?

Mun sisko yritti itsemurhaa, kun mun esikoinen oli vastasyntynyt vauva. Hän oli aina ollut päällepäin iloinen, eikä osattu aavistaa mitään. Jälkikäteen kun on puhuttu meidän lapsuusajoista, ollaan tajuttu, että meidän lapsuus ja vanhemmat ei todellakaan olleet mitään häävejä. Nyt oman lapsen myötä on tajunnut koko ajan enemmän ja enemmän kaikkia kieroutuneita asioita, mitä aiemmin on pitänyt normaaleina tai ajatellut, että se nyt vain oli semmoista. Aiemmin syytin aina itseäni, että olin vain vääränlainen lapsi, liian heikko kun olin nuorena masentunut ja syömishäiriöinen sekä viiltelin itseäni ym. Siskoni itsemurhayrityksen syyt juonsi myös osittain lapsuudesta. Oon aina alitajuisesti pelännyt, että toistan äitini virheitä tai että mitä jos mulle käy samanlailla kuin äidille. Äiti aikanaan mm. kavalsi työpaikaltaan ja mulle jäi esim. siitä hirveä pelko, että mitä jos en onnistu opiskeluissa ja saa hyvää työtä. Töissä pelkäsin aina virheitä ja mitä jos mua joskus syytetään jostain ja olin ihan yltiötunnollinen. Nyt lapsen saatuani oon juuri sellainen mutehtija, että oonhan osannut varmasti olla tarpeeksi hyvä äiti. Että mitä jos teen jonkin virheen ja hän masentuu takiani tai yrittää itsemurhaa, tai jotain. Sitäkin pelkään, että mitä tämä tällainen ajoittainen murehtiminen aiheuttaa, kun minun pitäisi osata olla normaali. Terapiaan onneksi pääsin ja sinne olen nyt menossa.

Kyllä varmasti tuolla on yhteys sellaiseen hirveään murehtimiseen joka menee ihan överiksi, mutta aloittajasta saa sen kuvan ettei tunne koskaan mitään syyllisyyttä, mikä on mielestäni jo vähän omituista jos yhtään kelaa itseään vanhempana. Itse koen vanhemmuuden ainakin jatkuvana oppimisen tilana, jossa en todellakaan ole vielä täydellinen ja jossa aina välillä joku juttu menee myös pieleen.

Ei siitä murehtimisesta pääse koskaan, kun on vanhempi. 95 - vuotiaskin vielä murehtii 70 -vuotiaan lapsensa puolesta.

Mä olen tehnyt lasten suhteen valintoja, jotka ovat mielestäni oikein lasten kannalta. Siksi en koe syyllisyyttä. Toki yksittäisistä tilanteista, joissa tulee toimittua väärin, mutta en koe mitään yleistä syyllisyyttä.

Olen hoitanut lapsia kotona niin kauan kuin koin heille olevan hyväksi, tarjonnut myös miehelle mahdollisuuden siihen, vietän lasten kanssa niin paljon aikaa, että koen heidän äidin tarpeensa täyttyvän, leikin ja kiinnitän huomiota heihin joka ikinen päivä (tai päivät kun näin ei ole ovat poikkeuksia), talous on järjestetty niin, että lapsilta ei puutu mitään.