Vapaaehtoisesti lapseton, miksi ihmeessä?

Ei tunnu omalta jutulta. Minäkään tänne ole pyytänyt syntyä - en odota innolla kuulevani sitä lapselta, jonka olisin omista itsekkäistä syistäni saattanut maailmaan. (Ennen kuin roihahdatte, lähes kaikki syyt hankkia tai olla hankkimatta lapsia ovat lopulta itsekkäitä, poislukien ehkä ympäristö- ja ylikansoitussyyt ym. vastaavat - ja muistetaan tässä kohden vielä, että on myös tervettä itsekkyyttä, kaikki itsekkyys ei ole pahasta.)

Ennen kaikkea: on muutakin tekemistä. Haluan kouluttautua, matkustaa maailmalla ja perustaa permakulttuuripuutarhan ja tehdä taidetta ja ja ja ja siis kaikkea. Joskus tuntuu, että kuten aloittaja, moni hankkii lapsia koska ei ole muutakaan elämässä mistä olla intohimoinen.

Ei, minua ei huoleta yksin jääminen vanhana. Jos sinne asti elän, paras tapa välttää yksinäisyys on pitää yllä kaikkia mahdollisia hyviä sosiaalisia suhteita. Käykääpä vanhainkodissa kysymässä, monenko lapset vierailevat edes viikoittain.

En myöskään vihaa lapsia, mutta piittaamattomat ja julmat vanhemmat ovat jotakin mitä en jaksa sietää.

Lapset ovat ihan mukavia, mutta en halua niitä elämääni. Olen onnellinen ilmankin. Elämäni täyttävät rakas puolisoni, hienot harrastukset, hyvät ystävät ja mieluisa työ. En tarvitse lasta kokeakseni olevani onnellinen. Lisäksi ajatus lapsesta on lähinnä epämiellyttävä, kun huomioi kaiken sen ajan, vaivan, rahan ja stressin.

Eikä tämä ole vain oma tai edes vapaaehtoisesti lapsettomien yleinen näkemys, vaan ihan tutkitulla tilastotiedolla perusteltavaa faktaa. Lapsettomat ovat keskimäärin onnellisempia, varakkaampia ja tyytyväisempiä elämäänsä. Enkä ihmettele. Mitenkään lapsekkaita väheksymättä, onhan se nyt totta että lapsi on hirvittävä rahareikä ja stressinaihe vanhemmilleen, joiden vapaa-aika ja alkuun jopa yöunet laskee lapsen myötä minimiin.

Sitten on tietysti se iso liuta eettisiä, ekologisia ym. syitä joiden listaamiseen menisi ihan liikaa aikaa.

Rakastan lapsia ja viihdyn lasten seurassa. Teen paljon vapaaehtoistyötä lasten hyvinvoinnin eteen. Olen kuitenkin valinnut elää tämän elämäni ilman omia lapsia, koska haluan omistautua epäitsekkäille asioille, esim. hyväntekeväisyydelle, toisten auttamiselle ja palvelemiselle, vapaaehtoistyölle jne. Ihailen mm. Äiti Teresaa ja Paavia. Luovun paljosta ja toisinaan kärsin yksinäisyydestä, mutta uskon epäitsekkyyteen.

palvelijaksi luotu kirjoitti:

Ihailen mm. Äiti Teresaa ja Paavia..

Äiti Teresa oli hirviö joka vakavissaan uskoi että ihmisten pitää kärsiä, ja joka piti hoivakotiensa asukkaita hirvittävissä oloissa koska kärsimys "vie lähemmäksi jumalaa". Lisäksi tuo rakensi käytännössä henkilökultin ja hyötyi taloudellisesti erittäin paljon hyväntekeväisyyden nimissä. Nykyinen paavi sen sijaan on mm. verrannut transihmisiä ydinaseisiin "yhtä luonnottomana" ja todennut että lapsen "kunnioittava" fyysinen kuritus on ok.

Ihan vain näin sivunoottina. Muuten ei mitään valitettavaa sun viestissä, vaikutat ihan siistiltä tapaukselta kyllä. Hyvää jatkoa sulle.

mulla samat pohdinnat. Nuorempana ajattelin, että minulla olisi tulevaisuudessa lapsia. Vauvakuumetta ei kuitenkaan ole tullut. Ikää on jo 37 ja alkaa olla selvää, että lapsia ei tule. Olen jopa alkanut pelätä vahinkoraskautta ja suunnittelen sterilisaatioon menoa. Mikään yksi asia ei ole tilannetta ratkaissut, elän pitkässä ja suht tasapainoisessa parisuhteessa, meillä on taloudellisesti asiat hyvin. Koiraan puran hoivaviettiäni, se tuntuu hyvältä ja riittävältä. Koira on meille vähän vauveli, pakko se on myöntää. On kuitenkin niin paljon helpompi kuin lapsi: koiran voi jättää myös yksin kotiin koska vaan, koira on helppo ottaa mukaan eikä se vaadi jatkuvaa viihdyttämistä. Koira ei rääy tai pasko vaippoihin jne. Syitä on paljon. Ajattelen paljon tämänhetkistä maailmantilannetta, ympäristön tuhoutumista ja ongelmia. Nykylasten tulevaisuus näyttäytyy minulle aika lohduttomana. 

Kavereiden lapsiperhe-elämä näyttää sivusta katsottuna aika raskaalta: riitoja puolison kanssa, sairastelua, huolia lasten kehityksestä ja pärjäämisestä, yksinhuoltajuutta, rahaongelmia (lasten kanssa rahaa ei ole koskaan liikaa), oman ajan puutetta, jatkuvaa väsymystä...lista on loputon. Me vietämme viikonloput ja illat usein keskenämme, harrastamme ja teemme asioita hetken mielijohteesta. Valvomme myöhään leffoja katsellen jos huvittaa, nukumme pitkään tai sekstailemme koska vaan. Toki meilläkin on elämässämme vaikeuksia ja huolia, en kuitenkaan itse koe että haluaisin lasta tähän niitä huolia lisäämään. Toki ymmärrän rakkauden ja läheisyyden tunteen jonka lapsen kautta saavuttaa, se tuntuu kuitenkin liian pieneltä korvaukselta kaikesta jonka lapsen tulon myötä menettää. Ikä painaa jo itsellä ja terveyden kanssa on ollut ongelmia, sitä kautta ymmärtää että ehkä elämä ilman lapsia on ihan hyvä juttu.

Musta lapset ja kaikki lapsiin liittyvä on ärsyttävää ja/tai oksettavaa. Siksi en tee lapsia. N28

Vierailija kirjoitti:

En halua aiheuttaa riitaa vaan haluan vaan kysyä vilpittömästi miksi et halua lapsia. Kun minä olen tehnyt lapset enkä ole nähnyt elämälleni muuta suuntaa. En tiedä mitä tekisin jos ei olisi lapsia. En keksi muuta tekemistä. Joten mikä on saanut sinut valitsemaan toisin?

huoh taas joku jonka ymmärrykseen ei mene että kaikki ihmiset eivät halua elää samalla tavalla kuin itse.

Olen vapaaehtoisesti lapseton nainen ja haluaisin kyllä lapsia, mutta järki voittaa halun. En halua jakaa mielenterveysongelmaisia ja päihderiippuvaisia geenejä. Omien vanhempien takia kokenut tarpeeksi mitä on elää turvaton lapsuus enkä voi olla varma että henkisesti jaksaisin äitiyttä. Saati sitten että antaisin tällaiset huonot geenit muksulle. Ei kiitos.

Lapsena (kyllä :DDD) minulla oli vauvakuume. Teininä tiesin, etten todellakaan halua mitään v*tun lapsia ikinä. Aikuisiällä sain vauvakuumeen (vauvaikähän on ikuinen, eli kannattaa nimenomaan vauvakuumeilla...). Ja nyt taas ajattelen selkeämmin, enkä ole aiheesta kovinkaan innostunut. Ehkä kohtaloni on kuitenkin se, että lapset eivät ole minun juttuni. Enpä tiedä... Vauvaa olisi kyllä kiva hoivailla, se olisi vähän kuin kissa: ei intä vastaan eikä kysele tyhmiä. Makoilee pitkin pituuttaan ja syö.

Miksi laitoin sulun jälkeen pisteen :(

hyviä perusteluja tässä ketjussa, järkevää pohdintaa monella. Hienoa, että nykyään on mahdollista tehdä myös valinta siitä, haluaako niitä lapsia vai ei. Niin paljon on huonosti voivia perheitä ja ihmisiä ylipäätään, että ihmetyttää miksi ihmiset lähtevät lasten hankintaan. Maapallon tulevaisuus on aika lohduton, itse ainakin mietin sitä, millaista on sadan vuoden kuluttua. Ei varmaan kovinkaan ihanaa...

Rakastan työtäni.

Ja tiedän että seuraava lause kuulostaa aivan kamalalta. Mutta olisin pettynyt itseeni jos elämäni suurin saavutus olisi lapsen saaminen ja äitinä oleminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et todellakaan keksisi muuta tekemistä? Kannattaa miettiä jotain sitä päivää varten, kun lapsilla on oma elämä ja äitimuoria ehtii käydä moikkaamassa silloin tällöin.

Sitten alkaa se mummona ja anoppina oleminen, mistä saamme lukea erilaisia versioita tälläkin palstalla harvase päivä :O

Mua ahdistaa äidit, joiden ainoa elämänsisältö on lapset.

Tarvitseeko sanoa, että he eivät päästäisi muuttamaan omaan kotiin, sen jälkeen soittelevat koko ajan. Ovat mestareita syyllistämään ja työllistämään omilleen vihdoin muuttaneen. Lapset ovat aivan liian tietoisia siitä, että äitimammaa pitää käydä usein viihdyttämässä.

Ja kun lapsi alkaa seurustella, aletaan silmät killellään odottaa lapsenlasta. Sille on säästetty oman lapsen leluja ja vaatteita. Näitä aletaan vihjailevasti kaivella esiin ja panna näytille.

Tällaista äitiä ei kiinnosta tippaakaan onko nuoripari miten vakiintunut, haluavatko he edes lapsia.

Tiedän todellakin mistä puhun. Omasta äidistäni ja ex.mieheni äidistä. Jälkimmäisellä ei ollut mitään omaa elämää, ei ammattia, harrastuksia, ystäviä. Se vain haahuili päivät pitkät isossa talossa, ja oli henkisesti jämähtänyt 70-luvulle. Hänen kulta-aikaansa, kun lapset oli pieniä. Mitään merkittävää hänelle ei sen jälkeen ollut tapahtunut.

Riemu oli suuri, kun poika vihdoin löysi tyttöystävän, minut. Älkää toki käsittäkö väärin, en ollut mitenkään kiinnostava itsenäni. Minulla oli tärkeä ominaisuus, kohtu.

Kohta jo kyseltiin, menemmekö milloin kihloihin? Kukaan ei kysynyt haluanko minä lapsia. Sen sijaan mun lapselleni oli nimikin valmiina, suunnitelmat miten vietämme aikaa heidän kanssaan...

Jokainen uuvuttava 12 tunnin vierailu päättyi valittavaan toteamukseen: "No, tulkaa nyt joskus käymään...."

Ex.miestäkin ahdisti ja välillä itketti takertuva äitinsä. Mutta hän oli täysin rajaton. Ei äidille voinut sanoa vastaan. Minä olin aina se hirviö, joka sanoi että nyt mennään kotiin.

En lopulta jaksanut miestä, jonka äidin kanssa joudun jatkuvasti taistelemaan esim. siitä, että minä olen kotini emäntä, eikä hän tule sinne sisustamaan eikä pesemään ikkunoita.

Olen kateellisena katsonut anoppeja, jotka päästävät lapsistaan irti. Iloisesti, syyllistämättä. Sellaisiakin on. Hän oli mestari manipuloimaan väsytystaktiikalla. Kun hän tarpeeksi jankutti, perhe antoi aina periksi.

Avioliittomme oli raskas, ja siinä oli paljon surua ja valtataistelua.

Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää että jotkut vain eivät halua lapsia, siis mitään vauvakuumetta edes muistuttavaa ei koskaan tullut ja koko ajatus äidiksi tulosta on täysin luontaantyöntävä. Itse vela:na sentään ymmärrän että on suuri määrä ihmisiä, jotka aidosti haluavat lapsia ja se tekee heidät onnellisksi. Itse vain en kuulu tyuohon ryhmään. En ymmärrä miten lapsellisilla voi olla niin vaikea ymmärtää että kaikki ihmiset eivät tunne samoin kuin he?

Terveisin vela 54 vuotta

Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää että jotkut vain eivät halua lapsia, siis mitään vauvakuumetta edes muistuttavaa ei koskaan tullut ja koko ajatus äidiksi tulosta on täysin luontaantyöntävä. Itse vela:na sentään ymmärrän että on suuri määrä ihmisiä, jotka aidosti haluavat lapsia ja se tekee heidät onnellisksi. Itse vain en kuulu tyuohon ryhmään. En ymmärrä miten lapsellisilla voi olla niin vaikea ymmärtää että kaikki ihmiset eivät tunne samoin kuin he?

Terveisin vela 54 vuotta

Minulla on taas päinvastoin kuin aloittajalla, keksin niin paljon kaikkea kiinnostavaa ja kivaa missä lapset ovat vain haitaksi, etten voisi kuvitellakaan hankkivani lapsia. Esim. harrastaminen, matkustaminen, haastavammat työt, ulkona syöminen, lukeminen, urheilu. Olisi kamalaa, jos tuo korvautuisi vuosien vaipan vaihdolla ja toisen hengen varjelulla.

Vierailija kirjoitti:

Rakastan työtäni.

Ja tiedän että seuraava lause kuulostaa aivan kamalalta. Mutta olisin pettynyt itseeni jos elämäni suurin saavutus olisi lapsen saaminen ja äitinä oleminen.

Ei se kuulosta kamalalta. Tosin ehkä vähän mielikuvituksettomalta. Mäkin rakastan työtäni, mutta vielä enemmän lapsiani. En silti olisi pettynyt siihen, jos elämäni suurin saavutus olisi ura. Hyviä elämiä voi olla monenlaisia.

Eivät kaikki ole niin itsekkäitä, että tekisivät lapsia tähän ylikansoitettuun maailmaan työttömiksi.

Rakastan lapsia yli kaiken, mutta en näe lapsella yksinkertaisesti tulevaisuutta, jonka vuoksi olemme päättäneet unohtaa oman jälkipolven. Elämme jo nyt aikalailla kädestä suuhun, vaikka töissä kumpikin ja asuntolainakin melkein jo maksettu, joten jos itse pärjää just ja just, miten lapsen kanssa pärjäisi? Lisäksi tämä suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä hyvin haastavassa tilanteessa, eikä tulevaisuudesta tiedä yhtään. Onko meillä kohta samanlainen sairaalakäytäntö kuin jenkeissä, että vain vakuutuksen ottajat pystyvät ottamaan hoitoja? Tai olemmeko kohta Kreikan tiellä? Lisäksi maailma on oikeasti ylikansoitettu. Olisihan se oma muksu aina oma muksu, mutta näillä tiedoilla olemme päättäneet pysyä lapsettomina. 

Se, että lapsi muka rajottaisi elämää, on taas sitten minulle outo ajatus. Itsestä se on kiinni, näkeekö lapsen riippakivenä. Esimerkiksi siskoni pyörittää neljän alle 10v. lapsen kanssa mm. isohkoa maatilaa, mutta hänellä on lisäksi viikottainen saliharrastus ja matkoillakin käyvät säännöllisesti sekä opiskelee vielä uutta ammattia! Penskat mukaan tarvittaessa, ei siinä sen ihmeempää ole. Muksutkin näyttävät olevan oikein onnellisia, eikä heitä heitellä mummolassakaan hoidossa.