Olen ikuisesti vihainen siskolleni
Taustatietoina sen verran, että muutin kotoa pois täysi-ikäistyttyäni noin parisen vuotta sitten. Kotikotiin jäi pikkusisko, vanhempi ja koira. Koira oli tuolloin 5 ja puoli vuotias, ollut perheessä pienestä pennusta lähtien.
Koira on ja oli mulle todella tärkeä. Auttoi minua jaksamaan vaikeiden asioiden yli ja olin omanlainen henkireikänsä. Koiralenkit rentouttivat ja koiran läsnäolo sai olon turvalliseksi. Kotoa muutettua kävin moikkaamassa koiraa usein, yleensä lenkkien merkeissä. Muutaman kerran koira tuli myös luokseni yökylään.
Pikkusiskon tehtävänä oli viedä koira muutaman kerran päivässä ulos, koulun jälkeen ja iltaisin. Aamulenkit hoitui vanhemman toimesta.
Kun pikkusisko täytti 18 hän alkoi käymään baareissa, en tuomitse koska käytiin monesti yhdessä. Sopimuksena kuitenkin oli se, että sisko vie koiran ulos kun pääsee kotiin, etenkin jos koira ollut yksin kotona (n. klo 21-03) johtuen vanhemman yövuoroista. Muutaman kerran näin kävikin, kunnes pikkusisko löysi poikaystävän. Lupasi minulle, että menee viemään koiran ulos, kun kerran poikaystävänsäkin asuu alle 5 minuutin kävelymatkan päästä kotikotoa. Kävi kuitenkin ilmi, että näin ei käynyt ja muutaman kerran koira oli aamuseitsemään asti yksin kotona, joka ei tietenkään ole hyvä koiralle.
Vähän ajan kuluttua pikkusisko alkoi viettämään entistä enemmän aikaa poikaystävänsä luona. Saattoi mennä sinne koulun jälkeen eikä käynyt kotona, jolloin koiran yksinolo lisääntyi taas muutamalla tunnilla. Minä tietenkin vihastuin tästä ja muutaman kerran baarista maksoin itselleni taksin kotikotiin koiran luo. Hinta on aika suolainen opiskelijalle, mutta ajattelin että koiran hyvinvointi on eurojen arvoinen. Aikataulutin omat menoni niin, että koulun jälkeen oli aikaa viedä koira ulos ja viettää sen kanssa aikaa siihen asti, kunnes joku tulee kotiin.
Pikkusiskon vierailut poikaystävänsä luona pitenivät ja pitenivät eikä hän käytännössä ollut enää ollenkaan kotona. Vanhempi teki päätöksen, että koiran on parempi olla lähisukulaisen luona, joka on perheineen kuitenkin jo miettinyt koiran hankintaa. Tiedän, että koiran on parempi olla perheessä, jossa sille annetaan aikaa ja siitä välitetään koko sydämestä. Kuitenkin tilanne on surullinen ja minusta tuntuu, etten pääse sen "yli" ikinä. Ehdotin, että koira olisi tullut luokseni asumaan, mutta kuulemma koira on liian kallis opiskelijabudjettiin. Mikäli koira olisi tullut minulle, olisin priorisoinut elämäni uudelleen. Se ei kuitenkaan ollut edes harkittavissa.
Siskolleni en voi koskaan antaa tätä anteeksi. Hän varmasti tiesi ja tietää, miten tärkeä koira on minulle. En voi käsittää, miksei hän voinut viedä koiraa ulos, vaikka sen poikaystävänsä kanssa, kun kerran asuvat käytännössä toistensa naapurissa. Koira on ollut nyt 3 kuukautta poissa eikä suru hellitä lainkaan. Itken lähes päivittäin, kun ajattelen koiraa tai tätä tilannetta ylipäätään.
Kommentit (41)
Itsehän kaappasin kissani kanssani asumaan, opiskelija se minäkin olin ja kissalla sairauksia (=kalliit lääkärireissut ja lääkkeet) ja veteli jo viimeisiään. En kuitenkaan voinut elää ilman kissaani, joten se tuli kerran luokseni hoitoon ja sille tielle jäi. Voi kuinka onnellinen päivä se oli :') Lepää rauhassa kissanen...
Vierailija kirjoitti:
Kannattaisi varmaan keskustella niiden vanhempien kanssa. Eihän se koira yksin siskosi vastuulla voi olla, eikä siskosi varmaan päättänyt että koira on liian kallis opiskelijalle.
Asiasta on keskusteltu ja olen yrittänyt todistaa kykeneväni hoitamaan koiran täysin, olin varautunut myös yllättäviin eläinlääkärikuluihin. Koira ei koskaan ollut vain siskoni vastuulla, hänen tehtävänään oli viedä koira koulun jälkeen ulos, koska pääsi aikaisemmin kotiin. Tämän lisäksi iltalenkki. Aamulenkki, joka on "pahin" oli vanhemman vastuulla, toki vanhempi vei koiran ulos myös muuten tarvittaessa, jos siskolla oli menoa. Itsekin vein koiraa ulos ja olin kertonut olevani käytettävissä, niin hoito- kuin lenkitysapunakin.
Koira asuu tällä hetkellä lähisukulaisen luona, ilmeisesti pysyvästi. Vanhemman mukaan koiraa ei saa pompotella paikasta toiseen, jonka toki ymmärrän. Mielestäni olisin kuitenkin ollut parempi vaihtoehto sukulaisen sijasta, koska olin koiran elämässä kuitenkin viikottain, poismuutostani huolimatta.
No kai sä voit siellä sukulaisen luona käydä koiraa moikkaamassa? Parempi kuin jos olisi mennyt jollekin tuntemattomalle etkä olisi saanut koiraa nähdä enää koskaan?
Mun vanhemmat ottivat koiran kun asuin vielä kotona vasten tahtoani ja nakittivat lenkkeilytykset mulle. Nykyään en voi oikeastaan edes sietää koiria kiitos vanhempieni.
Ihan turhaan olet siskollesi vihainen, koiran ottaminen ja sen hoito kuuluu loppupeleissä olla vanhempien vastuulla, he ovat tehneet päätöksen koiran ottamisesta.
Jospa se raha olikin syynä koirasta luopumiseen, eikä koiran liiallinen yksinolo? Muuten tuntuu hieman käsittämättömältä, mikseivät vanhempasi olisi antaneet koiraa sinulle ja vaikka auttaneet rahallisesti, jos jotain yllättävää ilmenee. Jos koira olisi jäänyt heille, jos siis siskosi olisi hoitanut osuutensa, olisi se koira saman maksanut kumminkin kuin sinun luona asuessaan.
Minä otin saksanpaimenkoiran kun muutin opiskelemaan. Asiaan tosin vaikutti se, että mulla oli takataskussa 5 kk edestä kesätyösäästöjä (huhti-elokuu) ja mutsin säästämät 8000 euroa.
Silti teki jo vähän tiukkaa loppuaikoina opiskelijabudjetilla ja vuoden työttömyyden aikana. Koiran ruokaan menee rahaa. Eläinlääkärillä käytiin kunnallisella.
Että jos se oli iso koira, niin siinä mielessä vanhempasi on kyllä oikeassa. Koirani kuoli lopulta 8-vuotiaana haiman vajaatoimintaan. (Olen miettinyt, onko sakujen kuoleminen nuorena yleistäkin, sillä olen hyvin harvoin nähnyt vanhaa yli 10 vuotiasta sakua). Koira oli myöhemmin myös jatko-opiskeluiden este, koska en uskaltautunut enää heittäytyä niukalle opiskelijabudjetille, kun oli se koira ruokittavana. Jälkikäteen sanon, että olisi pitänyt harkita silloin vielä tarkemmin, kun otin sen koiran, että kannattaako sitoutua "lapseen" siinä vaiheessa, kun ei vielä tiedä, mitä elämältä tahtoisi.
Koiran kannalta on varmaan kaiken kaikkiaan parempi siellä uudessa perheessä, luultavasti. Ehkä voit käydä siellä moikkaamassa ja tarjoutua hoitotädiksi?
Vierailija kirjoitti:
No kai sä voit siellä sukulaisen luona käydä koiraa moikkaamassa? Parempi kuin jos olisi mennyt jollekin tuntemattomalle etkä olisi saanut koiraa nähdä enää koskaan?
Mun vanhemmat ottivat koiran kun asuin vielä kotona vasten tahtoani ja nakittivat lenkkeilytykset mulle. Nykyään en voi oikeastaan edes sietää koiria kiitos vanhempieni.
Ihan turhaan olet siskollesi vihainen, koiran ottaminen ja sen hoito kuuluu loppupeleissä olla vanhempien vastuulla, he ovat tehneet päätöksen koiran ottamisesta.
En tiedä olenko turhan nipo vai mitä, kun ajattelen näin. Mielestäni noin kaksi lenkkiä päivässä ei ole mitenkään liikaa vastuuta tai vastuun heittämistä "vain" siskon niskoille. Se, että hän kehtaa valehdella koiranulkoilutuksesta vihastuttaa eniten. Poikaystävän saaminen tai hänen luonaan punkkaaminen ei ole syy unohtaa koiraa. Sisko ei ollut vastuussa koiran ruokinnasta, turkinhoidosta tai mistään muusta "vaikeastakaan". Ainoastaan kahdesta lenkistä päivässä, joista ainakin toinen oli hyvästä syystä - se, joka tulee ensimmäisenä kotiin vie koiran ulos.
No miten ei käy että koira asuisi sun luona ja vanhempasi vastaisivat sen kuluista? Kun vanhempasihan sen on hankkineetkin
Vierailija kirjoitti:
No miten ei käy että koira asuisi sun luona ja vanhempasi vastaisivat sen kuluista? Kun vanhempasihan sen on hankkineetkin
En tiedä, koira asuu nyt siellä missä asuu ja sillä selvä. En kuitenkaan ymmärrä sitä, miten minun opiskeluni ovat yhtään sen vaikeampi yhdistää koiran kanssa, kun sukulaisperheellä on erityislapsen lisäksi myös kolme kissaa ja toisella vanhemmalla vuorotyö.
Tällä hetkellä ainoat syyt siihen, miksi koira ei voi asua luonani on "koira on juuri kotiutunut, ei ole reilua pompotella" ja "sinulla on opiskelut kesken".
Toki, voin nähdä koiraa tai se voi tulla luokseni kylään. Kuitenkin omat aikatauluni kyseisen sukulaisperheen kanssa eroavat toisistaan paljon, johtuenkin juuri toisen osapuolen vuorotöistä. Ikävä on suuri eikä sitä auta ollenkaan se, että olin tottunut näkemään koiraa viikottain.
Siskosi ei käsittääkseni ollut tuota koiraa ottanut, eikä todellakaan ole siskon vika ettei halua sitoutua siihen. Itselläni on kaksi koiraa enkä todellakaan odota että meidän nuoriso niistä vastaa. Minusta se joka ottaa, huolehtii tai etsii uuden kodin. Jos taas siskosi olisi vastustanut koirasta luopumista, sitten saisi kantaa vastuunsakin. Sä pääset kuitenkin katsomaan koiraa joten en näe ongelmaasi; itse menetin äitini traagisesti ja yllättäen kolme viikkoa sitten.. maksaisin pienen omaisuuden jos saisin hänet takaisin vaikka pariksi minuutiksi.
Vierailija kirjoitti:
Jospa se raha olikin syynä koirasta luopumiseen, eikä koiran liiallinen yksinolo? Muuten tuntuu hieman käsittämättömältä, mikseivät vanhempasi olisi antaneet koiraa sinulle ja vaikka auttaneet rahallisesti, jos jotain yllättävää ilmenee. Jos koira olisi jäänyt heille, jos siis siskosi olisi hoitanut osuutensa, olisi se koira saman maksanut kumminkin kuin sinun luona asuessaan.
Tiedän, ettei raha ollut syynä, koska saan rahallista avustusta kuukausittain kotoa, vaikken sitä välttämättä tarvitsisi. Koiralla ei ole sairauksia eikä mitään erityisruokavaliota. Suurin menoerä oli ruoka, johon upposi/uppoaa noin 40 euroa kuukaudessa. Koira on kuitenkin aika pieni, noin kymmenen kiloinen.
Vierailija kirjoitti:
Siskosi ei käsittääkseni ollut tuota koiraa ottanut, eikä todellakaan ole siskon vika ettei halua sitoutua siihen. Itselläni on kaksi koiraa enkä todellakaan odota että meidän nuoriso niistä vastaa. Minusta se joka ottaa, huolehtii tai etsii uuden kodin. Jos taas siskosi olisi vastustanut koirasta luopumista, sitten saisi kantaa vastuunsakin. Sä pääset kuitenkin katsomaan koiraa joten en näe ongelmaasi; itse menetin äitini traagisesti ja yllättäen kolme viikkoa sitten.. maksaisin pienen omaisuuden jos saisin hänet takaisin vaikka pariksi minuutiksi.
Sisko ei olisi halunnut luopua koirasta, itkikin sen takia. Äitisi kuolemasta puheenollen, koira hankittiin meille aikalailla sen jälkeen kun oma äitimme oli kuollut. Sen takia koiralla on erityisen suuri rooli elämässäni, tuskin olisin samassa mielentilassa ellei koira olisi ollut luomassa turvaa ja tukea.
Kyllä minäkin olen opiskelijabudjetilla koiran hoitanut. Ei ole halpaa lystiä, mutta järjestettävissä.
KUN siskollesi tulee ero poikaystävänsä kanssa, voi miettiä kiintymyyssuhteiden merkitystä uudestaan.
Siis mitä? Vanhemmat hoitivat aamulenkin ja siskolle jäivät loput ulkoilutukset. Oliko kukaan kysynyt siskolta, kuinka tärkeä koira oli hänelle ja halusiko hän tehdä lenkin kahdesti-kolmesti päivässä?
Mene itseesi, ei se ole siskon tehtävä hoitaa sinulle tärkeää koiraa että voit käydä sitä moikkaamassa silloin kun huvittaa. Nyt vähän valoja päälle!
Vaikuttaa siltä että tässä on monta ongelmaa kietoutuneenä yhteen: kotoa muutto, itsenäistyminen, koiran menetys, suhde siskoon + bonuksena vanhemman menettäminen.
Tunteita varmasti piisaa, ja kannattaa antaa niiden tulla ja mennä, mutta ihan järki kädessä kannattaa myös miettiä että onko koira syy hukata elämänmittainen suhde siskoon?
Tietysti voi olla, mutta mietipä sitä kun te olette molemmat omillanne, mahdollisesti vanhempia. Olisiko kiva vaihtaa ajatuksia? Varmaan olisi. Mutta jitsi vie kun ei voi, kun oli se koira.
Tai vanhuksina kun kuolema kolkuttelee ja oma lapsuus muistuu mieleen kuin eilispäivä? Mikäpä sen rattoisampaa kuin jutella asioista oman diskon kanssa. Paitsi että ei voi koska koira.
Siskosi ei tehnyt päätöstä koiran hankkimisesta eikä ollut sen omistaja. Miksi et ole vanhemmallesi vihainen? Hänhän se päätti että koira menee tuttavaperheeseen eikä sinulle.
Tosi outoa ja tosi erikoista että sinä et saanut koiraa. Koira opiskelijalla on siis aivan normaali asia. En oikein osaa muuta sanoa kuin että vanhemmiltasi erittäin erikoinen ja outo ratkaisu.
Vierailija kirjoitti:
Siis mitä? Vanhemmat hoitivat aamulenkin ja siskolle jäivät loput ulkoilutukset. Oliko kukaan kysynyt siskolta, kuinka tärkeä koira oli hänelle ja halusiko hän tehdä lenkin kahdesti-kolmesti päivässä?
Mene itseesi, ei se ole siskon tehtävä hoitaa sinulle tärkeää koiraa että voit käydä sitä moikkaamassa silloin kun huvittaa. Nyt vähän valoja päälle!
Loput lenkitykset eivät olleet 100 prosenttisesti AINOASTAAN siskoni vastuulla, sen olen mielestäni tehnyt selväksi monen monta kertaa. Miksi siskon piti valehdella siitä, että on vienyt koiran ulos vaikkei ollut tehnyt niin? Minusta tuo on raukkamaista käytöstä. Sisko intti ja väitti, että koira on hänelle tärkeä, on sen vuoksi itkenytkin.
Kun valehtelu kävi ilmi, MINÄ kävin viemässä koiran ulos kahdesti tai kolmesti, riippuen vanhemman työvuoroista, jotta siskoni voisi viettää aikaa poikaystävänsä kanssa. Olen keskustellut poikaystävän ja siskon kanssa asiasta jälkeenpäin eikä kummallekaan olisi ollut ongelmana viedä koiraa ulos. Mikseivät he sitten tehneet niin? Siskon poikaystävän perheessä on peräti kaksi koiraa, joten hän on varmasti tietoinen siitä, millaista hoitoa koira vaatii.
Siis sulla oli oikeus muuttaa pois kotoa mutta siskon olisi pitänyt asua siellä lenkittääkseen koiraa mitä sinä haluaisit joskus käydä katsomassa?
Eiköhän se ole pikkusiskon asia elää omaa elämäänsä kuin pyörittää arkea niin että sinulle ja koiralla parhaiten passaa, oletko ihan sekaisin?
Kannattaisi varmaan keskustella niiden vanhempien kanssa. Eihän se koira yksin siskosi vastuulla voi olla, eikä siskosi varmaan päättänyt että koira on liian kallis opiskelijalle.