En jaksa masentunutta ystävääni

Minulla on hyvä ystävä, johon tutustuin netin kautta viisi vuotta sitten. Hänestä tuli nopeasti ehkä tärkein ystäväni ja olen vieraillut monesti hänen luonaan ja hän kerran minun (Suomi on hänelle tosi kallis paikka matkustaa ja hän elää ihan naurettavan pienellä palkalla Suomen tasoon nähden). Kaksi ja puoli vuotta sitten hän alkoi muuttua ja kaksi vuotta sitten hänellä todettiin masennus. Olen koittanut olla tukena, mutta se on kauhean rankkaa. Ennen juttelimme päivittäin niitä näitä Skypen tai Whatsappin kautta. Meillä oli hauskaa ja olimme kiinostuneet samoista asioista.

Nykyään itsellänikään ei mene niin hyvin, mutta en viitsi valittaa hänelle omasta elämästäni, koska hänellä menee huonommin. On raskasta kommunikoida jonku kanssa joka on niin kaukana ja jota haluaisin auttaa, mutta mikään mitä sanon ei auta. Enkä edes halua olla se, joka voivottelee ja symppaa kaikessa. Masennus on vakava juttu, mutta en aio sääliä häntä, koska sääli ei häntä auta vaikka hän joskus tuntuu sitä kärttävän.

Hän ei enää halua puhua puhelimessa. Hän tekstaa usein vain valittaakseen ja kertoakseen pahasta olostaan. Tahdon auttaa ja tukea, mutta en jaksa enää olla se, jolle hän purkaa pahaa oloaan. Kahteen vuoteen on mahtunut kaikenlaista. Välillä hän ei ole ottanut lääkkeitään ja uhkasi lopeettaa puhumasta minulle jos vahtaan hänen lääkkeidensä syöntiä. Tsempata ei kuulemma saa, koska se vain ahdistaa. Surullista, koska hän oli helposti asioista innostuva ja todella ahkera ja hyvä opinnoissaan. Nykyään hän väittää, ettei ole koskaan oikeasti ollut iloinen tai innoissaan mistään, eikä ota kuuleviin korviinsa jos muistutan, että olen tavannut hänet ja puhuimme ennen puhelimessa päivittäin. Tiedän, ettei masennuksesta välttämättä koskaan parane, mutta on ihan kukkua, ettei hän ennen iloinnut mistään. Onneksi hän ei sentään ole koskaan ollut itsetuhoinen.

Miten jaksaa läheisen masennusta? Etenkin jos läheinen on joku, joka ei asu lähellä.