En usko masennuksen olemassaoloon

Masennus ei ole syy pitkille sairauslomille. Vaikka masennus on ihan oikeasti sairaus on potilaan tärkeää ymmärtää että mitään ihmeparannusta lääkkeiden avulla ei tule tapahtumaan. Avain asemassa on potilaan itse tekemä työ normaalin vuorokausirytmin ja ylipäätään normaalin arjen ylläpitämiseksi. Lääkkeet auttavat mutta varsinainen toipuminen tapahtuu potilaan oman toiminnan tuloksena. On helppoa antaa itselleen lupa jättäytyä normaalin arjen ulkopuolelle masennukseen vedoten mutta näin tekee vain karhunpalveluksen itselleen. Monelle masentuneelle joka päätyy osastolle ensimmäistä kertaa tuleekin yllätyksenä että siellä ei vaan lepäillä vaan aamulla noustaan ylös, osallistutaan erilaiseen toimintaan, ulkoillaan, yöt nukutaan jne. Eli ensimmäinen ja tärkein "hoito" on vuorokausirytmin normalisointi.

Kyllä sitä masennusta selvitellään muillakin tavoin kuin 'raksi ruutuun' menetelmällä. Ei pitäisi alkaa esittää pätevää ap hyvä.. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eikö ap keksinyt omaperäisempää provoa? Tämä on niin nähty.

En ole ap, mutta masennus on vaan tekosyy saada olla laiska "luvan kanssa". Jos olet oikeasti masentunut, et lähde lääkäriin hakemaan mitään nappeja.

Mitä sun mielestä oikeasti masentunut tekee? Kyllä mä koin pienten lasten äitinä velvollisuudeksi hakea apua > lääkitys ja terapia.

Käyttäjä1274 kirjoitti:

Olisikin niin, että tahdonvoima ja riittävä itsekuri riittäisi. Nyt vasta tajuan, mitä masennus on. Sain hirveän taudin diagnoosin vasta, en tule siitä parantumaan. Jo diagnoosia ennen koin sietämätöntä voimattomuutta. En vaan pystynyt samaan kuin ennen. Saikutin niin, että hävetti.

Tällä hetkellä en pääse sängystä ylös. En pääse suihkuun. Mietin ja mietin, että nyt nousen ja menen, mutta ei. Käännän kylkeä ja haluan unohtaa maailman.

En tunnista masennusta kaveristasi. Ei minulle mikään tunnu miltään. Ei ole mitään ihmeen "kivaa". On vain sinnittelyä. Ja halua nukkua todellisuus pois.

Kannattaisi nyt tosiaan pitää huolta itsestään ap:n ja tämän sairastuneen ihan yksissä tuumin, ettei tule enempää diagnooseja.

Masennus ei tosiaan ole uskonasia vaan tila jossa aivojen kemiallinen tasapaino ei oikein toimi. Lukekaa sivojen välittäjäaineista. Jos tiettyä ainetta on liikaa tai toista liian vähän, se vaikuttaa ihmisen mieleen. Ei silloin fyysinen pinnistely ja tahtominen auta jos kropassa ei kaikki vaan toimi. Masennus on tavallaan fyysistä vaikka ilmenee henkisenä.

Masennusta on myös erilaista, on vakava masennus, on lievempää masenusta. Oli taso mikä hyvänsä on ihan äärimmäisen tärkeää löytää positiivisia asioita ja tekemistä, koska masennus voi tappaa ihmisen. Jos kahville lähtö on ainut mikä saa vipinää jalkoihin, olkaa iloisia että edes joku asia vielä sen tekee.

Itse olin aikanaan vakavasti masentunut. Pahimmassa vaiheessa istuin asuntoni lattialla aamusta iltaan, viikkoja.

Siinä vaiheessa kun minua kärrättiin päivystykseen syötyäni paketin unilääkkeitä, osasin ainoastaan nauraa. Myöhemmin muuttui itkuksi.

Sitten tuli sekin aika kun osasin nauraa jo niille terveille ja normaaleille asioille. Ystävän nähdessä saatoin jopa olla aika normaali eikä joku ulkopuolinen olisi edes tiennyt mitä käyn läpi. Tie oli pitkä, mutta juuri nuo "normaalit" terveet hetket muistuttivat siitä, että vielä minussakin jotain pelastettavaa on ja että ehkä selviän ja pärjään. Kaksi vuotta siitä eteenpäin olin töissä. Niin pitkään se vielä vei.

Ei pidä väheksyä masennusta ja sen kanssa kamppailevia. Se on kuin tervassa rämpimistä ja kaatumista. Todella hidasta, mutta jos kymmenestä askeleesta yksikin vie eteenpäin niin antakaa tukenne ja antakaa aikaa. Älkää eläkö liikaa myöten ja kantako sitä taakkaa joka ei teille kuulu, olkaa vain olemassa, se oikeasti riittää.

Itselleni tuohon pariin vuoteen kuului niin biletystä kuin niitä päiviä, jolloin tuijotin vaan ikkunasta ulos loppua odotellen. Niitä päiviä oli viikoissa eniten.

Kaikesta hauskanpidosta ja yrittämisestä huolimatta esim äitini ei tänä päivänäkään tiedä mitä olen käynyt läpi.

Kannan ehkä loppuelämäni noita vuosia takaraivossani, en varsinaisesti häpeä (kai) , mutta tunsin ja tunnen edelleen jollain tavalla epäonnistuneeni.

Nyt olen elänyt kuitenkin jo 15 vuotta ihan tavallista elämää.

En kuitenkaan ikinä unohda mitä tietä olen kulkenut ja toivon että tulevaisuudessa tietoisuus tuon sairauden vaaroista olisi parempaa.

Masennuksessa on se huono puoli että se näyttäytyy monella tavalla. Ymmärrän epäluulosi ja sen tietyn tasoisen epäreiluuden tunteen kun tuntuu että toinen vain laistaa velvollisuuksista joista itse suoriudut vaikka väsyttäisi ja ei huvita.

Ymmärrän kyllä. Itsekin kamppailen välillä ajatusten kanssa, että olenko oikeasti masentunut ja olenko kuitenkin vain laiska luuseri. En halua tehdä arvioita ystävästäsi koska en tiedä mitä hän käy läpi, mutta voin kertoa vähän omista kokemuksistani.

Oma masennukseni ei näy ulkopuolisille lähes yhtään. Opinnot edistyvät keskinkertaisilla arvosanoilla, näen ystäviäni vähintään kerran kuussa ja rahankäyttöni on tahdillista. Tällä hetkellä olen kyllä jo todella hyvässä vaiheessa parantumisprosessia, mikä edesauttaa asioiden kasassapysymistä, mutta tämä oli aika samankaltaista myös silloin kun joka aamu nousin ylös ja ensimmäinen ajatus oli "menenkö kouluun vai hirtänkö itseni?". Ei kukaan näe pääni sisään. Ei kukaan silloinkaan tiennyt että minun piti toisinaan kotiin kävellessäni istua alas koska en jaksanut seistä. En kertonut kenellekään että olin niin uupunut ja pettynyt itseeni että aina iltatuntien jälkeen itkin rappusilla hetken ennen kuin avasin oven koska en halunnut kenenkään näkevän.

Alkoholi oli hyvä turruttamaan. Otin sitä nukkumiseen, nollaamiseen ja sosiaalisiin tilanteisiin. Kerran lintsasin koulusta että pystyin jäämään kotiin juomaan pullollisen likööriä ja itkemään sitä miten vihasin itseäni. Tämäkään ei näkynyt ulkopuolisille. Alkoholi hiljensi aina sen pienen äänen päässä joka toisti miten turhaa elämä on ja miten minusta ei tule ikinä mitään ja että kaikki vihaavat minua.

Vaikka nykyään voin paremmin, niin välillä tulee voimattomia kohtauksia jolloin mikään ei tunnu etenevän, ajatukset pyörii itsemurhassa, en saa raahattua itseäni suihkuun, harjattua hiuksia tai tehtyä ruokaa. Mutta muille tämä ei näy. Muut näkevät minut vain silloin kun saan itseni kouluun, menen kavereiden kanssa ulos ja voin paremmin.

Tiedän, että masennus on epämääräinen ja välillä turhauttavakin määritelmä, mutta pyydän ottamaan huomioon että näet kaveristani todennäköisesti vain ne puolet jolloin hän saa vedettyä itsensä kasaan. Mutta kaikki ovat erilaisia.

Bilettäminen on todellisuuspakoa ja todellisuuspako kaikissa muodoissaan on ominaista käyttäytymistä masentuneille.

Minä mietin joskus työkaverini ollessa masentunut ja sairaslomalla, että onkohan tuo masennus vaan mielen heikkoutta tai halua päästä helpolla. Tätä ei ole tarvinnut pohtia enää sen jälkeen kun itse masennuin ja tiedän mitä se on. Voin kertoa, että kyllä se ihan vakava sairaus on.