Lue keskustelun säännöt.
Te joilta isä tai äiti kuollut...
30.03.2017 |
... tuleeko teille koskaan tällaista? Tänään ajoin autolla ja olin kuulevinani että kännykkäni soi. Katsoin puhelinta eikä se soinut... yhtäkkiä päähäni tuli tunne että isäni ei koskaan enää soita minulle ja aloin itkeä ihan hillittömästi 😢 isäni kuoli 2,5 v sitten ja mietin häntä ainakin viikottain ja käytännössä en koskaan mieti häntä "kyyneleet silmissä", hän vain käväisee mielessä ja se siitä. En tajua mitä tänään tapahtui... tuli vain ihan hillitön ikävä ja kaipaus 😭 Käykö teillä koskaan näin?
Kommentit (39)
Käy, usein. Mun äiti kuoli muutama vuosi sitten ampumavälikohtauksessa ja pitkään sen jälkeen luulin välillä jopa nähneeni hänet tyyliin kauppareissulla. En vaan uskonut kyseistä tapahtumaa todeksi. Sain muksun jokin aika sitten ja välillä iltaisin itken ku tiedän kuinka paljon äitini olisi halunnut olla mukana lapseni elämässä ja kehityksessä eikä lapseni koskaan pääse mummolaan. En voi koskaan kysyä häneltä neuvoa tai purkaa huolia.
Ymmärrän miltä susta tuntuu, koita jaksaa vaikka raskasta onkin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun molemmat vanhemmat kuoli niin, että olin tehnyt sitä surutyötä jo pitkään etukäteen. Isä kuoli 85-vuotiaana ja oli sitä ennen sairastellut jo todella pitkään. Olin itse 31-vuotias silloin. Äidillä puolestaan oli Alzheimerin tauti ja kuolema tuli lopulta helpotuksena. Äiti oli 76 ja minä olin 40. Äidin kohdalla suretti eniten se, että ne viimeiset vuodet meni sen taudin kourissa. Ihan viime kuukausina aloin jo itsekin toivoa, että äiti pääsisi pois. Silmiin kun katsoi, niin siellä ei ollut enää ketään kotona.
On varmasti vaikeampaa, jos vanhemman kuolemaan ei ole yhtään pystynyt valmistautumaan.
Joo, en osaa arvella miltä äkkikuolema tuntuu, mutta valmistauduttukin kuolema oli vaikea, kun äiti oli kuitenkin vain kuusissakymmenissä eli periaatteessa olisi voinut olla mukana elämässäni vielä 20-30 vuotta.
Äitini kuoli 19 vuotta sitten ja isäni 3 vuotta sitten. Itse olen jo 50-kymppinen.
Joskus tulee jotain asioita mieleen, mutta aika parantaa kaipauksenkin. Ihana lapsuus 1970-luvulta, kotipiha maalla kesällä ja talvella ja kaikki touhut isän ja äidin kanssa. Se oli parasta aikaa minun maailmassani.
Välillä tulee kovakin kaipaus, mutta koska asun synnyinkodissani niin kaikki lohduttavat muistot ja oma piha ja pellot ovat lähellä.
Itse olen tehnyt surutyötä jo kauan ennen isäni kuolemaa. Tavallaan olen menettänyt isäni kahdesti. Ensimmäisen kerran silloin, kun hän sairastui vakavasti eikä sairauden takia enää kyennyt normaaliin elämään vuodepotilaana ja toisen kerran, kun kuolema vuosien jälkeen armahti. Kuolema oli helpotus, joskin saatoin aivan yllättäen alkaa itkemään pankkitiskillä kuolinpesän laskuja maksaessa. Muuten ei ole tullut jälkikäteen mitään haikeutta suurempia tunnetiloja.
Jokainen meistä suree omalla tavallaan ja jokainen tapa on oikea tapa surra.
Vierailija kirjoitti:
Käy, usein. Mun äiti kuoli muutama vuosi sitten ampumavälikohtauksessa ja pitkään sen jälkeen luulin välillä jopa nähneeni hänet tyyliin kauppareissulla. En vaan uskonut kyseistä tapahtumaa todeksi. Sain muksun jokin aika sitten ja välillä iltaisin itken ku tiedän kuinka paljon äitini olisi halunnut olla mukana lapseni elämässä ja kehityksessä eikä lapseni koskaan pääse mummolaan. En voi koskaan kysyä häneltä neuvoa tai purkaa huolia.
Ymmärrän miltä susta tuntuu, koita jaksaa vaikka raskasta onkin
Tuo on vaikea paikka, epäoikeudenmukainen ja yllättävä tapahtuma. Ei sitä mieli varmasti oikein ymmärräkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mä olin nuori kun isä kuoli 9-vuotias ja äitin kuolemasta ei ole vielä vuottakaan.. kaikista hirveintä minusta on ajatella sitä kuinka kauan joudun elämään ilman äitiä! En ole edes 30 itse vielä! Kun niin kovasti vaan haluaisi nähdä ja puhua edes kerran vielä! Sanovat että eka vuosi on pahin ja sen jälkeen helpottaa, ei kyllä siltä tunnu edelleen itken joka päivä äitiä! Mä en vaan pysty ymmärtämään miten ihminen noin vaan häviää pois, tuijotin äitini ruumista koko ajan kun puin hänet arkkuun ja kappelissa oli niin vaikeaa antaa laittaa arkun kansi viimeisen kerran kiinni ku sillon tiesi ettei sitä nää enää koskaan, ihan typerää koska olihan äiti jo silloinkin poissa! Äiti tuhkattiin ja vein tuhkat mökille, on niin vaikea ajatella ettei sitä ole enää missään!
Ei tule. Isää ei elämäni kiinnostanut, eikä hän ollut siinä juurikaan mukana. Ehkä siksi olen "isättömyyttä" surrut koko ikäni, eikä kuolema siihen juuri tuonut muutosta. Ei hän esim. häihini osallistunut eläessäkään, eli en voi kuvitella kuinka hän jää "paitsi" jostakin muusta elämäni suuresta hetkestä. Tavallaanhan tämä toki on vielä surullisempaa, kun ei voi surra jonkin menettämistä jota ei ole koskaan ollutkaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli reilu vuosi sitten. Joskus itkettää kyllä, mutta saan sen aika hyvin tukahdutettua ajattelemalla jotain muuta. Minulla on vaatekaapissa tiiviissä muovipussissa isäni kaulaliina, joka vielä tuoksuu hänelle. Käyn välillä salaa haistamassa. Tästä ei tiedä kukaan, ei sisarukseni eikä mieheni. Isän tuoksua on vielä vähän jäljellä, mutta se alkaa selvästi nyt haihtua. :(
Vierailija kirjoitti:
No mä olin nuori kun isä kuoli 9-vuotias ja äitin kuolemasta ei ole vielä vuottakaan.. kaikista hirveintä minusta on ajatella sitä kuinka kauan joudun elämään ilman äitiä! En ole edes 30 itse vielä! Kun niin kovasti vaan haluaisi nähdä ja puhua edes kerran vielä! Sanovat että eka vuosi on pahin ja sen jälkeen helpottaa, ei kyllä siltä tunnu edelleen itken joka päivä äitiä! Mä en vaan pysty ymmärtämään miten ihminen noin vaan häviää pois, tuijotin äitini ruumista koko ajan kun puin hänet arkkuun ja kappelissa oli niin vaikeaa antaa laittaa arkun kansi viimeisen kerran kiinni ku sillon tiesi ettei sitä nää enää koskaan, ihan typerää koska olihan äiti jo silloinkin poissa! Äiti tuhkattiin ja vein tuhkat mökille, on niin vaikea ajatella ettei sitä ole enää missään!
Kyllä se helpottaa ajan kanssa, ellet sitten sairastu masennukseen.
Ensimmäisen vuoden olin fyysisestikin ihan kipeä ja mieli täysin sumussa. Sitten vuosi hautajaisten jälkeen alkoi pikku hiljaa helpottaa, kun oli saanut rakennettua identiteettiään uudelleen ja hyväksyttyä tilanteen ja suru alkoi muuttua ikäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee välillä kun teen jotain mitä äidin kanssa tehtiin. En enää koskaan kysy äitiä makutuomariksi kangaskauppaan, ei enää ikinä katsota yhdessä lauantai-iltana brittirikossarjoja ja neulota sohvalla, en voi soittaa äidille kun oon surullinen, kertoa miten hienosti tyttäreni pärjäsi harrastuksensa kisoissa tai muutakaan. Välillä käy mielessä jostain asiasta, että tästä pitäis kertoa äidille ja se naurais tälle ja tajuan etten voi. Joka kerta se sattuu niin helvetisti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viime viikolla tuli kuluneeksi tasan 7 vuotta isän itsemurhasta,ja nyt suruun on "tottunut",mutta ensimmäisinä vuosina oli samanlaisia kohtauksia kuin ap:n kuvailema,lisäksi on joitain aikoja,kun suru korostuu.Vieläkin melkein odotan,että isä soittaa syntymäpäivänäni ja kysyy paljonko täytän.
Olin 12-vuotias, kun menetin äidin äkillisesti. Siihen loppui lapsuus.
Niin monessa tilanteessa olen surrut äidittömyyden aiheuttamaa epäreiluuden tunnetta. Ei se kipu ja ikävä pois mee koskaan, mutta sen kanssa tottuu elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä kuoli minun ollessa 34 v. Surin aikani ja siinä se. Joku kappale tuo tunteet pintaan, mutta en ole koskaan kaivannut että isä olisi vielä täällä. Äidin vuoksi korkeintaan. En tiedä miksi en sen kummemmin kaipaa.
Äitini kuoli kymmenisen vuotta sitten, olen odottanut unessa tai muuten jotain merkkiä hänestä, mutta en ole saanut.
Äitini kuoli kun olin 17. Täytän tänä vuonna 55. Kaikki nämä vuodet olen muistanut häntä joka päivä. Ja hän on niin elävänä mielessäni ja sydämessäni, kulkee mukana kaikissa elämäni tapahtumissa.
Äitiä ei ole ikinä ollut ja faijakin on mulkku juoppo jonka kuolema olisi kaikille paras vaihtoehto.
En ymmärrä tuollaista.
Minulle tulee joskus yhtäkkiä mieleen, että enpä ole soittanut äidille vähään aikaan, pitääpä soittaa ja kysellä kuulumisia. Tai sitten ei...